Vehkalahti, Kaisa & Suurpää, Leena (toim.) 2014: Nuoruuden sukupolvet. Helsinki: Nuorisotutkimusverkosto/Nuorisotutkimusseura. 283 sivua.
Vehk
alahti, Kaisa & Jouhki, Essi (toim.) 2014: Oi nuoruus. Omaelämäkerrallisia tekstejä nuoruudesta eilen ja tänään. Helsinki: Nuoristotutkimusverkosto/Nuorisotutkimusseura. 207 sivua.
Kirsti Salmi-Niklander
Kirjoitettu muistitieto on suomalaisen tutkimuksen vahva traditio. Tutkijat ovat itse olleet mukana tuottamassa näitä aineistoja tai sitten hyödyntäneet aikaisemmin toteutettujen keruiden tuloksia. Tuoreimpia tähän tutkimustraditioon liittyviä monografioita on Ulla Savolaisen Muisteltu ja kirjoitettu evakkomatka (2015). Nuorisotutkimusverkosto toteutti yhteistyössä Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kanssa ”Oi nuoruus”-muistitietokeruun vuonna 2010. Tämä keruu tuotti kiinnostavan ja hyvin lukijaystävällisen kaksoisjulkaisun: tekstiantologian Oi nuoruus ja artikkelikokoelman Nuoruuden sukupolvet.
Teemakirjoittamisen aiheena nuoruusmuistot ovat kiitollinen kohde: nuoruuteen sijoittuu dramaattisia tapahtumia ja muistoja, ja monet ”muisteluikään” tulleet kirjoittajat palaavat mielellään nuoruudenmuistoihinsa. Muistitietokeruu jaettiin kahteen sarjaan, ”Nuoruus eilen” ja ”Nuoruus tänään”, jotta tavoitettaisiin eri sukupolvien kokemuksia. Kaisa Vehkalahti ja Leena Suurpää kuitenkin toteavat artikkelikokoelman johdannossa (s. 7–8), että eilinenkin saattoi tuntua joillekin vastaajille liian tuoreelta aikamäärältä. Eräs vanhimman polven vastaajista otsikoi kirjoituksensa ”Nuoruus toissapäivänä”. Suurimpia vastaajaryhmiä olivat 1930-40-luvulla sekä toisaalta 1980–90-luvulla syntyneet. Etenkin nuorimpien sukupolvien vastaajat olivat hyvin naisvaltainen ryhmä.
Kaisa Vehkalahden ja Essi Jouhkin Oi nuoruus on yksi kiinnostavimmista ja parhaiten toimitetuista muistitietoantologioista, joihin olen tutustunut. Omaelämäkerrallisissa teksteissä nousevat esille esimerkiksi yksityiskohtaiset, aistivoimaiset muistot torpantyttären karusta lapsuudesta ja nuoruudesta (”Maria”),”Sössön vintistä” 1960-luvun Karhulassa (Hannu K. Ahola) tai 1960-luvun liftausmatkoista (Juha Partanen). Tekstit ja kirjoittajat ovat hyvin erilaisia mutta täydentävät mainiosti toisiaan. Vaikka suurin osa muistitietokeruun vastaajista on naisia, antologiaan on nuorinta sukupolvea lukuun ottamatta valittu suunnilleen yhtä paljon tekstejä mies- ja naiskirjoittajilta. Antologiaan on valittu sellaisia tekstejä, jotka ovat kiinnostavia artikkelikokoelman näkökulmien kannalta. Siihen kannattaa siis tutustua ennen artikkeleiden lukemista, jolloin on mahdollista testata omia ensivaikutelmiaan kirjoituksista suhteessa tutkijan näkemyksiin.
Nuoruuden historia ja nykynuoruuden tutkimus – yhteisiä tarttumapintoja
Kaisa Vehkalahti ja Leena Suurpää hahmottavat Nuoruuden sukupolvet -teoksen johdantoluvussa suomalaisen nuoruustutkimuksen suuntauksia. Instituutioihin painottuva nuoruustutkimus on ollut vahva suuntaus, joka on paikantunut erityisesti kouluun mutta myös nuorten työelämään, lastensuojeluun ja yleensä hyvinvointivaltion rakenteisiin. Ohuemman mutta selkeästi erottuvan juonteen muodostaa nuorisokulttuureihin ja populaarikulttuuriin suuntautuva tutkimus. Yhtenä juonteena mainitaan myös nuorten kirjoittamisen tutkimus, johon omat tutkimukseni kytkeytyvät.
Näiden ohessa yksi tärkeä, mutta tässä sivuun jäävä juonne on nuorten organisoitunut toiminta, jolla on oma historiansa 1800-luvun koulukonventeissa ja kisällikilloissa. Jos ei-organisoidun nuorisokulttuurin tutkimuksessa on usein ollut nostalgisia ja romantisoivia sävyjä, niin järjestäytynyt nuorisotoiminta (nuorisoseurat, työväenliikkeen nuoriso-osastot) on yleensä nähty keskusjohtoisena ja ylhäältä ohjattuna toimintana. 1800-luvun ja 1900-luvun alun järjestynyt nuorisotoiminta tarjosi kuitenkin maaseudun ja teollisuuskaupunkien nuorille uusia mahdollisuuksia omaehtoiseen toimintaan ja uusien vaihtoehtojen pohtimiseen. Sen piirissä luotiin myös vaihtoehtoisia vertaisoppimisen käytäntöjä, joiden avulla voitiin kompensoida niukkaa koulusivistystä.
Instituutioihin ja nuorisokulttuuriin painottuvat tutkimussuuntaukset ovat käyneet niukasti vuoropuhelua, ja myös historiallistava ja nykynuoruutta käsittelevä tutkimus ovat olleet erillään toisistaan. Nuoruuden kriisiä käsittelevästä huolipuheesta puuttuu useimmiten tietoisuus historiallisesta kontekstista. Artikkelikokoelman tavoitteena on rakentaa siltoja erilaisten nuoruuteen liittyvien tutkimusnäkökulmien välille. Monessa artikkelissa tutkijat tavoittelevat uudenlaisia näkökulmia vertaillessaan eri sukupolvien kokemuksia.
Mikko Salasuo ja Leena Suurpää vertailevat ystävyyden ja ryhmän merkityksiä vanhimman (1920–30-luvulla syntyneet) ja nuorimman (1980-luvulla syntyneet) sukupolven kirjoituksissa. Taustana ja keskustelukumppanina on Rafael Helangon väitöskirja Turun poikasakit (1953), yksi suomalaisen nuorisotutkimuksen klassikoista. Helanko sai idean yhdysvaltalaisen Frederic Trasherin tutkimuksista, mutta hänen poikasakki-tutkimuksensa jäi alallaan ainoaksi Suomessa. Helanko kuitenkin uskoi muiden saman sosiologisukupolven edustajien tavoin vahvasti ohjattuun nuorisotyöhön ja järjestötoimintaan.
Nuoriso-ongelmalla on historiansa, kuten Salasuo ja Suurpää huomauttavat nostaen esille 1800-luvun bordelleissa mellastaneet opiskelijat sekä 1900-luvun alun huligaanit ja sakilaiset. Opiskelijat ja työläisnuoret olivat myös toisessa mielessä vaarallisia ja joutuivat valtaapitävien kontrollin alle haastaessaan hegemonisia ideologioita ja valtarakenteita. Tämä on lopulta vaarallisempaa kuin ryyppääminen ja mellastaminen, vaikka nämä toiminnot saattavat myös kytkeytyä yhteen. Viime vuosina vastaavanlainen nuoriso-ongelma on noussut yhä vahvemmin julkiseen keskusteluun anarkististen mielenosoitusten myötä.
Suurpää ja Salasuo saavat joka tapauksessa muistelmista vertailevalla otteella irti kiinnostavia rinnastuksia. 1930–40-luvun nuorten elämää rytmittivät urheilu- ja lukuharrastukset, tanssit ja opintopyrkimykset. Nuorimman sukupolven kertomuksissa ystäväpiiri ja vertaisryhmät korostuvat elämän kantavana voimana, vaikka siihen liittyy jatkuva pelko ulkopuolelle jäämisestä. 00-luvun nuorten ryhmään kuuluminen on haurasta, vaikka päiväkodissa ja alakoulussa luodut ystävyyssuhteet voivat kantaa halki elämän.
Antti Häkkinen hahmottaa artikkelissaan suomalaisen nuoruuden sukupolvia ja niiden yhteiskuntakohtaamisia: hän erottaa toisistaan nationalistisen sukupolven (s. 1911–1940), verkostosukupolven (s. 1941–60) sekä urbaanin sukupolven (s. 1961 jälkeen). Nationalistisen sukupolven nuoruuden taitekohta ja murros oli sota ja siitä selviäminen. Verkostosukupolvelle puolestaan yhteiskunta on ”väline, jonka avulla maailmaa muokataan ja muutetaan”. Tämän sukupolven kertomuksille on tyypillistä optimismi, kapina ja vanhempien elämäntavan hylkääminen. Urbaani sukupolvi taas käänsi katseen yhteiskunnasta itseensä: yhteiskunnan on korvannut ”jakaantunut yhteisöllisyys tai yhteisöllinen yksityisyys”. Häkkinen tarkastelee yhteiskuntakohtaamisia koulun, rippikoulun ja työelämään astumisen näkökulmista.
Nostalgia ja häpeä
Kaisa Vehkalahti paneutuu artikkelissaan 1920–30-luvulla syntyneiden omaelämäkerrallisiin teksteihin. Innoituksen lähteenä on Paul Ricoeurin juonentamisen (emplotment) käsite. Elämäkerrallinen kerronta on aktiivista tulkintaprosessia, jossa rakennetaan elämän juonta. Vahvimmin tämän sukupolven kertomuksissa nousevat esille työn ja puutteen tarinat. Mies- ja naiskertojien painotuksissa on merkittäviä eroja: miehet kuvaavat töitä pikkutarkasti, kun taas naiset käsittelevät paremminkin lapsuudenkodin aineellista köyhyyttä. Monet kertomukset kuvaavat kuitenkin myös opiskelua, sekä haaveita että pettymyksiä. Osa kirjoituksista kytkeytyy vahvasti vapaa-aikaan, nuorisokulttuuriin ja tansseihin.
Vehkalahti erittelee kiinnostavasti nostalgian ja häpeän käsitteitä, jotka nousevat myös muissa artikkeleissa keskeisiksi: nostalgiassa rakennetaan ideaalikuvaa lapsuudesta ja nuoruudesta. Nostalgia muistelmissa paikantuu kuitenkin vahvemmin varhaislapsuuteen kuin nuoruuteen. Nuoruuden käsittelyn tyylilajina on paremminkin arjen realismi. Kirjoitusten joukosta erottuvat häpeän ja epäoikeudenmukaisuuden kertomukset, joissa kuvataan väkivaltaa, hyväksikäyttöä ja erehdyksiä. Eräs kirjoittajista toteaa, miten vanhusten kerhoissa laulettavat laulut ”Kultainen nuoruus” ja ”Lapsena tuntenut murheita en” inhottavat häntä.
Edellä käsittelemäni kirjoittajat rakentavat artikkeleissaan laajoja kaaria, mutta monet kirjoittajista pureutuvat rajattuihin teemoihin ja yksityiskohtiin. Riikka Taavetti erittelee seksuaalisuutta laajasti käsitteleviä kertomuksia. Näitä ei ole aineistossa kovin paljoa, mutta niiden kertojat kattavat koko ikäskaalan. Tällaisinaan tekstit ovat poikkeuksellisia, ja kuten kirjoittaja oivaltavasti huomauttaa, ne kertovat siitä, ”millaisten asioiden muistaminen ja kertominen on mahdollista ja millaiset muistikuvat saavat kirjoittajan kirjoittamaan epätyypillisellä tavalla”. Taavetti suhteuttaa kertomukset Osmo Kontulan ja Elina Haavio-Mannilan tutkimuksiin suomalaisista seksuaaliselämäkerroista ja suomalaisen seksuaalisuuden sukupolvista: ennen vuotta 1937 syntyneet ovat pidättyvyyden sukupolvea, vuosina 1937–1956 syntyneet seksuaalisen vallankumouksen sukupolvea ja vuosina 1957–1974 syntyneet tasa-arvoistuvaa sukupolvea. Muistelmat tuovat näihin sukupolvijaotteluihin uudenlaisia vivahteita. Häpeän kokemukset nousevat esille sekä hyväksikäyttöä että homoseksuaalisuutta käsittelevissä muistelmissa.
Nuoruuden sukupolvet onnistuu tavoitteessaan rakentaa siltoja erilaisten tutkimussuuntausten välille. Muistitietoaineiston käsittely on antanut kirjoittajille mahdollisuuksia uusien tutkimusnäkökulmien kokeiluun. Nuorimman sukupolven kokemuksissa yllättävän vahvana nousevat esille tummat sävyt: 00-luvun nuoruus esitetään epätoivoisena olemassaolon taisteluna, jossa niin työelämän kuin sosiaalisten ryhmien rajat ovat hauraita ja epäselviä. Kuten esipuheessa huomautetaan, nämäkin nuoret saattavat vuosikymmenten päästä kertoa nuoruudestaan erilaisilla sävyillä, ja vastaavasti 1920–30-luvun nuoret olisivat omana aikanaan kirjoittaneet kokemuksistaan eri tavalla kuin nyt. Nuorten aikuisten piirissä on havaittavissa kiinnostusta menneen ajan nuoruuden kokemuksiin, mistä muun muassa Kalle Päätalon teosten uudelleen herännyt suosio kertoo. Muistitietotutkimus voi osaltaan auttaa lukijoita pääsemään romantisoinnin ja huolipuheen taakse ja löytämään niille historiallista perspektiiviä.
Kirjallisuus
Helanko, Rafael 1953: Turun poikasakit. Sosiologinen tutkimus 9–16-vuotiaitten poikien spontaaneista ryhmistä vv. 1944–1951. Turun yliopisto.
Savolainen, Ulla 2015: Muisteltu ja kirjoitettu evakkomatka. Tutkimus evakkolapsuuden muistelukerronnan poetiikasta. Joensuu: Suomen Kansantietouden Tutkijain Seura.
Kirsti Salmi-Niklander on akatemiatutkija ja folkloristiikan dosentti Helsingin yliopistossa.