Elina Niiranen 2013: Maria Feodorovan laulupolut: Vienankarjalaisen kansanlaulajan repertuaari musiikkisukupolven rakentajana. Acta Universitatis Tamperensis 1836. Tampere: Tampere University Press. 327 s.
Eila Stepanova
Vienalainen laulaja Maria Feodorova on Elina Niirasen etnomusikologisen väitöstutkimuksen päähenkilö. Feodorovalta on tallennettu poikkeuksellisen laaja laulurepertoaari, jossa keskeisellä sijalla ovat suomenkieliset riimilliset laulut. Aiheen valinta on mitä osuvin, sillä tutkijat ovat perinteisesti olleet enemmän kiinnostuneita Vienan Karjalan kalevalamittaisesta runonlaulusta tai karjalankielisestä runoudesta ja perinteestä. Tästä näkökulmasta Niirasen tutkimus on erityisen tervetullut lisä Karjalan runouden ja musiikin tutkimukseen. Niiranen on erityisesti kiinnostunut siitä, miksi Vienassa laulettiin suomenkielisiä riimillisiä lauluja ja mikä oli niiden merkitys paikalliselle väestölle.
Tutkimuksen tavoitteet ja lähtökohtien runsaus
Väitöskirjan tutkimuskysymysten skaala on hyvin laaja: kirjoittaja käyttää niiden luettelemiseen ja avaamiseen noin kolme sivua. Keskeisimmät kysymykset koskevat Maria Feodorovan musiikkiohjelmistoa ja laulurepertoaaria, hänen laulujensa merkityksiä ja metrisiä rakenteita. Tätäkin enemmän tutkimuksen johdannosta löytyy eri aloihin liittyviä teoreettisia ja metodologisia lähtökohtia. Etnomusikologian lisäksi tutkimuksessa hyödynnetään folkloristiikan, etnografian muistitietotutkimuksen näkökulmia. Etnomusikologian teoreettiseen keskusteluun paikantuvat kysymykset musiikillisen yhteisön ja yksilön suhteista sekä musiikin käsitteellistämisestä. Seuraavaksi Niiranen nostaa esille elämäkerrallisen lähestymistavan sillä perusteella, että tutkimuksen aineistona ovat Feodorovan haastattelut. Hän mainitsee tärkeiksi käsitteiksi muistitiedon, kokemuskerronnan, elämäkertomuksen sekä sosiaalisen muistin, mutta niihin liittyvien laajojen teoreettisten keskusteluiden käsittely jää hyvin suppeaksi. Kolmantena lähtökohtana Niirasella ovat laulupolun, musiikkimaailman ja musiikkisukupolven käsitteet. Polku tarkoittaa Feodorovan musiikillisia kokemuksia sekä hänen musiikillista toimijuuttaan yhteisössä ja sen musiikillisessa maailmassa. Musiikkimaailmaan kytkeytyy myös musiikkisukupolven käsite, joka tarkoittaa samaan ikäpolveen kuuluvia ja samoja kokemuksia jakavia musiikinharrastajia.
Tutkimuksen neljäntenä lähtökohtana on identiteetin, musiikin ja musiikkikulttuurin suhde (s. 41). Viides teoreettinen ja metodologinen lähtökohta on karjalaisuuden rakentuminen, jota Niiranen yhdistää paikallisuuden tutkimukseen. Hänen mukaansa karjalaisuus on erilaista ja rakentuu monista eri tekijöistä, kuten ”etnisyydestä, kielestä, kulttuuriperinnöstä, uskonnosta, asuinalueesta ja hallinnosta” (s. 44). Niiranen jatkaa, että ”Vienassa käydään jatkuvaa neuvottelua karjalaisuudesta ja paikallisuudesta, jossa karjalaisuus etnisyytenä on osa tätä ’paikallista karjalaisuutta’” (s. 44). Tutkimuksen kuudes ja viimeinen lähtökohta on repertoaarin analyysi sekä laulujen metriikan ja musiikin tarkastelu.
Tämänkaltainen lähtökohtien runsaus ja erilaisten teoreettisten suuntausten paljous herättää epäilyksen siitä, ehtiikö ja pystyykö tutkija käsittelemään kaikkia esiin nostamiaan näkökulmia ja käsitteitä yhdessä tutkimuksessa. Käsitteiden ja näkökulmien paljouden takia Elina Niirasen tutkimus ei pääse pintaa syvemmälle. Osa mainituista käsitteistä, esimerkiksi rekisteri (s. 257), jää maininnaksi. Jokaisesta lähtökohdasta olisi pikemminkin voinut tehdä oman väitöskirjansa.
Niirasen yleisempänä tavoitteena oli synnyttää vuoropuhelua tutkittavien kanssa, dokumentoida laulamista, musiikkitapahtumia sekä paikallisten asukkaiden muistelukerrontaa (s. 63). Tavoite poikkeaa tutkimuksen taustana olevan vuonna 1998 Kuhmossa aloitetun kansanmusiikin tutkimusprojektin yhdestä selkeästä pyrkimyksestä eli suomalaisen runolaulun elvyttämisestä. Niirasen pyrkimys välttää suomalaisen ja karjalaisen runonlaulun tai ylipäätään kulttuurin vastakkainasettelua on mielekäs ja erittäin hyvin perusteltu. Tutkija tarkastelee kriittisesti omia olettamuksia, varsinkin kenttätyön alussa, mutta myös haastatteluaineistojen analyysivaiheessa.
Vienan monitahoinen musiikkikenttä
Elina Niiranen reflektoi omaa asemaansa tutkijana kentällä suhteessa Feodorovaan ja keskustelee omista kenttätöistään. Hän on tehnyt kymmenen lyhytkestoista kenttätyömatkaa vuosina 1998−2004, joiden aikana hän haastatteli paikallisia ihmisiä, havainnoi yhteisöä ja musiikkiharrastuksia sekä myös tutki osallistumalla laulutilaisuuksiin ja laulamiseen.
Käsitys kentästä, keskeisistä toimijoista vienalaisten kylien musiikillisessa arjessa ja juhlassa, syntyi vuoropuhelussa tutkittavien kanssa, mutta myös kertynyttä aineistoa läpikäymällä. Toimin kentällä etnografina, joka toisaalta keräsi aineistoa, asettui vuoropuheluun tutkittavien kanssa, mutta myös valikoi ja tulkitsi kokemaansa. (s. 73.)
Elina Niirasen tutkimuksen toinen luku ”Kenttätyö” avaa Vienan Karjalan moninaista musiikkikenttää yksityiskohtaisesti. Luvussa Niiranen pohtii muun muassa karjalaisuuden ja suomalaisuuden, turismin ja folklorismin vaikutusta ei pelkästään omiin kenttätöihinsä vaan myös paikallisen väestön musiikkirepertuaareihin tai laulamiseen.
Niirasen havaintojen mukaan 1990−2000 -luvuilla Vienassa eli hyvin monenlaisia musiikkiperinteitä rinnakkain: paikallinen väestö lauloi karjalan-, suomen- ja venäjänkielisiä kansanlauluja, neuvostoaikaisia lauluja, sävellettyjä lauluja, harrasti kuorotoimintaa ja järjesti musiikkitapahtumia. Kentällä näkyy myös nuorison ja ikäihmisten musiikkiharrastusten erot: nuoria kiinnostavat globaalit musiikkitrendit, kun taas vanha polvi lauloi kansanmusiikkia. Tästä huolimatta molemmat sukupolvet ja heidän musiikkitottumuksensa olivat myös kosketuksessa toisiinsa.
Tutkimuksen päähenkilö Maria Feodorova
Maria Feodorovan (1909–2000) lämmin henkilökuva on hyvin kirjoitettu. Siinä Niiranen kuvaa haastateltavan vaikean elämän ja sen vaikutukset hänen laulajuuteensa. Hänen luonnollinen ja pakoton laulamisensa oli yhtä välitöntä kuin puhuminen. Feodorova oli hyvin tunnettu perinteentaitaja Venäjän karjalaisten ja suomalaisten tutkijoiden mutta myös matkanjärjestäjien keskuudessa. Niiranen mainitseekin, että ”[u]seat perinteentutkijat olivat haastatelleet Feodorovaa ja turismissa käytettiin hyväksi karelianistien myötävaikutuksella syntynyttä romanttista runonlaulaja-mielikuvaa.” (s. 89.) Maria oli rutinoitunut haastateltava, kertoja ja laulaja, mikä Niirasen mukaan näkyy esimerkiksi kiteytyneinä, toistuvina kertomuksina. Feodorova halusi että hänen laulunsa tallennetaan ja säilytetään tuleville sukupolville, koska koki että paikalliset eivät ole kiinnostuneita tai halukkaita oppimaan hänen taitamiaan laulujaan.
Vienan suomenkieliset laulut
Kolmannessa luvussa Niiranen keskittyy riimilliseen lauluun ja siihen liittyvään klubitoimintaan. Suomenkieliset riimilliset laulut olivat keskeisessä roolissa kyläjuhlissa ja nuorison vapaa-ajantoiminnassa Vienassa. Riimillisiä lauluja ja niiden historiaa on tutkittu ja julkaistu hyvin niukasti, sillä perinteenkeruun huippuvuosina, 1800-luvulla, kerääjät keskittyivät kalevalamittaiseen runonlauluun. Niiranen pyrkii paikkaamaan tätä puutetta käsittelemällä vienalaisen riimillisen laulun historiaa, suomenkielisen rekilaulun kulkureittejä Vienaan sekä niiden suosiota vienalaisten keskuudessa eri aikakausina. Mielenkiintoisena seikkana tutkija nostaa esiin myös amerikansuomalaisten merkityksen vienalaiselle musiikkikentälle 1930-luvulla. Yhdysvalloista Neuvosto-Karjalaa rakentamaan muuttaneet suomalaiset nimittäin toivat mukanaan uusia musiikkityylejä ja -tuulia. He myös opettivat vienalaisille uusia suomenkielisiä lauluja toimiessaan esimerkiksi kouluissa opettajina.
Riimilliset laulut toimivat nuorten kommunikaationa erilaisissa nuorten ihmisten kokoontumistilanteissa, piirileikeissä, tanssiaisissa tai juhlissa. Niiranen kuvaa tutkimuksessaan yksityiskohtaisesti esimerkiksi vienankarjalaisten tanssihistoriaa tai neuvostomodernisaation prosesseja peilaten niitä Maria Feodorovan sekä muiden informanttien haastatteluista saatuihin tietoihin. Hänen mukaansa Vienassa ”modernisaatio ei tarkoittanut vain paikallisperinteiden muuttumista ja väistymistä vaan myös maailmankuvallista muutosta” (s. 121), jossa olennaista oli kommunistisen aatteen vakiintuminen. Paikalliset kulttuuriset käytänteet sekoittuivat myös 1940-luvulla alkaneen etnisen väestöpohjan laajenemisen ansiosta, mikä osaltaan vaikutti musiikkikäytäntöjen ja ohjelmistojen muutokseen.
Feodorovan kotoperäiset musiikkilajit ja laulut
Niirasen tutkimuksen yhtenä teoreettisena viitekehyksenä on etnomusikologiassa vakiintunut musiikillisten käsitteiden ja käsitysten tutkiminen emic-näkökulmasta, mikä ilmenee esimerkiksi muusikon oman, kotoperäisen käsitejärjestelmän analysoimisena. Niiranen pyrkii hahmottamaan Maria Feodorovan haastatteluista laulajan kotoperäiset käsitteet ja laulujen luokittelut. Teoreettisella tasolla Niirasen genrepohdinnat ovat osa folkloristiikassa jo 1960-luvulta alkanutta ja nykypäiviin saakka käytyä genrekeskustelua (Honko 1968; Finnegan 1977; Ben Amos 1982; Tarkka 2010). Hän tuo esiin etnomusikologian näkemyksiä, joiden mukaan laulu- ja musiikkigenrejen luokittelun perusteeksi täytyy ottaa musiikin tuottamisen ja vastaanottamisen tapa, ei niinkään teksti (s. 127−131). Etnomusikologian genrekeskusteluista Niiranen nostaa esiin esimerkiksi esitystilanteen sekä sosiaalisen kontekstin huomioimisen tärkeyden. Myös folkloristiikassa tämä seikka on tiedostettu ja sitä on käsitelty runsaasti. Jaetuista näkökulmista huolimatta näiden kahden tieteenalan keskustelut eivät ole aiemmin kuitenkaan kohdanneet toisiaan, minkä takia Niirasen tutkimus onkin tärkeä avaus.
Maria Feodorovan emisistiset, haastatteluista ilmi tulevat laulujen luokittelut perustuvat ensinäkin yleisöön (lastenlaulut), sisältöön (Karjala-laulut tai vallankumoukselliset laulut), esitystilanteeseen (piirilaulut). Laulaja ei sanallisesti kategorisoinut lauluja niiden kielen perusteella suomalaisiksi lauluiksi vaikka monet muut Niirasen haasteltavat näin tekivätkin. Niirasen mukaan suomenkielisten riimillisten laulujen erottuminen omaksi selkeäksi genrekseen kävi kuitenkin ilmi laulamalla, ei niinkään sanomalla (s. 148). Tässä yhteydessä Niiranen mainitsee genre-käsitteen lisäksi myös rekisteri-käsitteen, jolla hän tarkoittaa esitystilanteisiin liittyviä ilmaisutapoja (s. 153−154). Hän ei kuitenkaan pääse kehittämään ajatusta eteenpäin suhteessa omaan aineistoonsa ja analyyseihinsa. Tässä voisi olla erillisen artikkelin paikka tulevaisuudessa.
Niiranen esittelee yksityiskohtaisesti Feodorovan laulustoa, laulujen nuotinnoksia ja tekstejä peilaten niitä Feodorovan haastatteluihin. Viides luku kokonaan on omistettu Feodorovan laulujen metriikalle, joihin kuuluvat sekä runomitta että musiikin rakenne ja rytmi. Tämän aineistolähtöisen jäsentelyn pohjana on kaikkien tutkimusaineiston 126 laulun tarkka kuulonvarainen analyysi. Niiranen on kuitenkin eniten kiinnostunut sellaisista Feodorovan lauluista, jotka ovat ristiriidassa ”metrisen pohjakaavan kanssa tai tuovat siihen jonkin perinnelajin muuntumista kuvaavan näkökulman” (s. 177). Folkloristin näkökulmasta laulujen metriikan esittely jää kuitenkin kuvailun asteelle eikä ulotu analyysiin saakka (vrt. Kallio 2013). Toisaalta Niirasen pyrkimys tutkia Feodorovan laulumittaa eli yhdistää tekstien ja musiikin mitta on hyvin kiinnostava tapa etsiä yhden laulajan repertoaarissa esiintyvien laulujen rakenteellisia yhtäläisyyksiä tai eroja. Niirasen analyysi jatkuu laulujen perinnelajikohtaisella tarkastelulla, jossa hän ei käytä laulajan kotoperäisiä vaan etisistisiä, kansarunousarkistojen käytänteistä tunnettuja genreluokitteluja. Niiranen päättää laulumetriikan tarkastelun esittämällä kysymyksen: Onko Feodorovan kuvaamien laulujen esitystilanteiden ja musiikillisen muodon välillä jotakin yhteyttä? Valitettavasti vastaus tähän kysymykseen jäi minulle epäselväksi (s. 212−213).
Laulujen paikat
Väitöskirjan viimeinen analyysiluku käsittelee Feodorovan lauluissa ilmeneviä paikkoja ja laulajan käsityksiä laulamisen sosiaalisesta ja fyysisestä ympäristöstä. Samaan yhteyteen Niiranen liittää myös pohdintaa identiteetistä, jonka hän näkee rakentuvan minän ja toisten eronteon kautta, sekä keskustelua eletyistä ja koetuista paikoista sekä tiloista, joita hän käsitteellistää humanistisen maantieteen tapaan (s. 215−216). Maria Feodorovan laulujen ja laulamisen paikat sijoittuvat enimmäkseen hänen nuoruuteensa, jossa keskiössä ovat tytöt avioitumisiässä. Tässä luvussa korostuvat ikäryhmän ja sukupuolen näkökulmat laulajan haastatteluissa ja laulurepertoaarissa. Nuoruuden lauluja ovat erityisesti suomenkieliset riimilliset piirileikit ja tanssilaulut.
Feodorovan laulut kuvaavat myös vierailla mailla oloa ja siellä kulkemista, mikä Niirasen mukaan yhdistyy laulajalla nimenomaan Suomeen. Laulujen kulkurius on vastakohtana omalle yhteisölle, kodille. Maria Feodorovalle koti on sekä hänen syntymäkotinsa, jonka menetystä hän kaipaa, että Karjala − yhtäältä myyttistä menneisyyttä ja historiaa edustava, toisaalta neuvostoihanteita huokuva kotimaa. Viimeksi mainittuun liittyvät Feodorovan patrioottiset, hänen oman määritelmänsä mukaan vallankumoukselliset laulut.
Lopuksi
Elina Niirasen tutkimuksen ansiona on helppolukuisuus, runsaat viitteet ja käsitteiden hyvä pohjustus varsinkin johdantoluvuissa. Useat tutkimuksen pääluvuista jäävät kuitenkin kaipaamaan päätelmiä, jotka olisivat voineet avata enemmän tutkimuksen tuloksia. Käsitteiden ja tutkimuskysymysten runsaus on johtanut siihen, että paikoin tutkimuksessa ei päästä pintakerrosta syvemmälle. Niirasen väitöskirja toimiikin vankkana perustana seuraavalle tutkimukselle. Itse olisin kaivannut tekstiin myös enemmän aineistoesimerkkejä eli otteita Maria Feodorovan haastatteluista. Kaiken kaikkiaan tämä kirja on hyvä perusteos Vienassa lauletuista suomenkielisistä riimillisistä lauluista.
Kirjallisuus
Ben Amos, Dan 1982: Perinnelajikäsitteet. Teoksessa Kertomusperinne. Kirjoituksia, proosaperinteen lajeista ja tutkimuksesta. Helsinkii: SKS. 11–28.
Finnegan, Ruth 1977: Oral Poetry: Its Nature, Significance and Social Context. Cambridge: Cambridge University Press.
Honko, Lauri 1968: Genre Analysis in Folkloristics and Comparative Religion. − Temenos. Studies in Comparative Religion 3: 48–66.
Kallio, Kati 2013: Laulamisen tapoja. Esitysareena, rekisteri ja paikallinen laji länsi-inkeriläisessä kalevalamittaisessa runossa. Tampere: Tammerprint.
Tarkka, Lotte 2010: Lajisiirtymiä kalevalamittaisessa runossa. Kuivajärven Moarien tapaus. − Knuuttila, Seppo, Ulla Piela & Lotte Tarkka (toim.), Kalevalamittaisen runon tulkintoja. Helsinki: SKS. 13−34.
Filosofian tohtori Eila Stepanova on karjalaisista itkuvirsistä väitellyt Helsingin yliopiston folkloristiikan tutkija.