Kalha, Harri & Tahvanainen, Harri 2014: Nimettömät. Kansanvalokuvauksen maaginen maailma. Helsinki: Maahenki. 304 sivua.
Mari Purola
Taidehistorioitsija Harri Kalhan ja valokuvaaja Harri Tahvanaisen teos Nimettömät. Kansanvalokuvauksen maaginen maailma (2014) on kaunis kokonaisuus. Kirjassa esitellään haastavaa valokuvauksen osa-aluetta: kansanvalokuvausta. Valokuvat ovat löytökuvia, pitkään ylenkatsottua aineistoa, joka on estetiikaltaan vangitsevaa ja häiritsevää. Valokuvissa muodon saavat ihmiset, joista ei ole jäänyt välttämättä mitään muuta jälkipolville.
Kirjan valokuvat eivät muodosta koherenttia kokonaisuutta vaan rönsyilevät lavastetuista otoksista harhalaukauksiin asti. Tämä materiaalin kirjo on yhtä aikaa sekä kiinnostava että hämmentävän laaja. Samaa voinee sanoa myös monesta perinnetieteellisestä aineistosta. On kunnioitettavaa, että Kalha ja Tahvanainen ovat rohjenneet tarttua aiheeseen ja tuoneet valokuvat yleisön nähtäviksi. Samalla Nimettömät tulee rohkaisseeksi tarttumaan muihinkin hankaliin aineistoihin, niin viehättävä ja valaiseva kokemus kirja on.
Kalha määrittelee kirjan aiheeksi kansanvalokuvauksen, josta käytetään englanninkielisiä termejä vernacular photography tai folk photography. Hän vertaa kansanvalokuvausta ite-taiteeseen (s. 8), joka elää omalakisenaan taiteen kentän reunamilla irrottautuneena institutionaalisesta määrittelystä. Kirja painottuu valokuvien esteettiseen tarkasteluun sen sijaan, että se keskittyisi taiteen, tyylihistorian tai kulttuurihistorian näkökulmaan (s. 11). Vaikka kirjoittajien näkökulma on puhtaan esteettinen, tarjoaa kuvien esillepano lukijalle mahdollisuuden tarkastella niitä muistakin näkökulmista.
Valokuvien vietävänä
Nimettömät vie mennessään. Lukija ei voi olla vaikuttumatta valokuvien välittämistä tunnelmista ja niihin sisältyvistä haihtuvista tarinoista, jotka ovat unohtuneet jo kauan sitten ja jättäneet vain jälkiä valokuviin. Kirja koostuu kahdesta osasta: alun vajaan sadan sivun mittaisesta tekstiosuudesta sekä kahdensadan sivun mittaisesta kuvagalleriasta. Kuvagalleria on jaettu kahteen osaan ”Tunnelmia” ja ”Tilanteita” -otsikoiden alle.
Kirjan nimi Nimettömät viittaa sekä kirjan valokuvaajiin, joista suurin osa jää nimettömiksi, että kuvattaviin, jotka kaikki jäävät nimettömiksi. Kuvagalleria koostuu löytökuvista, jotka on kerätty muun muassa antikvariaateista. Kirjan kuvat ovat pääosin 1890–1940-luvuilta USA:sta, Ranskasta, Saksasta ja Suomesta. Valokuva ei ole kansallisiin rajoihin sidottua vaan heijastelee samoja teemoja maasta riippumatta. Itselleni nimettömistä tulee tahaton mielleyhtymä sanan käytöstä alushousujen eufemismina. Toisaalta näihin kansanvalokuviin sisältyy myös leikittelyä epäsovinnaisuuksien kentällä, joten tämäkään konnotaatio ei ole täysin asiaankuulumaton.
Veitsenterällä
Nimettömät taiteilee monenkin asian suhteen veitsenterällä. Teksti tasapainottelee sisällöllisesti faktan ja fiktion välimaastossa. Kalha asettaa omat kuvamieltymyksensä ja -tulkintansa lukijan eteen ja samalla antaa lukijalle luvan tulkita kansanvalokuvia omasta näkökulmastaan. Kirjassa on faktaa valokuvauslaitteiden kehityksestä ja tämän yhteydestä valokuvauksen yleistymiseen ja arkipäiväistymiseen. Koska kirja ei ole tarkoitettu tieteelliseksi tutkielmaksi, on Kalha ottanut vapaan linjan suhteessa kuvista lähteviin assosiaatioihin. Teksti etenee sujuvasti, joskin se sijoittuu tyylillisesti asiatekstin ja kepeämmän tekstin rajalle. Välillä puhekieliset ilmaisut häiritsevät asiatyyliin tottunutta lukijaa. Kalha tarjoaa snapshot-termin suomennokseksi näppäilyotos tai kuvanapsu, mikä tuntuu hieman keinotekoiselta etenkin sen vuoksi, että hän käyttää tekstissä varsin liberaalisti anglismeja kuten ”tuodakseni pointin kotiin”. Lukijana tämä kirjoitustyylin ja asiasisältöjen tasapainottelu kahden vaiheilla vertautuu kuitenkin kirjan valokuvien tasapainotteluun taiteen ja dokumentin välillä, ja siten se tukee kirjan kokonaisuutta.
Nimettömien kuvat asettuvat tematiikkansa puolesta liikkeen ja pysähtyneisyyden rajalle. Kirjan valokuvat ovat studiopotretteja, snapshot-otoksia sekä RPPC-valokuvapostikortteja (Real Photo Post Cards) (s. 34). Etenkin studiokuvien poseeraus oli jäykkää ja näin jälkikäteen tarkasteltuna koomistakin. Kun studiokuvista siirrytään ulkotiloihin ja jalustallisista kameroista kannettaviin kameroihin, liike ja hulluttelu valokuvissa lisääntyivät. Kuvat sijoittuvat aikaan, jolloin ei vielä tunnettu nykymaailman valokuvausmaneereja kuten hymyä. Hakusessa ei ollut luonnollisuus tai arjen dokumentointi vaan tietyn hetken muistaminen tai esittäminen halutunlaisena.
Kalhan mukaan valokuvien tutkimuksessa esteettisesti tarvitaan etäännytys omasta henkilöhistoriasta (s. 16). Tämä irtaantuminen mahdollistaa kuvien vastaluennan suhteessa kaanoniin. Kansanvalokuvat ovat tuttuuden ja tuntemattomuuden rajalla. Jokaisella on kokemusta oman suvun valokuvista, joissa poseeraavat sekä suvun edesmenneet tunnetut jäsenet että tuntemattomiksi unohtuneet ystävät ja tuttavat. Esteettinen muisti on epälineaarista ja kollektiivista (s. 18) ja tässä mielessä asettuu verrannolliseksi myyttisen muistin kanssa.
Englanninkielinen tiivistelmä tarjoaa myös kansainväliselle yleisölle pähkinänkuoressa kirjan ajatuksia. Lähdeviitteet on sijoitettu kirjan loppuun ennen lähdekirjallisuutta, mikä onkin hyvä valinta. Näin lukukokemus pysyy eheänä eivätkä lähdeviitteet jarruta lukemista. Tekstissä lähdeviitteiden numerot ovat jopa liian haaleat, mikäli lukija kuitenkin haluaisi viitteitä tarkastella. Lukijan kannalta typografiassa häiritsee myös hieman se, että kuvatekstit on sijoitettu sivunumeron viereen, jolloin ne näyttävät hämäävästi otsikoilta tai sivunpäiltä. Kirjan kohderyhmä jää myös hämäräksi: toisaalta Kalha selittää hyvin tavallisia termejä ja toisaalta lähestyy aihetta muun muassa peilaamalla tulkintojaan Roland Barthesin Camera Lucidaa vasten (mm. s. 43, 49–54).
Potreteista tilannekuviin
Kalhan ja Tahvanaisen kokoama kuvagalleria koostuu sekä studiovalokuvista että amatöörivalokuvista. Kansanvalokuvauksen voi katsoa yleistyneen 1900-luvun alkuvuosikymmeninä, jolloin valokuvauslaitteita oli aiempaa enemmän saatavilla (s. 28–29). Kalhan mukaan valokuvaus oli muotia 1900-luvun alussa, maailmansotien jälkeen valokuvaus arkipäiväistyi (s. 33).
Kuvagallerian ”Tunnelmia”-osuus alkaa perinteisillä yksittäisten ihmisten tai perheiden studiopotreteilla. Galleriaan sisältyy käsinväritettyjä postikorttikuvia, ja mitä pidemmälle päästään, sitä hulluttelevammiksi kuvat käyvät. Jäykkien studiossa otettujen poseerauskuvien joukkoon mahtuu kuvia voimistelijoiden hurjiin asentoihin vääntyneistä kehoista, naamiaisasuissa ilveilevistä kaveruksista sekä ulkona otetuista muotokuvista.
”Tilanteita”-osuudessa liikutaan toiminnan ja tapahtumien maailmassa. Kuvat ovat siirtyneet pois studiosta ja tallentavat arkisempia tilanteita, joissa muun muassa tehdään työtä, opiskellaan ja ollaan parantolassa toipumassa sairauksista. Kotoiset saunan jälkeen otetut vilvoittelukuvat rinnastuvat aikanaan rohkeisiin luonnossa napattuihin alastonkuviin. Mukana on myös illuusioita liikkeestä: studiokuvia, joissa kuvattavat roikkuvat lentokonekulisseissa tai hymyilevät hain hampaissa.
Vanhoissa valokuvissa on jotain maagista ja vangitsevaa. Tämän Kalha ja Tahvanainen ovat onnistuneet vangitsemaan myös kirjaansa. Kuvat kestävät katsomista useampaan kertaan ja sisältävät kiinnostavia kömmähdyksiä, joita taidekuviin ei koskaan pääse.
Visuaalinen elämys
Kalhan ja Tahvanaisen Nimettömät osuu mainioon aikaan koko kulttuurin kuvallistumisessa. Kansanvalokuvaus on alkanut kiinnostaa vasta 2000-luvulla, ja aiheeseen liittyvää kirjallisuutta on julkaistu kiihtyvällä tahdilla (mm. s. 81 luettelo). Nykyisessä Instagram-kulttuurissa voi nähdä juuria kansanvalokuvaukseen, ja sama oman itsensä esittäminen liittyy molempiin. Kalhan sanoja mukaillen internet on demokratisoinut kuvakulttuurin. Kuvalla on arvo itsessään, irrallaan siitä, kuka sen on ottanut ja missä tarkoituksessa, mikä kohottaa kansanvalokuvauksen arvostusta (s. 295). Nimettömien kokoelman kaltaisten löytökuvien kerääminen on tällä hetkellä lähinnä harrastajien vastuulla, museoilla ja muilla virallisilla instituutioilla ei riitä resursseja valtavan kuvamäärän kartoittamiseen.
Kirjan ulkoasu on loppuun asti viimeistelty visuaalinen elämys. Valokuvien viehättävyyttä tukevat sekä materiaalivalinnat että muotoilu. Pääosaan nousevat nimenomaan valokuvat ja niiden kokeminen, eikä analysointi pääse vaikuttamaan lukijan tai katsojan omaan tulkintaan. Esilehtiin valitut valokuvat heijastavat kirjan valokuvia kokonaisuudessaan, ja kannen stanssaukset nostavat parhaimmat palat esiin. Kansanvalokuvaus on saanut arvoisensa kehyksen Nimettömissä.
Teologian maisteri Mari Purola valmistelee väitöskirjaa Itä-Suomen yliopistolle.