Leinonen, Riitta-Marja 2013: Palvelijasta terapeutiksi. Ihmisen ja hevosen suhteen muuttuvat kulttuuriset mallit Suomessa. Oulu: Acta Universitatis Ouluensis. 297 sivua.
Karoliina Ojanen
Mikäli on kiinnostunut hevosen rooleista suomalaisessa yhteiskunnassa 1920-luvulta nykypäivään, on Riitta-Marja Leinosen väitöstutkimus oivallista luettavaa. Hän keskittyy tarkastelussaan siihen, miten yhteiskunnalliset muutokset ovat näkyneet hevosille annetuissa merkityksissä, miten hevosia on käsitelty ja miten ihmisen ja hevosen suhde hahmotetaan. Tutkimus tuo hyvin esiin, kuinka vaihtelevin tavoin hevosella on ollut merkittävä asema Suomessa eri aikoina. Yksi keskeinen murros hevoskäsitysten muotoutumisessa oli 1960-luku, jolloin muun muassa koneistumisen myötä hevosten määrä väheni selvästi. Nykypäivää kohti hevosten määrä on taas lisääntynyt harrastus- ja urheilukäytössä ja tämä on myös muokannut käsityksiämme hevosista sekä niiden kohtelusta.
Leinonen on hyödyntänyt tutkimuksessaan kolmea eri tutkimusaineistoa, mikä tekee oikeutta tutkimukselle, jossa pyritään hahmottamaan kulttuurisia malleja ja hahmottelemaan hevosen merkityksiä kokonaisuutena, historialliset ja kulttuuriset muutokset huomioiden. Hän on ensinnäkin haastatellut tutkimukseensa noin 40 hevosalalla työskentelevää ihmistä; suurin osa haastateltavista on 1910–1950-luvulla syntyneitä miehiä. Joukossa on maanviljelijöitä, hevosmetsureita ja hevostyön opettajia. Toisen aineiston muodostavat arkistoaineistot. Leinonen on hyödyntänyt Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kansatieteellistä hevosen hoitoon liittyvää aineistoa. Keskeisimmäksi aineistoksi muodostuu kuitenkin Hevostarinakeruun kilpakirjoitusaineisto, jossa suurin osa vastaajista oli naisia.
Työn teoreettinen viitekehys hyödyntää kognitiivista antropologiaa, joka tutkii sitä, miten ”ihmisyksilöiden tiedosta tulee kulttuuria, yhteisesti jaettua tietoa, sekä sitä mitä ihmiset yhteisönsä jäseninä ajattelevat asioista ja tapahtumista, jotka muodostavat heidän maailmansa” (s. 39). Tähän nojaten Leinonen jäsentää ihmisen ja hevosen suhteen viiteen kulttuuriseen malliin. Toiseksi työn tulkintakehikko on narratiivisen tutkimuksen näkökulmissa ja muistitietotutkimuksessa, koska erityisesti kilpakeruuaineisto sisältää runsaasti muistelu- ja kokemuskerrontaa. Kolmanneksi työ sitoutuu osaksi humanistista eläintutkimusta ja erityisesti antropologista eläintutkimusta, jossa eläinsuhteiden tutkiminen on huomioitu jo 1800-luvulta saakka. Työssä hyödynnetään myös psykologista tutkimusta hahmotettaessa eläinten merkityksiä lapsuudessa. Työn tulos on analyysi siitä, millaisia käsityksiä ja malleja ihmisillä hevosista eläimenä on ja miten sitä pitäisi käsitellä.
Hevosen kulttuuristen mallien jatkuvuudet ja muutokset
Leinonen jäsentää suomalaisten hevossuhteet viiden kulttuurisen mallin mukaisesti. Nämä mallit ovat palvelijamalli, konemalli, sankarimalli, suorittajamalli ja terapeuttimalli. Terapeuttimalli ei tarkastele hevosten käyttöä ratsastusterapiassa, vaan ennen kaikkea harrastustoiminnassa muotoutunutta ihmisen suhdetta hevoseen. Leinonen sijoittaa mallit eri ajankohtiin. Hevosen käytön muuttuessa myös mallit vaihtuvat: 1900-luvun alusta 1960-luvulle työhevosta kohdeltiin palvelijana ja jopa koneena; alisteisena olentona, jota voi kohdella väkivaltaisestikin. Sota-aikana hevonen nostettiin sankariksi ja 1970–1980-lukujen aikana harrastus- ja kilpailukäytön lisääntyessä hevonen muuttui suorittajaksi ja jokapäiväiseksi terapeutiksi. Leinonen toteaa, että mallit ovat päällekkäisiä ja saattavat limittyä toisiinsa, mutta asia joka esiintyy kaikissa malleissa ja ajanjaksoissa, on hevosen paikka ystävänä ja osana sosiaalista yhteisöä. Leinonen muodostaa mallit analysoiden aineistoa eri näkökulmista. Luvuissa tarkastellaan lapsuuden hevossuhdetta, hevoskäsityksiä ja hevosen hoitoa, hevosia työkumppaneina sodan ja rauhan aikana, vapaa-aikaa hevosten kanssa sekä hevosen kuolemaan liittyviä käytäntöjä ja käsityksiä. Yksi eri luvuissa kulkeva seikka on hevosen samanaikainen objekti- ja subjektiasema; ne ovat ja olivat yksilöitä, mutta samalla ihmisen hallitsemia ja alistamia.
Leinonen on itse ”hevosihminen”, minkä hän tuo esiin työssään. Hän olisi myös voinut reflektoida asiaa tarkemmin, jotta tulkintojen arviointi olisi lukijalle selkeämpää. Leinosen tulkinnoissa kuuluu paikoitellen hänen näkemyksensä asioista nimenomaan hevosihmisenä, mikä ei sinällään ole huono asia, mutta sitä olisi voinut pohtia hieman enemmän työn metodologisissa osissa.
Leinonen tuo analyysissä esille runsaasti erilaisia huomioita ja näkökulmia. Yksi kiinnostavimmista seikoista on se, että kilpakeruuaineiston valossa hevonen ei lainkaan kuulunut vain miehille, vaan myös naiset osallistuivat hevosen hoitoon ja työhön liittyviin erilaisiin tehtäviin myös silloin kun miehet olivat kotona. Vaikka siis näennäisesti hevonen on siirtynyt miehen työkaverista naisen ja tytön harrastekaveriksi, niin Leinosen aineistojen mukaan naiset ja tytöt ovat osallistuneet hevosen käsittelyyn jo agraariajan Suomessa. Leinonen on toki tietoinen, että kilpakeruun vastaajista 74 prosenttia oli naisia, mutta tästä huolimatta huomio on merkittävä. Leinonen toteaa, että hevosen käsittelyä ja hoitoa on aina arvotettu joko hyväksi tai huonoksi. Myös nykypäivän tallityttökulttuurissa tyttöjen keskinäinen hierarkia rakentuu muun muassa siten, että hoitajat nimeävät hoitajia hyviksi tai huonoksi. Vaikka hoito ei käytännössä juuri eroaisi ja ratsastuskouluissa se on lopulta melko yhdenmukaista jokaiselle hevoselle, on kiinnostavaa, miten tällaiset kulttuuriset, periytyneet käsitykset erojen tekemisen käytäntöinä ovat yhä käytössä. Leinonen analysoi myös suomenhevosen erityistä merkitystä suomalaisille osoittaen, miten kerronnassa suomenhevonen asettuu lähelle suomalaista ihmistä verraten sitä lämminveriseen hevoseen, joka ei samaan pysty. Suomenhevonen asettuu sillaksi suomalaisen menneen ja nykyisen välille.
Analyysi keskittyy selvästi kilpakeruuaineistoon. Kilpakeruuaineiston katkelmien analyysiin jäin kaipaamaan metodologisen kehyksen eksplisiittisempää hyödyntämistä sekä tulkintojen kontekstualisoimista. Samaten narratiivisen analyysin soveltaminen on harmittavan ylimalkaista. Narratiivista metodologiaa olisi ollut mahdollista kietoa tiukemmin aineiston analyysiin, jolloin kertomukset olisivat auenneet monivivahteisemmin. Tämä metodologisen keskustelun vähäisyys analyysiosiossa aiheuttaa sen, että esitetyt asiat jäävät paikoin referoiviksi, esimerkkejä toistaviksi, kuvaileviksi ja irrallisiksi. Esimerkiksi naisten ja miesten erilaisia hevosnais/miestaitoja koskevasta tulkinnasta olisi ollut ilo lukea enemmän. Leinosen mukaan naisten hevosnaistaito perustui empatiaan, hevosen lempeään kohteluun ja miesten hevosen käsittelyyn vaikuttamiseen, esimerkiksi puuttumalla hevosen huonoon kohteluun. Miesten hevosmiestaito puolestaan sisälsi hevosen hyvän käsittelyn ja työn suorittamisen hevosen kanssa, mutta myös vahvan käsityksen ihmisen johtajuudesta ja mahdollisuuden käyttää väkivaltaa. Sukupuolen kulttuurisiin merkityksiin liittyviä kysymyksiä pohditaan, mutta tämä tematiikka olisi terävöitynyt tarkemmalla kirjallisuuteen kontekstualisoimisella ja narratiivisen analyysin mahdollistamalla hienovaraisemmalla luennalla. Haastattelukerronnan ja kilpakeruuaineiston lähdekritiikki sekä analyysin tulkintakehikot jäävät turhan ohuiksi. Aineistossa on kuvauksia myös erittäin empaattisesti hevosiinsa suhtautuvista miehistä, ja nykypäivän valossa, myös näin terapeuttimallin aikana, tytöt käyttävät hevosiin harrastuksissaan joskus suoraakin väkivaltaa. Näitä sukupuolittuneita ja sukupuolirajat ylittäviä jatkumoita olisi voinut avata lisää.
Lopuksi
Tutkimuksen yhteenvetoluvussa hevosen ja ihmisen suhteen kulttuuriset mallit esitetään kiteytyneesti ja ansiokkaasti. Luku erittelee jokaisen viiden kulttuurisen mallin piirteitä ja ominaisuuksia. Yhteenvetoluvun keskustelua olisi mielellään lukenut enemmän myös aineiston käsittelyn lomassa. Huolimatta analyysin polveilevuudesta, kokonaisuutena Leinosen tutkimus on ansiokas ja kattava kuvaus hevosen merkityksistä sekä ihmisen ja hevosen suhteesta eri aikoina, erilaisissa yhteiskunnallisissa ja kulttuurisissa tilanteissa.
Karoliina Ojanen on itsekin hevosihminen, väitellyt tyttökulttuurista ratsastustalleilla ja toimii tällä hetkellä folkloristiikan vs. yliopistonlehtorina Helsingin yliopistossa.