Folklore Fellows’ Summer School 2015: Doing Folkloristics in the Digital Age -kesäkoulu Seilissä 11.–18.6.2015
Antti Lindfors & Heidi Haapoja
Sarjassaan yhdeksäs Folklore Fellows -kesäkoulu toi kesäkuun puolivälissä kolmisenkymmentä osallistujaa Turun saaristoon, Nauvoon. Turun yliopiston tutkimusasema Seilin vehreällä saarella tarjosi rauhalliset ja innoittavat puitteet viikon mittaiselle rupeamalle, jonka tavoitteena oli vastata folkloristiikan ja perinteentutkimuksen haasteisiin digitaalisella aikakaudella. Suppeammaksi alateemaksi sisältyi etenkin arkistointi digitaalisen käänteen tällä puolen, joka mietitytti useampia puhujia. Viikon kuluessa huomion varasti toki myös itse Seilin saari, jonka luonto, historia, rakennukset ja eläimistö nousivat jokapäiväisiksi keskustelunaiheiksi. Kolmasti lämmitetty rantasauna, sunnuntainen ekskursio Naantalin (sateiseen) kesäkaupunkiin ja jokailtaiset soitto- ja laulusessiot tiivistivät nopeasti löytynyttä ryhmähenkeä.
Työpäivät käynnistyivät aamupäivien keynote-luennoilla, joiden puhujat olivat saapuneet Saksasta, Virosta, Yhdysvalloista ja eri puolilta Suomea. Iltapäivät oli varattu yhteensä 19 osallistujan paperille, joiden aihealueet vaihtelivat arkistoetiikasta ja digitaalisesta pelaamisesta Italian dolomiittien kielivähemmistöön sekä unkarilaisten loitsujen tietokannasta biohakkerointiin omaehtoisena kulttuurina.
Suhtautuminen kesäkoulun yläteemaan jakautui esitelmissä pääosin neljään kategoriaan: ensimmäiseen ja suppeimpaan ryhmään kuuluivat ne, jotka pyrkivät esimerkeillään todistamaan folkloren olevan läsnä myös digitaalisessa maailmassa. Implisiittisesti tähän lähtökohtaan tuntui osalla kuuluvan ajatus ”autenttisen tradition” menetyksestä, mikä leimaa varsinkin joillakin alueilla oppialan luonnetta. Näissä maissa internetaineistojen tutkimus vaatii väistämättä aitous-reflektointia. Toiseen ryhmään kuuluivat ne, joille folkloren aitouskysymykset eivät sinänsä olleet merkittäviä, ja jotka tarkastelivat esitelmissään erilaisia internet-tapauksia tai -ilmiöitä. Kolmanteen ryhmään voisi liittää kaikki ne esitelmät, joissa pyrittiin luotaamaan sitä, miten ja millaisin mekanismein folklore kiertelee internetympäristössä. Neljännen kategorian esitelmät liittyivät digitaaliseen arkistointiin ja sen herättämiin kysymyksiin.
Kesäkoulun keynote-luennot osuivat pääosin kahteen viimeisimpänä mainittuun kategoriaan, ja keskitymmekin seuraavassa ennen kaikkea näihin luentoihin ja niitä yhdistäviin teemoihin.
Paradigmojen loputon liike
Kesäkoulun otsikko oli omiaan ohjailemaan mielikuvia jonkinlaisen uuden aikakauden ja toimintaympäristön esiin nousuun; heti ensimmäisenä työpäivänä lausuttu termi paradigm shift kuultiinkin kesäkoulussa useammin kuin kerran. Digitaalinen käänne on toki jälleen yksi käänne muiden enemmän tai vähemmän merkittävien käänteiden tai avausten joukossa, kuten keynote-puhuja Lynne S. McNeill heti kesäkoulun alkajaisiksi toppuutteli. Folkloristiikan näkökulmasta murroskohtien alleviivaamista kiinnostavampaa lienee sen osoittaminen, miten uudet (digitaaliset) innovaatiot omaksutaan aktiivisesti ja usein melko nopeasti osaksi ”perinnettä”, jo vakiintuneiden käytäntöjen ja toimintamallien variaatioita.
Digitaalisen käänteen jäädessä hiljaisesti hyväksytyksi taustaelementiksi(?) varsinaiset uudenlaiset ja kiinnostavat sekä alalle tulevaisuudessakin todennäköisesti merkitykselliset avaukset ja keskustelut kumpusivat osallistavuuden (participatory) käsitteestä. Osallistava kulttuuri viittaa institutionaalisen ja kansanomaisen hämärtävään eetokseen, joka rohkaisee kulttuurin tuottamista ja jakamista sosiaalisissa yhteisöissä, ja jota esimerkiksi sosiaalinen media ja sen verkostot ovat kiihdyttäneet ja monipuolistaneet viime vuosina eri tavoin.
Osallistavuuden ohella kesäkoulun käsitteelliseksi ytimeksi saattoi hahmottaa sanaparin ephemeral culture, jota erityisesti Lauri Harvilahti alleviivasi Trevor J. Blankin keynoten yhteydessä. Sikäli kuin vakiintuneet tangible ja intangible culture eivät enää tavoita saati innoita nykypäivän kulttuuri-ilmiöiden uusia hahmotuksia, ephemeral viittaisi kulttuurin ja perinteen tämänhetkiseen päiväperhomaiseen olomuotoon. Tässä olomuodossaan kulttuurimuodot kuten folklore ovat vahvasti emergenttejä, ennalta arvaamattomasti eteneviä ja monesti myös nopeasti katoavia käytäntöjä (vrt. Foley 2012, 60–66). Juuri tämän ohimenevän ja emergentin, mutta ei kuitenkaan sattumanvaraisen kulttuurin käsitteellistäminen, analyysi ja dokumentointi on folkloristiikan – ja ehkäpä arkistojen erityisesti – ajankohtaisimpia solmuja, jonka avaaminen vaikuttanee merkittävästi alan itseymmärrykseen ja painoarvoon projektirahoituksista alkaen.
Ohimenevän tallentamiseen ja analyysiin liittyy lähtökohtaisesti pysähdyskuvan problematiikka. Päiväperhoperinnettä olisi Blankin mukaan parasta lähestyä ja dokumentoida jäljittämällä niitä toistuvasti esiin nousevia säännönmukaisuuksia ja kaavoittumia, jotka tutkija voi tunnistaa kulttuuri-ilmiöiden funktionaalisiksi toimintaperiaatteiksi. Tässä yhteydessä on ymmärrettävästi tuottoisaa tarkastella samalla sitä, miten globaalisti leviävät muodot linkittyvät ja versovat paikallisista traditioista, motiiveista ja tapahtumista, kuten maanantain keynote-puhuja Anneli Baran toi esiin.
Blankin itsensä suosima kulttuurivarannon (cultural inventory) käsite, joka koostuisi viitteellisistä käsityksistä, arvoista, uskomuksista, kokemuksista, ei sen sijaan saanut varauksettoman positiivista vastaanottoa. Ainakin lounas- ja päivällisistuntojen epämuodollisissa keskusteluissa sen arveltiin viittaavan yhä turhankin konkreettisiin kulttuurisen kokoelman, resurssin tai kognitiivisen varaston tapaisiin jähmeisiin kokonaisuuksiin välityksen (transmission) ja uudelleentuotannon (reproduction) dynaamisempien käsitteiden sijaan.
Folklore käytäntöjen näkökulmasta
Kulttuurivarannon ajatus hämärtää myös aktiivisen vastaanoton merkitystä. Jälkimmäistä terävöittänyt Lynne S. McNeill viittasi vuoden 2015 keväällä verkon villinneeseen mekkoon, joka optisen harhan vuoksi näyttäytyi osalle ihmisistä sinimustana, osalle puolestaan valkokultaisena. Tässä ”mekkogatessa”, joka käytännössä perustui vastaanottajien subjektiivisten aistihavaintojen kahtiajaolle, vastaanottajien aktiivinen rooli, vastuu ja kompetenssi folklore-ilmiön tuottamisessa nousivat näkyville tavalla, joka pakottaa McNeillin mukaan arvioimaan näiden kollektiivisten ilmiöiden performatiivisuutta ja niiden aktiivisia osapuolia uudella tavalla.
Tapausesimerkki oli toimiva, koska se johdattelee kysymään, miten folklore-ilmiöiden olemassaolo tai näiden paikka tai ”sijainti” tulisi käsittää. Sijaitseeko folklore tekstissä tai tuotteessa (valokuva mekosta), vastaanottajien tulkinnoissa, tekstien ja niiden vastaanottajien keskinäisissä suhteissa, tai ehkäpä niissä toistuvissa käytännöissä, joissa edellinen suhde saa ilmaisunsa yhä uudelleen ja uudelleen? Mekkovalokuvan käynnistämä prosessi, johon aktiiviset ja passiiviset perinteenkantajat syöttävät uutta virtaa, toteutuu toisin sanoen kulttuuritekstien ja toimijoiden vuorovaikutuksena uusissa kierroksissa, joissa sekä toimijat että ”alkuperäiset” tuotteet ovat alituisessa muutoksessa (ks. myös Blank & Howard 2013). Olennaista on tällöin pohtia paitsi näiden kierrosten vaihtelevia olomuotoja, keskinäissuhteita ja funktioita erilaisissa konteksteissa, myös sitä perustavampaa kysymystä, mikä tekee tietyistä kohteista sosiaalisesti kiinnostavia tai ”tahmeita” (vrt. Ahmed 2004), so. potentiaalisia elementtejä kiertoon. Ajatuksena voisi kenties esittää, että ”folklore” on lopulta tämän sosiaalisen kierron (circulation) vaikutus, efekti tai tulkinta.
Välitys tai välittäminen ja uudelleentuotanto viittaavat muun ohella tarkoituksenmukaisuuteen perinneprosessien elinehtona. Lauantaina puhuneen Robert Glenn Howardin mukaan linssi, jonka lävitse digitaalista folklorea tulisi tarkastella, muodostuukin tarkoituksenmukaisista käytännöistä, ei niinkään prosesseista. Käytäntöjä tehdään, tuotetaan ja toteutetaan toistuvassa toiminnassa, prosessit sen sijaan tapahtuvat, kuten Howard tiivisti. Amerikkalaisten aseharrastajien keskustelufoorumeihin syventynyt Howard suuntasi huomiota myös näiden intentioiden monitasoisuuteen internetviestinnässä. Yksinkertainen video- tai meemipostaus nettifoorumille tuottaa jo moninkertaisesti kerrosteisen viestintätapahtuman, jossa tuotteen alkuperäinen tekijä, sen muokkaaja, välittäjä ja viime kädessä viestintäympäristö vaikuttavat kaikki viestintätilanteen artikulaatioihin. Unohtaa ei sovi sitäkään, että kansanomaisten käytäntöjen artikulaatiot nivoutuvat yhtä hyvin taloudellisiin ja kaupallisiin konteksteihin, oli kyse sitten asevalmistajien brändityöstä tai hyvin sattumanvaraisesta sinimustan (valkokultaisen?) mekon jälleenmyyntiarvosta meemiräjähdyksen jälkeen.
Osallistavat arkistot ja digitaalisen kulttuuriperinnön arkistointi
Omiksi erillisiksi teemoikseen kesäkoulussa nousivat digitaalisen ajan arkistot ja arkistointi, jotka kytkeytyvät ylempänä esitettyihin folkloren olomuodon ja uudelleentuotannon kysymyksiin, mutta vaativat myös omaa pohdintaansa erityisesti alan radikaalien teknisten muutosten myötä. Kesäkoulun loppupuolella esitelmöineet Anne Heimo ja Kirsi Hänninen tarkastelivat osallistamisen merkitystä arkistoinnin kontekstissa esimerkkeinään sekä spontaanit, vaikkapa Facebookiin syntyvät arkistot että tietyn yhteisön itsenäisesti luomat arkistot. He huomauttivat, kuinka itse arkiston ja arkistoinnin käsitteet ovat osallistamisen myötä liukuneet kokoelmista ja tuotteista kohti valikoinnin, organisoinnin ja säilyttämisen prosesseja, jotka ovat arkistoinnin idean keskiössä. Arkistojen merkitykset ovat siirtyneet itse arkistoiduista artefakteista kohti kyseisten artefaktien merkityksiä niille ihmisille, jotka arkistoinnin prosesseihin osallistuvat. Heimo ja Hänninen myös korostivat hivenen provokatiivisesti, ettei vernakulaarien ja institutionalisoitujen arkistojen välille pitäisi tehdä nykyisenkaltaista jyrkkää jaottelua, jotta nämä merkitykset nousisivat paremmin keskiöön.
Omaehtoiset arkistot nostavat ymmärrettävästi esiin myös omanlaisiaan eettisiä kysymyksiä. Netistä saatavilla oleva tutkimusmateriaali on kenties julkista, mutta monesti yhtäkaikki luonteeltaan intiimiä, kuten Sari Östman huomautti. Juridisesti laillisen, julkisen materiaalin käyttäminen voi eri tavoin henkilökohtaiseen nivoutuessaan olla eettisesti arveluttavaa. Tämä on alue, johon ei vielä ole syntynyt selkeärajaisia sääntöjä tai ohjenuoria, mikä tuottanee tulevaisuudessa työtä ja rajanvetojen kanssa pähkäilyä digitaalisen arkistomateriaalin parissa työskenteleville.
Kesäkoulun puheenvuoroissa vilahteli myös moniaalta tuttu kulttuuriperinnön käsite. Tämä eräänlaiseksi muotihitiksi noussut epäselvärajainen ilmiö on erityisesti arkistolaitosten intresseissä, sillä UNESCO:n kulttuuriperintösopimusten ratifiointien myötä aihe on noussut osaksi valtiopoliittista keskustelua. Aiheen jatkokäsittely on tätä myöten luontevasti laskettu esimerkiksi museo- ja arkistolaitosten hartioille. Kulttuuriperinnön leiman saavia ilmiöitä ei ole pyritty jähmettämään karjalanpiirakoihin tai paikka- ja maisemasidonnaisiin konteksteihin, vaan myös digitaalinen perintö pyritään huomioimaan. Arkistointitahot ovat tässä pulmallisten kysymysten edessä: millainen ja kenen luoma digitaalinen perintö on säilyttämisen arvoista? Miten tavoittaa digitaalisesti syntyneet kulttuuriperintöprosessit? Ovatko nämä prosessit ylipäänsä aineellisia, aineettomia vai hetkellisiä, päiväperhomaisia?
Lähteet
Ahmed, Sara 2004: The Cultural Politics of Emotion. New York: Routledge.
Blank, Trevor J. & Howard, Robert Glenn (eds.) 2013: Tradition in the Twenty-First Century: Locating the Role of the Past in the Present. Boulder, CO: Utah State University Press.
Foley, John Miles 2012: Oral Tradition and the Internet. Pathways of the Mind. Urbana: University of Illinois Press.
Kirjoittajat ovat folkloristiikan tohtorikoulutettavia Turun ja Helsingin yliopistoissa. He keskittyivät kesäkoulussa digitaalisten ympäristöjen performansseihin.