Ruoho, Aila & Ilola, Vuokko 2014: Usko, toivo ja raskaus. Vanhoillislestadiolaista perhe-elämää. Jyväskylä: Atena. 399 sivua.
Tiina Mahlamäki
Vanhoillislestadiolaisuudesta on ilmestynyt viime vuosina runsaasti tutkimusta, joka on pääosin keskittynyt liikkeen pimeisiin puoliin, kuten hoitokokouksiin, hengelliseen väkivaltaan ja lasten fyysiseen ja psyykkiseen pahoinpitelyyn. Suuren yleisön keskuudessa vanhoillislestadiolaisuus tunnetaan parhaiten suurperheistä, jotka ovat seurausta ehkäisykiellosta.
Näistä teemoista jatkaa myös Aila Ruohon ja Vuokko Ilolan kokoama tietoteos Usko, toivo ja raskaus. Vanhoillislestadiolaista perhe-elämää (2014), jonka taustalla ovat lukuisat keskustelut naisten ja lasten asemasta vanhoillislestadiolaisessa liikkeessä sekä huoli vanhempien, erityisesti äitien, uupumisesta. Haastatteluaineistoihin, tutkimuskirjallisuuteen, liikkeen julkaisuihin, internetin keskustelupalstoihin sekä omiin kokemuksiinsa nojaten kirjoittajat pyrkivät vastaamaan seuraaviin kysymyksiin: Minkälaista on elää suurperheessä? Voiko vanhoillislestadiolaisessa liikkeessä elää niin, ettei halua suurperhettä? Minkälaista on puolison hankinta liikkeen sisällä, ja miten perheessä pystytään elämään liikkeen ankarien normien mukaan? Tarkasteluun otetaan myös isän ja isovanhempien sekä lasten näkökulma: Minkälaista on elää suurperheen lapsena? Miten isät suhtautuvat suurperheeseensä ja ehkäisykieltoon? Jaksavatko isovanhemmat rakastaa lapsenlapsiaan, kun heitä saattaa olla lähemmäs sata tai enemmän? Teoksen keskiössä ovat kuitenkin vanhoillislestadiolaiset naiset, synnyttävät ja uupuvat äidit. Tämä, kuten moni muukin vanhoillislestadiolaisuutta käsittelevä tuore teos, odottaa ja toivoo liikkeen sisäistä muutosta, joka olisi yhteisönsä jäsenille armollisempi. Erityisen tärkeänä tämän teoksen kirjoittajat näkevät ehkäisykiellon kumoamisen.
Läheltä katsoen näkee paremmin
Teoksen kirjoittajien juuret ovat vanhoillislestadiolaisen liikkeen sisällä. Teologi Aila Ruohon kytkös liikkeeseen on katkaistu jo lapsuudessa hoitokokousaikana, mutta Vuokko Ilola on ollut liikkeen jäsen miltei koko aikuisikänsä, ja hän on myös yhdentoista lapsen äiti. Keski-iässä Ilola ryhtyi kyseenalaistamaan liikkeen opetuksen nähdessään, minkälaista vahinkoa se perheissä aiheuttaa. Hänen tarinansa kulkee teoksen läpi kommentoiden ja omakohtaisesti eläen niitä teemoja, joita eri luvuissa käsitellään. Kirjoittajat ovat toisaalta kriittisiä liikkeen johtoa ja opetuksia kohtaan, mutta toisaalta he ovat ymmärtäviä ja myötäeläviä liikkeessä eläviä ja myös siitä erkaantuneita kohtaan. Samalla he ikään kuin ohjeistavat ja neuvovat perheitä ja erityisesti yhteisön johtoa huomioimaan paremmin vanhempien, perheiden ja perheissä elävien lasten tarpeita.
Kirjan varsinainen ääni kuuluu kolmellekymmenelle haastateltavalle, joiden haastattelut on toteutettu sähköpostitse. Kaikille lähetettiin samanlainen kysymyssarja, ja lisäksi osa vastaajista kertoi avoimesti ajatuksistaan tai heiltä kysyttiin tarkennuksia. Sitä, miten vastaajat ovat valikoituneet, ei kerrota. Nimimerkkien käytöllä sekä yksityiskohtien poistamisella on pyritty varmistamaan vastaajien anonymiteetti.
Perhe-elämää kehdosta hautaan
Teoksessa käydään kronologisesti lävitse erilaisia näkökulmia vanhoillislestadiolaiseen perhe-elämään lapsuudesta nuoruuden ja aikuisuuden kautta vanhuuteen. Lapsuuden kokemukset ovat luonnollisesti vaihtelevia, erityisesti syntymäjärjestyksellä huomataan olevan suuri merkitys. Esikoisena, kuopuksena tai yhtenä keskimmäisistä syntyvän lapsen elämä on omanlaistaan. Usean tyttären jälkeen syntyvälle pojalle saatetaan antaa enemmän arvoa, vaikka toisaalta usean pojan synnyttänyt äiti arvostaa tyttärensä apua lastenhoidossa ja taloustöissä. Vanhimmista tyttäristä tuleekin usein perheen pikkuäitejä. Tunne rakastettuna ja toivottuna olemisesta kantaa läpi koko elämän, mutta monenlaiset torjunnan, halveksunnan ja hylkäämisen kokemukset sekä tunne siitä, että on syntynyt ei-toivottuna, leimaavat loppuiäksi.
Ehkäisykieltoa korostavassa liikkeessä avioidutaan pääosin nuorena. Seurustelevia pareja valvotaan tarkkaan, ja usein seurustelu- ja kihlausaika jäävät lyhyiksi. Ehkäisemättömyys ja suurperheys tuntuvat useille itsestäänselvyydeltä, ja todellisuus paljastuu vasta arjen alettua. Nuori ei ole välttämättä ehtinyt kasvaa ottamaan vastuuta kodista ja perheestä, varsinkin kun avioliittoon siirrytään usein suoraan lapsuudenkodista. Jos taas lapsia ei halua, voi valintana olla vain naimattomana eläminen. Useimmiten puolisotta jääminen on kuitenkin vanhemmuutta ja perheellisyyttä arvostavassa yhteisössä raskas taakka kannettavaksi. Koska nuoret miehet jättävät liikkeen naisia useammin, tosiasia on, että yhä useampi nuori nainen ei löydä puolisoa liikkeen sisältä.
Vauvavarasto
Vanhoillislestadiolainen ehkäisyoppi on teoksen mukaan erittäin vahingollinen perheille, eikä sitä kovin vakuuttavasti voida perustella esimerkiksi Raamattuun vedoten. Oppi on pahimmillaan tuhoisa parisuhteille, joissa jompikumpi tai molemmat puolisoista pelkäävät uutta raskautta tai puolisoiden välillä on erimielisyyttä suhteessa lapsilukuun tai ehkäisyyn. Seksuaalisuudesta voi tulla myös valtakysymys, jolloin miehet voivat vaatia puolisoiltaan seksiä enemmän tai useammin kuin mihin näillä olisi halua tai jaksamista.
Ehkäisy nähdään syntinä ja ehkäisyyn turvautuminen uskovaisuudesta ja yhteisöstä luopumisena. Ehkäisyopin tukena kerrotaan myös taivaassa sijaitsevasta ”vauvavarastosta”, jonne Jumala on asettanut ne vauvat, jotka tietyn naisen tulee elämässään synnyttää. Jos joku lapsista jää syntymättä, joutuu äiti – ei siis ehkäisyyn turvautunut isä – kohtaamaan nämä syntymättömät lapsensa kuoleman jälkeen. Tämänkaltainen oppi ei kestä juurikaan loogista ajattelua, ja moni onkin sen hylännyt. Vaikka suuri osa lestadiolaisperheistä ei käytä ehkäisyä, vaan ”ottaa vastaan kaikki lapset”, yhä useampi, erityisesti nuoremmissa sukupolvissa, pyrkii tavalla tai toisella rajoittamaan lapsilukuaan, esimerkiksi terveydellisistä syistä tai jaksaakseen olla parempi vanhempi olemassa oleville lapsilleen.
Vaikka kaikenlainen ehkäisy – niin keskeytetty yhdyntä, varmat päivät kuin imetyksen jatkaminen ehkäisymielessä – on ankarasti kiellettyä, on erikoista, että vanhoillislestadiolaisuudessa kuitenkin hyväksytään hedelmöityshoito. Onhan sekin mitä suurimmassa määrin puuttumista luomistyöhön. Toki perhe- ja lapsikeskeisessä yhteisössä lapsettomuus on paitsi suuri suru myös yhteisöllinen huolenaihe ja sosiaalinen stigma. Yhteisö pysyy elossa vain lastensa avulla, joten (avioliitossa syntyneitä) lapsia yhteisö ottaa vastaan riippumatta siitä, miten ne on saatu alulle.
Terve luterilaisuus
Teoksessa osoitetaan, syystäkin, miten tietyt käytännöt, jotka liikkeen sisällä ovat saattaneet olla yleisiäkin – kuten vaikkapa lasten fyysinen kurittaminen – ovat Suomen lainsäädännön vastaisia ja siten kiellettyjä. Myös monenlaisten liikkeessä yleisten käytäntöjen vahingollisuus lapsille, nuorille, perheille tai naisille osoitetaan esimerkiksi tutkimuskirjallisuuden avulla.
Toisinaan teoksen kirjoittajat nostavat vastinpariksi vanhoillislestadiolaisuuden käytännöille ja opetuksille Suomen evankelisluterilaisen kirkon ikään kuin paremmat tai oikeammat tavat. Tällöin ihmetellään vaikkapa sitä, miten vanhoillislestadiolaisten rippileireillä opetetaan asioita, joita kirkko ei omassa opetuksessaan tai käytännöissään hyväksyisi. Luterilaisuus asettuu aika ajoin ”normaaliksi” ja ”hyväksi” uskonnollisuudeksi vanhoillislestadiolaisuuden vahingollisia opetuksia vasten. Esimerkiksi maailmanloppua ja helvettiä korostava opetus saa lapsissa aikaan pelkoa, vaikka toisaalta pelot puuttuvatkin vastaajalta, joka on liittynyt liikkeeseen vasta aikuisiällä. ”Turvallinen jumalakuva ja positiivinen hengellisyys kumpuavat perusluterilaisesta hengellisestä varhaiskasvatuksesta”, kirjoittavat Ruoho ja Ilola. Tähän liittyy kirjoittajakaksikon mukaan ”tavallinen seurakunnan pyhäkoulu”, joka on painottanut ”Jumalan rakkautta, lempeyttä ja uskon tuomaa turvaa” (s. 111).
Ei pelkkää massaa
Vanhoillislestadiolaisuutta tarkemmin tuntemattomille liikkeen jäsenet saattavat näyttää yhtenäiseltä, yhdellä tavalla ajattelevalta massalta. Ruohon ja Ilolan teoksen haastateltavien kertomukset osoittavat, että niin ei ole. Jokainen perhe on omanlaisensa, jokainen äiti, isä ja lapsi omalla tavallaan. Jokainen myös soveltaa ja tulkitsee liikkeen opetuksia omalla tavallaan ja saattaa korjata tulkintojaan elämänsä eri vaiheissa.
Usko, toivo ja raskaus -teoksen suuri anti on sen perusteellisuudessa, siinä, että se todellakin ”antaa äänen” vanhoillislestadiolaisille, jotka kertovat hyvin aidosti ja paljaasti omasta elämästään, valinnoistaan ja kipupisteistään. Perhe-elämän erilaiset muodot ja elämänkaaren erilaiset vaiheet tulevat huolellisesti käsitellyksi monista eri näkökulmista. Tämä perusteellisuus saattaa olla myös teoksen heikkous, sillä liki neljäsataa sivua täyttyvät suurelta osin juuri haastateltavien puheesta. Vaikka jokainen kertomus ansaitsee tulla kerrotuksi, ehkä joiltain osin kertomuksia olisi voinut karsia tai yhdistellä.
Teoksessa käsitellään hyvin intiimejä ja ruumiillisia asioita: suonikohjuja, pahoinvointia, repeämisiä, raskausarpia, hauraita kohtuja ja synnytyksen jälkeistä masennusta. Juuri ne ovat vanhoillislestadiolaisen naisen elettyä uskonnollisuutta, hänen arkista uskonnollisuuttaan. Juuri niitä uskonto vaatii hänen käyvän lävitse omalla taivastiellään. Kuvaukset raskauksiin, synnytyksiin, imetykseen ja lastenhoitoon uupuvista äideistä ahdistavat aika ajoin lukijaakin.
Tiina Mahlamäki toimii yliopistonlehtorina Turun yliopiston uskontotieteen oppiaineessa.