Hytönen, Kirsi-Maria 2014: ”Ei elämääni lomia mahtunut.” Naisten muistelukerrontaa palkkatyöstä talvi- ja jatkosotien ja jälleenrakennuksen aikana. Joensuu: Suomen Kansantietouden Tutkijain Seura. Kultaneito XIII. 282 sivua.
Eija Stark
Työ, ja erityisesti palkkatyö modernilla ajalla, on yksi yhteiskuntatieteellisen tutkimuksen keskeisiä tutkimuskohteita. Esimerkiksi Anthony Giddensin Sociology-käsikirja omistaa yhden kokonaisen luvun työnteon muuttuneille muodoille länsimaissa viimeisen parinsadan vuoden aikana. Kulttuuritieteissä palkkatyön tutkiminen ei ole herättänyt erityistä kiinnostusta, ja tutkimuskohteena se on jäänyt selkeästi sosiologian sekä talous- ja sosiaalihistorian intressien piiriin. Yksittäisistä nimistä Suomessa voisi nostaa Matti Kortteisen, Pauli Kettusen, Tapio Bergholmin ja Kari Teräksen, joista viimeinen toimi Hytösen toisena esitarkastajana.
Suomessa folkloristiikka ja kansatiede, esimerkiksi Satu Apon, Leena Paaskosken, Jyrki Pöysän ja Tytti Steelin tutkimukset, ovat enemmän olleet kiinnostuneita työn yhteisöelämää muovaavista piirteistä tai yhteisöjen työhön liittyvistä maailmankuvallisista ulottuvuuksista. Tässä suhteessa Kirsi-Maria Hytösen tutkimus ”Ei elämääni lomia mahtunut” tekee uuden avauksen yhteiskuntatieteellisen tutkimuksen suuntaan. Toista maailmansotaa ajatellaan murroskohdaksi sille, miten naimisissa olevat perheelliset naiset siirtyivät tuolloin yhä enemmän työelämään. Toki naimattomat naiset olivat laajamittaisesti tehneet palkkatyötä jo aiemmin esimerkiksi tekstiiliteollisuudessa, mutta toisen maailmansodan aikainen työvelvollisuuslaki velvoitti myös perheelliset naiset kodin ulkopuoliseen työhön. Tutkimuksessaan Hytönen kartoittaa toisen maailmansodan aikaista ja jälleenrakennuskauden aikana tehdyn naisten työn muistelemisen tapoja. Väitöstutkimus tarkastettiin Jyväskylän yliopiston historian ja etnologian laitoksessa.
Työnäyte moniaineistoisuuden käytöstä
Tutkimus nojaa vankasti tämän hetken folkloristiikan ja kansatieteen paradigmaan, muistitietohistoriaan, ja sen edustajana Hytösen työ on hyvä näyte nimenomaan suomalaisen muistitietohistorian osaamisesta, jossa on perinteisesti nojattu kirjoitettuihin aineistoihin. Lähdeaineistona Hytösellä on neljän eri arkiston keruu- ja kilpakyselymateriaalit sekä kaksi aikakauslehteä (Kotiliesi ja Toveritar). Toisin sanoen tutkija on rakentanut tutkimusasetelman moniaineistoisuuden pohjalle. Aineistoja yhdistävät asiasanat tai keskeisaiheet ovat vuosien 1900–1930 välillä syntyneiden naisten muistelmat ja heidän työtä, ammattia tai koulutusta koskeva kerronta. Aineistokokoelmat, keruuvuodet ja niiden erityispiirteet Hytönen on koonnut lukijaa ilahduttavasti erilliseen taulukkoon (s. 51). Tällaisen esitystavan soisi otettavan yleisemmin käyttöön humanistisissa tutkimuksissa, jotka usein nojaavat turhan pitkiin sanallisiin selittelyihin asioissa, jotka olisivat suoraviivaisemmin ja tiiviimmin ilmaistavissa taulukkoina. Toinen hyvä ja selkeä taulukko käsittelee tutkimuksessa käytetyn aikatason hahmottamista (s.75).
Moniaineistoisuuden perimmäinen hyöty on koota sellainen aineisto, jolta tutkija voi kysyä kysymyksiä, joita ei aineistoa kerättäessä alun perin ajateltu siihen sisältyvän. Hytönen käyttää tutkimuksessaan Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kansanrunousarkiston, Kansan Arkiston, Työväen Arkiston sekä Museoviraston kansatieteellisten kokoelmien aineistoja, joista on kerätty naisten elämäkertoja sekä toisen maailmansodan aikaisia naisten työssäkäynnin kuvauksia. Nokkeluutta etsiä tämän aihepiirin kerrontaa Hytönen on käyttänyt esimerkiksi kartoittaessaan Työväen Arkiston arki ja kulutus -aiheista kokoelmaa, jolla on kerätty tavallisten ihmisten näkemyksiä suomalaiseen rakennemuutokseen. Täysin vastakkainen aineisto ”helppouden” kannalta on ollut Museoviraston kyselyaineisto Naisten elämä ja työpanos sotien 1939–1945 aikana: tämä materiaali osuu jotakuinkin yhteen Hytösen tutkimusongelman kanssa, joten vastauksia on voinut lukea ilman erityistä, tarkempaa lukutapaa. Yhtä kaikki, keruuaineistot osoittavat, että muistitietoaineistot ovat keskenään erityyppisiä ja eri tarkoituksia varten kerättyjä, jolloin ne myös heijastelevat eri historiallisia vaiheita.
Mitä tutkimuksella tavoitellaan?
Aineiston kannalta Kirsi-Maria Hytösen tutkimus on siis erittäin onnistunut, mutta entäpä keskeiset käsitteet ja niin sanottu teoria? Tältä osin Hytösen tutkimus on kenties heikoimmillaan. Teoksen alussa on luku 1.3 ”Käytetyt käsitteet” (s. 25–44), joissa esitellään sellaisia termejä kuten muistitieto, muistelukerronta, nostalgia, jaetut kertomukset sekä sukupuoli. Mutta muodostuuko käsitteistä aineistonlukuun sovellettavaa teoreettista viitekehystä tai onko niitä sellaiseen tarkoitettu? Peilataanko käytettyä aineistoa mihinkään isompaan kehikkoon tai pyritäänkö lähdeaineistolla mallintamaan jotain naisen työhön liittyvästä kulttuurisista, mentaliteeteista tai ylipäätään jostain? Vastaus on ei. Ja selvin syy Hytösen ratkaisuun on yksinkertaisesti se, että tutkimus etenee perinteisen historiantutkimuksen keinoilla, jossa muistitieto, siis yksilötason omaan kokemukseen pohjaava kerronta, asetetaan saumattomasti tapahtumahistorian kulkuun. Esitysteknisesti tämä näkyy mm. siinä, miten tekstissä on paljon kronologiaa, mutta yllättävän vähän aineistositaatteja.
Olisin odottanut enemmän kulttuuristen ideaalien purkamista, sillä nyt niissä kohdin, joissa Hytönen sitä tekee, on se myös hyvää ja kiinnostavaa. Esimerkiksi sivulla 101–102 Hytönen uskaltautuu pohtimaan hieman pidemmin naisille ja miehille asetettuja odotuksia työnteon ja kotona olemisen tasapainoilussa sekä sitä, miten naiset saattoivat työllistyä hyvän ulkonäkönsä takia. Muistitiedossa kertojat itse kehuvat saaneensa töitä kivan ulkonäkönsä takia, ja ovat kerrontahetkellä, vuosikymmeniä jälkeenpäin ja jo iäkkäinä kovin ylpeitä tästä seikasta. Hytönen uskoo, että kun nuoruus on jo taakse jäänyt elämänvaihe, on ulkonäön korostaminen tai sillä kehuminen sallittua. Asia on varmasti näin, mutta rohkenen kuitenkin epäillä Hytösen poliittisesti korrektia jatkoväitettä siitä, että: ”näin sukupuolittuneilla perusteilla ei konttorityöpaikkaa enää tänä päivänä saa.” Nykyaikana tehdyt selvitykset puhuvat kyllä aivan muuta, ja on osoitettu, että ulkomuotoon liittyvien piirteiden kuten esimerkiksi ihonvärin, etnisen taustan tai ulkonäön uskotaan yleisesti vaikuttavan työnhakijoiden eriarvoiseen kohteluun työhönottotilanteessa. (Aalto et al. 2010, 36–48.)
Erityisesti haluan nostaa esiin luvun 4.2 ”Jäätyneitä perunoita ja lipeäsaippuaa” (s.143–158), jossa yhdistyy parhaimmillaan lähdeaineiston kulttuurisen tiedon ulottuvuus sekä toteutuneen tapahtumahistorian vuoropuhelu. Luvussa Hytönen analysoi taitavasti esimerkiksi lian, puhtauden ja kivun muuttuneista kulttuurista tulkinnoista suhteessa työnteon historiaan. Vaikka en ole vakuuttunut Hytösen väitteestä esimerkiksi nälän häpeällisyydestä (s.147–151), on aiheen käsittely kuitenkin kiinnostavasti rakennettu, ja sitä on kiinnostavaa tahollaan miettiä ja väittää mielessään tutkijalle vastaan. Tällaista haastavaa ja omalla tavallaan ilotulituksellista analyysitasoa olisi suonut teokseen nykyistä enemmän.
Onko naisten työnteon historia luokkahistoriaa?
Kirsi-Maria Hytösen työ on arvokas lisä työn historian tutkimusperinteeseen. Vaikka toinen maailmansota ja sen aikainen työvelvollisuuslaki velvoittivat naiset kodin ulkopuolisiin töihin esimerkiksi tehtaisiin, ei naisten työnteko sittenkään mitenkään radikaalisti saanut uusia kulttuurisia tulkintoja. Työväenluokan naiset, samoin kuin pientilojen naiset ja tyttäret, olivat tehneet palkkaa vastaan töitä 1800-luvun lopulta lähtien. Tässä mielessä Hytösen tutkimus olisi hyötynyt tarkemmasta luokka-käsitteen purkamisesta: palkkatyö muutti erityisesti sellaisten naisen elämää, joiden maailmankuvassa ja varallisuuskannassa äitiys oli riittävä työn sarka. Hytönen kirjoittaa osuvasti, että sen sijaan, että sodan aikainen palkkatyö olisi kohottanut naisten itseymmärrystä täysivaltaisina palkkatyöntekijöinä, heitä kiinnosti enemmän paremman elintason tavoittelu.
Kirjallisuus
Aalto, Maria & Larja, Liisa & Liebkind, Karmela 2010: Syrjintä työhönottotilanteissa – tutkimuskatsaus. Helsinki: Työ- ja elinkeinoministeriö; Edita Publishing.
Filosofian tohtori Eija Stark on folkloristiikan tutkija Helsingin yliopistossa