Taija Kaarlenkaski ja Tiina Seppä
Kuluneena syksynä keskustelua tieteestä on riittänyt, ja sävyltään se on ollut valitettavan negatiivista. Yliopistoihin ja muuhun opetukseen kohdistuvat valtavat säästöt, opetusministerin ”paimenkirje” ja lakkovaatimukset ovat värittäneet elämää yliopistoilla. Tässä ilmapiirissä tieteen tekemisen ilon löytäminen ei ole aina ollut helppoa tai tuntunut edes oikeutetulta: talvisodan henki yhteiskunnallisen keskustelun diskurssina moralisoi ja toiseuttaa vastapuheen ja esimerkiksi tieteen ja kulttuurin vapauden puolustuksen.
Filosofi Sara Heinämaa kirjoitti Helsingin Sanomissa merkitysten katoamisesta suomalaisessa yhteiskunnassa ja ennusti sen johtavan ennenäkemättömään kriisiin (HS 7.11.2015). Heinämaan mukaan merkityskato, eli kulttuuristen ja moraalisten merkitysten heikentyminen yhteiskunnallisessa ja arvokeskustelussa edelsi esimerkiksi natsi-Saksan nousua 1930-luvulla. Edelleen tämä kehitys johtaa arvojen korvaamiseen iskulauseilla ja harkinnan korvaamiseen säännöillä, mikä suistaa yliopistotyön mielettömyyteen monella tasolla:
Yliopistolaitoksen johtava päämäärä on totuus. Yliopistoa on rakennettu ja organisoitu vuosituhansien ajan, jotta tuo tavoite saavutettaisiin parhaalla mahdollisella tavalla ja mahdollisimman suuressa mittakaavassa. Kun tavoite hämärtyy, säännöt ja käytännöt, jotka ovat palvelleet tiedon tuotantoa ja totuuden tavoittelua, hajaantuvat ja alkavat palvella toisenlaisten tavoitteiden saavuttamista. Tieteellisestä vertaisarviosta, jonka tehtävänä on taata tieteen tulosten luotettavuus, tulee tällöin yksittäisten tutkijoiden, oppiaineiden ja yliopistojen karsimisen väline. Tieteelliset kirjastot käsitetään varastointikustannuksiksi ja luentosalit vartioitaviksi omistuksiksi. (Heinämaa 2015.)
Yliopistojen sopeutustoimet ja kulttuurialojen leikkaukset johtavat ensisijaisesti taloudellisin perustein tehtäviin arviointeihin. Heinämaa katsoo merkitysten ja alkuperäisten tavoitteiden katoavan talous- ja strategiapuheeseen, minkä lisäksi hän ehdottaa, että kriisin käsitteellistäminen merkityskadoksi avaisi mahdollisuuden myös sen ratkaisemiseen. ”Kun kulttuurin poliittinen, tieteellinen tai moraalinen kriisi ymmärretään merkityskadoksi, se ei enää näyttäydy vääjäämättömänä kehityskulkuna vaan inhimillisen toiminnan seurauksena, jolle voimme tehdä jotain – ja jolle meidän tulee tehdä se, minkä voimme” (Heinämaa 2015).
Tätä jotain tehtiin syyskuussa Joensuussa, kun Suomen Kansantietouden Tutkijain Seura järjesti Kulttuurivelka-seminaarin, jossa tarkasteltiin kulttuuripolitiikan pitkän tähtäimen vaikutuksia paikallisesti ja valtakunnallisesti. Näkökulmana oli erityisesti Pohjois-Karjalan asema poikkeuksellisen huonosti materiaalisen kulttuurin saralla resursoituna maakuntana. Alustukset käsittelivät museoviraston suojelutyötä, kaupunkikuvaa, Faron kulttuuriperintösopimusta, kulttuuriympäristökoulutusta, matkailua ja huonokuntoisuuden suhteellisuutta vanhoista rakennuksista puhuttaessa.
Kulttuurivelka-käsitteellä seura halusi ohjata huomion kulttuurin vetovoimaisuuteen paikallisuuden näkökulmasta. Lyhytnäköiset, kulttuurialojen kurjistumiseen johtavat leikkaustoimet eivät heikennä pelkästään usein koristeiksi kakun päällä ymmärrettyjä kulttuurialoja, vaan myös alueellista vetovoimaa niin asumisen kuin matkailunkin kannalta. Tässä mielessä merkityskato vaivaa lopulta myös elinkeinoelämää, joka ehkä kuvitellaan erilliseksi arvoista, kulttuurista ja esimerkiksi ihmisistä. Millaisissa ympäristöissä ihmiset haluavat ja voivat elää?
Kulttuuripalveluilla on myös kansanterveydellisiä, mitattavissa olevia ja tutkimuksissa todettuja vaikutuksia, joiden taloudellinenkin arvo on valtava. Ikävää kuitenkin on, että kulttuurin hyötyjen rahalla mitattavuus on ymmärrettävin arvo, ei pienin vaan ainoa yhteinen jaettava. Edelleen tulisi miettiä, mitä ja kenelle on hyötyä kulttuuripalvelujen tai vaikkapa museotoiminnan alasajosta? Mikä muu toiminta hyötyy ja millä tavoin?
Katseita kansallisen merkityksiin
Vaikka tämä Elore ei olekaan suunniteltu teemanumero, sen artikkelit käsittelevät teemoja, jotka kytkeytyvät monin tavoin ajankohtaiseen keskustelunaiheeseen niin Suomessa kuin koko Euroopassakin: kansallisuuteen, kansallisuuden tuottamiseen ja toiseuden tuottamiseen kansallisissa representaatioissa. Näistä aiheista keskustellaan nyt monenlaisilla foorumeilla ja kaikenlaisilla äänensävyillä. Voimme todeta, että perinteen- ja kulttuurintutkijat tarjoavat aiheeseen uusia kiinnostavia näkökulmia ja ovat omalta osaltaan purkamassa ja uudelleen tuottamassa näiden käsitteiden käyttökonteksteja ja merkityksiä.
Kirsi Laurén kirjoittaa artikkelissaan Kolia käsittelevistä kirjoitetuista kertomuksista, joissa heijastuvat paitsi kansallisen kertomuksen piirteet, myös Kolia ympäröivät, kiteytyneet merkitykset kultakauden taiteilijoiden ja heidän kauttaan tuotettujen toistuvien representaatioiden kautta. Laurén osoittaa kiinnostavalla tavalla, että nimenomaan vaarojen päältä havaittu maisema kuvataan kertomuksissa alueen kulttuurisiin merkityksiin viitaten, kun taas matalammalle sijoittuva kerronta ei niinkään kytkeydy kansalliseen kuvastoon. Matkailupuheeksikin taipunut kulttuurirepresentaatio kansallisena kerrontana kiinnittyy siis nimenomaan maisemaan, korkealta nähtyyn ja koettuun.
Olga Davydova-Minguet taas tarkastelee artikkelissaan parin vuoden takaista voiton päivän juhlintaa Sortavalassa. Hän selvittää, kuinka kansallista muistia tuotetaan osana kansallista juhlaa syrjäisessä rajakaupungissa, jossa yhteydet Suomeen ovat vilkkaat. Davydova-Minguet tuo esille muuttuvat ja paikallisesti varioivat tulkinnat historiasta ja sodasta. Hän kuitenkin tulkitsee, että valtiollinen muistin politiikka on noussut hallitsevaan asemaan verrattuna rajaseudun paikalliseen kontekstiin.
Tarja Rautiainen-Keskustalo kirjoittaa myös kansallisuuden merkityksiä auki: artikkelissaan Rautiainen pohtii etnomusikologian paikan liikkumista kansallisten tieteiden kontekstista uuteen kulttuurintutkimuksen viitekehykseen – ja erityisesti yliopistouudistusten mullistuksessa. Missä se on ja missä sen pitäisi olla? Missä olemme nyt suhteessa kansallisiin tieteisiin? Kysymys koskettaa myös muita kulttuuritieteiden kontekstiin sijoittuvia tieteenaloja.
Tuttuun tapaan lehti sisältää myös kattauksen ajankohtaisia seminaariraportteja ja arvioita tuoreesta perinteentutkimuksen ja lähialojen kirjallisuudesta. Suuret kiitokset kaikille kirjoittajille, toimittajille ja vertaisarvioijille! Ei voine liikaa korostaa, että lehden tekemiseen osallistuvien ihmisten vapaaehtoinen työpanos pitää Elorea pystyssä.
Tämän numeron myötä Taija siirtyy vuodeksi 2016 toisenlaisiin tärkeisiin tehtäviin, äitiys- ja vanhempainvapaalle. Toisen päätoimittajan paikan ottaa FT Ulla Savolainen Helsingin yliopistosta ja kirja-arviotoimituksen vastaavaksi siirtyy FM (väit.) Nika Potinkara Jyväskylän yliopistosta, joten toimitus pysyy osaavissa ja kokeneissa käsissä.
Haluamme toivottaa itse kullekin sielulle ja ruumiille lepoa, rauhaa ja leppoisia lukuhetkiä jouluun – mieluiten muunkin kuin tieteellisen lukemiston parissa! Tulevaan vuoteen toivotamme voimia, iloa ja avautumisia uuteen.
Kirjallisuus
Heinämaa, Sara 2015: ”Suomen kriisi kadottaa yhteiset merkitykset” – Helsingin Sanomat 7.11.2015.