Kouri, Jaana (toim.) 2015: Askel kulttuurien tutkimukseen. Scripta Aboensia 3. Turku: Turun yliopisto. 392 sivua.
Pertti Anttonen
Turun yliopiston kulttuurien tutkimuksen oppiaineiden tuottama kokoomateos Askel kulttuurien tutkimukseen on tuhti paketti kulttuurien tutkimuksesta erityisesti Turun yliopistossa. Takakansi- ja mainostekstin mukaan kirja on tarkoitettu paitsi käsikirjaksi kulttuurien tutkimuksesta kiinnostuneille myös oppikirjaksi, opetuksen oheismateriaaliksi ja valintakoekirjaksi. Teos onkin folkloristiikan, kansatieteen ja uskontotieteen yhteisen kulttuurien tutkimuksen hakukohteen valintakoekirja Turun yliopistossa.
Teoksesta ei käy suoraan ilmi onko uusi yhteishaku perussyy kirjan tekemiselle vai onko sen takana oppiaineiden edustajien kollegiaalinen halu toimia yhdessä. Yhteisyyttä korostetaan ja kulttuurien tutkimus hahmotetaan omaksi tieteenalakokonaisuudekseen, ”yhteiseksi moniääniseksi kuorolauluksi” (s. 6), joka ”tarjoaa keinoja ymmärtää, tulkita, selittää ja hyödyntää kulttuuria sen eri muodoissa” (s. 15). Kulttuurien tutkimusta lähestytään yleisellä (valtakunnallisella ja kansainvälisellä) tasolla mutta kuitenkin erityisesti Turun yliopiston piirissä tapahtuvana ja tapahtuneena toimintana. Kulttuurien tutkimuksen oppiaineiksi asettuvat – yhteishaun mukaisesti – folkloristiikka, kansatiede ja uskontotiede. Arkeologiaa ei esitellä tai käsitellä, eikä myöskään kulttuurituotannon ja maisematutkimuksen koulutusohjelmaa Porissa tai historia-aineisiin sisältyvää kulttuurihistorian oppiainetta. Varsinkin teoksen kulttuuriperintö-osion olisi odottanut hyödyntävän Porin yksikköä.
Arkeologian oppiaineeseen sisältyvä museologia on esitelty työelämäorientaatiota koskevan osion sisällä laatikkotekstissä. Johdannossa arkeologia mainitaan yhtenä ”ihmistä kulttuuriolentona tarkastelevista tieteenaloista” (s. 19), joiden yläkäsitteeksi ilmoitetaan kulttuuriantropologia. Kulttuurien tutkimus on tässä tarkoituksellisesti identifioitu antropologis-etnografiseksi tutkimussuuntaukseksi, mutta samalla monet teoksessa käsitellyt temaattiset ja teoreettiset lähestymistavat painottuvat melko vahvasti cultural studies -tutkimussuuntaukseen – jota ei esitellä, vaikka pätevyyttä tähänkin olisi varmasti löytynyt.
Yhteneväisyyttä mutta myös erillisyyttä
Teoksesta nousee vahvasti esiin sen järkälemäisyys mutta samalla sirpalemaisuus. Eeppisiin mittoihin yltävän kirjan tekstit ovat varsin erilaisia sekä tyylillisesti että sisällölliseltä otteeltaan. Kirjoittajia on yhteensä 33. Esipuheen mukaan tekstit on tuotettu prosessikirjoittamisella, mutta ilmeisesti myös leikkaamalla ja liimaamalla. Jotkut kirjoittajat esittelevät temaattisia, teoreettisia ja käsitteellisiä lähtökohtia, mutta osa kirjoittaa minä-muodossa omasta työstään. Omakohtaisuus ei ole huono asia, mutta erilaisten tekstien sijoittelu ei aina tunnu onnistuneelta.
Samalla kertaa oppiaineiden yhteisyyttä ja niiden erityisyyttä korostavana teoksena Askel kulttuurien tutkimukseen taiteilee veitsenterällä. Teos on hyvä osoitus siitä, että yhteistyötä kulttuurien tutkimuksen eri aloilla on, mutta kirjan tekstejä lukiessa syntyy myös kuva, että yhteistyöstä huolimatta eri oppiaineet elävät sittenkin varsin erilaisissa keskustelutodellisuuksissa. Yhteisiksi hahmotetut teoriat, teemat ja lähestymistavat voivat jäädä julkilausumiksi. Hyviä poikkeuksia on toki tässäkin teoksessa.
Kirjan takakansiteksti esittelee teoksen muutaman kysymyksen kautta: ”Mitä zombiksi naamioitunut kulttuurintutkija oivaltaa? Mitä äiti Amman halauksessa tapahtuu? Mitä tarkoittavat ruumiillisuus tai toimijuus ja miten ne näkyvät arjessa ja juhlassa? Missä puhutaan meänkieltä ja miksi Raamattu käännetään lolcatiksi?”
Ensimmäinen asia, jolla haetaan kirjalle lukijoita, on siis zombius. Sitä koskeva Kirsi Hännisen kirjoitus kysyy toistuvasti mikä zombiperinteessä kiehtoo – myös kirjoittajaa. Zombi-ilmiön tarkkailulla sanotaan olevan paljon annettavaa kulttuurin- ja perinteentutkijoille ja folkloristi ymmärtää sitä teoreettisen koulutuksensa kautta – sen lisäksi että osallistuu zombi-tapahtumiin itse. Lolcat-kielen ja Raamatun suhde esitellään vajaan puolen sivun mittaisessa kohdassa, jossa lolcatin kerrotaan olevan suosittu internet-ilmiö ja tarkoittavan kuvitteellista kissakieltä. Näissä kahdessa aihepiirissä on ilmeisesti kiteytetty folkloristiikan panos turkulaiseen kulttuurien tutkimukseen, samalla kun äiti Amma viittaa uskontotieteeseen ja meänkieli kansatieteeseen. Ruumiillisuus ja toimijuus arjessa ja juhlassa koskee sitten kaikkia tasapuolisesti, toivon mukaan.
Takakansiteksti on tietenkin vajavainen lähde sen päättelemiseen minkälaisen profiilin eri oppiaineet saavat. Kukin kolmesta oppiaineesta saa oman esittelynsä ensin johdannon kollektiivisesti kirjoitetussa osiossa ja sitten erillisissä artikkeleissa, joista uskontotieteen ja folkloristiikan teksteistä vastaavat oppiaineiden professorit Veikko Anttonen ja Pekka Hakamies, mutta kansatieteen osion ovat kirjoittaneet lehtori Timo J. Virtanen ja projektitutkija Jussi Lehtonen. Folkloristiikka esitellään viestien ja tietoverkkojen tutkimuksena, jossa suuntaudutaan folkloren käyttöön sekä folkloren ja muun kulttuurin suhteeseen kulttuurin kokonaisuudessa. Johdantoon sisältyvässä uskontotieteen esittelyssä korostetaan toistuvasti, ettei kyse ole metsänhenkien, ufojen tai esi-isien tutkimuksesta vaan kohteena ovat tällaisiin uskovat ihmiset ja heidän antamansa kuvaukset. Uskontoperinteiden syntyhistorian ja nykytilanteen ymmärtämisen sanotaan edistävän monikulttuurisuuden haltuun ottamista ja lisäävän kulttuurista ymmärrystä. Kansatieteen esittelyssä korostuu kaikkein eniten kulttuurintutkimuksellinen puhe, eli perusmääritelmänsä mukaan kansatiede tutkii ihmistä ”kulttuurisena olentona ja toimijana” (s. 37). Tämä voi paikantua niin kansallisvaltioiden arkielämään kuin myös valtionrajoista riippumattomiin kulttuurisiin ilmiöihin ja suhteisiin. Kulttuurisen ympäristön muutosten tarkastelun lisäksi kansatiede asemoi itsensä ”kriittisen kulttuurien tutkimuksen osaksi monitieteisissä yhteiskunnallisissa haasteissa” (s. 55). Kansatiede opettaa ”kulttuurista lukutaitoa” (s. 38).
Kansallista vai ylirajaista?
Onko sitten kulttuurien tutkimuksen kohteena kulttuuri vai kulttuurit? Toki jo kulttuurien tutkimus -nimike kertoo, että kulttuuri on tässä lähtökohtaisesti monikollinen käsite. Johdannossa todetaan, että kulttuuri on ”sanallisesti tai sanattomasti välittyvää tietoa, arvoja, uskomuksia ja toimintatapoja, jotka ihmiset jakavat yhteisen historian, kielen, elinympäristön tai muun sosiaalisen pääoman perusteella” (s. 15). Kulttuuristen piirteiden kulttuurisidonnaisuus todetaan teoksessa usein.
Samalla teoksessa korostuu monin paikoin ylirajaisuuden idea. Johdannossa viitataan George Marcusin käsitteeseen multi-sited ethnography eli monipaikkainen etnografia ja todetaan: ”Kenttää ei voida enää määrittää yhteen paikkaan ihmisten toimiessa, liikkuessa ja luodessa sosiaalisia yhteisöjä ylirajaisesti” (s. 22). Kansatieteen esittelyn yhteydessä sanotaan: ”Paikka on tutkimuksessa laajentunut ylirajaisuuden ja monipaikkaisuuden myötä myös mobiiliksi elämäntavaksi” (s. 52).
Kysymys on ensisijaisesti paikkaidentiteettien moneudesta mutta myös kulttuurin käsitteellistämisestä ei-territoriaalisesti: ”Nykyisessä globaalissa, liikkuvassa ja nopeassa vaikutteiden vaihdon maailmassa yksilöiden monipaikkainen ja -kulttuurinen elämä on arkipäivää, jossa identiteetti ei ole sidottu vain yhteen kuvitteelliseen paikkaan ja kulttuuriin. Merkittävää paikan ja identiteetin suhteessa on käsittää ne avoimina ja liikkuvina, jolloin yksilöiden paikkaan liittyvät identifikaatiot voivat muodostua ja muuttua monien paikkojen alaisina.” (S. 244–245, ks. myös s. 144)
Ylirajaisuutta eli transnationaalisuutta koskevat luonnehdinnat pitävät sisällään kertomuksen kulttuurisesta muutoksesta. Kun ennen ihminen identifioitui yhteen paikkaan, nykyisessä maailmassa tällaisia paikkoja voi olla useita. Kulttuuri on muuttunut, kun ihmisillä on kontakteja ja kytköksiä eri paikkoihin. Viittauksia kulttuurikontaktien historiaan teoksessa ei ole.
Samalla teos esittelee tilalliset eli spatiaaliset kysymykset vahvasti rajatematiikan kautta: ”raja erottaa ja erottelee sisä- ja ulkopuoliin, meihin ja muihin, omiin ja vieraisiin, parempiin ja huonompiin tai arvostettuihin ja vähempiarvoisiin” (s. 133). Uskonnontutkimuksen tilallisen käänteen yhteydessä todetaan: ”Kulttuurisia arvoja ylläpitävät tunteet, ja niihin pohjautuvat yksilölliset valinnat liittyvät erottamattomasti todellisiin tai kuviteltuihin tiloihin ja niitä erotteleviin rajoihin. Rajoilla ei vain luoda eikä niillä jaotella yksinomaan fyysisiä tiloja, vaan ne ajankohtaistuvat tilanteesta riippuen erottamattomana osana kaikkea todellista tai utopistista koskevaa sosiaalista toimintaa” (s. 136). Jos uskonnon ja kulttuurin käsitteellinen sisältö välittyy rajanvedoissa ja erotteluissa, rajanvedot ja erottelut ovat kulttuurin keskeistä sisältöä – siitäkin huolimatta, että paikkaidentiteettejä on monta ja sosiaalinen verkosto ylittää maantieteellisiä ja poliittisia rajoja.
Teoksesta esiin nousevat erilaiset näkökulmat näyttävät ilmentävän kirjoittajaryhmän sisällä olevia erilaisia rajakäsityksiä ja -käsitteitä. Kenties ylirajaisuuden korostaminen on oma paradigmansa, joka kytkeytyy edustajiensa henkilökohtaisiin eettis-poliittisiin näkemyksiin siitä, minkä maailmassa pitäisi muuttua. Rajaparadigmoja kuvastaa myös kysymys kansakunnasta ja kansallisesta yhteisöstä: ”Kansakunnan maa-alue on sen jäsenille perustava rajaus, omalle maalle ja sen menneisyydelle annetaan pyhä arvo.” (s. 333) Samoin: ”Ajatus kansasta edellyttää myös alueellisten rajojen luomista, ja siksi kansallisuuden ajatuksen ensimmäinen ehto on ajatus paikallisuudesta” (s. 141).
Jos kansalla ja kansakunnalla katsotaan olevan ”yhteinen pyhien asioiden ja arvojen symbolinen merkitysjärjestelmä” ja myyteillä, symboleilla ja rituaaleilla ”merkitään rajat meidän ja muiden välillä” (s. 142), kansakunta on yhtenäinen ja yksimielinen kokonaisuus, jossa ei ole rajanvetoja muuten kuin suhteessa ulospäin. Kansallisen yhtenäisyyden ja yhteisöllisyyden vastapainoksi teoksessa tuodaan esiin postnationalistinen näkemys kansakunnasta, jonka mukaisesti korostetaan kansallisten kertomusten ristiriitaisuutta ja kansallisten representaatioiden stereotyyppisyyttä. Tässä yhteydessä todetaan: ”Monet tutkijat ovat myös kyseenalaistaneet käsityksen kansakunnista ja kansallisvaltioista, Suomi mukaan lukien, yhtenäisinä väestökokonaisuuksina, joiden jäsenillä olisi yhteinen historia ja muisti” (s. 142).
Kysymys kulttuurin ja kansakuntaisuuden suhteesta on tietenkin poliittisesti äärimmäisen ladattu, erityisesti tänä vuonna (2015), kun on kohuttu Eugen Schaumannin patsaalla järjestetystä muistotilaisuudesta ja kiistelty turvapaikanhakijoiden suureen määrään suhtautumisesta. Vallasta ja toimijuudesta on teoksessa oma varteenotettava artikkelinsa, kirjoittajina Anna Hynninen, Antti Lindfors ja Minna Opas, mutta kulttuurin ja politiikan suhdetta tai kulttuurin poliittisuutta ei valitettavasti käsitellä kuin muutamin lyhyin viittauksin ja parin lyhyesti kuvatun uskontokiistan puitteissa (s. 118). ”Kriittisen kulttuurien tutkimuksen” (s. 55) kenties kriittisin eli eksplisiittisin poliittinen kannanotto koskee ”yhteiskunnan harjoittamaa vaikenemisen politiikkaa, joka saa heteroseksuaalisuuden näyttämään luonnolliselta asiantilalta ja lähtökohdalta, vaikka se ei sitä ole” (s. 276-277).
On kiintoisaa, millä näkemyksillä yhteisen historian ja muistin kansakunnallinen merkityskehys argumentoituu teoksessa aikansa eläneeksi: ”Tänä päivänä yhä useammat ihmiset asuvat muualla kuin synnyinmaassaan ja erillään sukulaisistaan. Puhutaan transnationaalisista eli ylirajaisista yhteisöistä, joiden jäsenet eivät tunne kuuluvansa vain yhteen paikkaan vaan samanaikaisesti moneen eri paikkaan. Nykyteknologian välityksellä on helppo pitää läheisiä yhteyksiä eri puolilla maailmaa asuviin sukulaisiin ja ystäviin sekä seurata vaikkapa entisen kotikaupungin jalkapallojoukkueen menestystä tai vanhan kotimaan uutisia riippumatta missä asuu” (s. 142-143).
Askel Turkuun
33 kirjoittajan joukkoon mahtuu erilaisia teoreettisia lähtökohtia ja argumentaation tasoja, ja se sallittakoon. Käsikirjalta voitaneen kuitenkin odottaa näkemysten yhteneväisyyttä tai ainakin niiden rinnasteisuutta, jota edesauttaisi hyvin laadittu asiahakemisto – jollaista tässä teoksessa ei ole. Teoksen alussa opastetaan lukijaa, että tiedeyhteisössä hyväksytyt tutkimuksen tekemisen tavat aiheuttavat ”tiettyjä rajoituksia suhteessa siihen, mitä voidaan tutkia ja minkälaisia aineistoja voidaan käyttää.” (s. 39) Teoksen lopussa vakuutetaan, että ”kulttuurien tutkimus ei aseta tiukkoja raja-aitoja sille, mitä teoriaa tai menetelmää tutkimuksen tekemisessä tulisi käyttää, vaan tutkija tai opiskelija valitsee itse parhaaksi perustelemansa työkalut ja lähestymistavat” (s. 246).
Kumpikin on omalla tavallaan totta, mutta kulttuurien tutkimuksen profiili on tässä teoksessa jo itsessään rajaus – ja varsin paikallisin perustein tehty. Jos Itä-Suomen yliopiston kulttuurintutkimuksessa tehtäisiin vastaavanlainen kirja, laajempi oppiainekoostumus tuottaisi laajempaa tematiikkaa, vaikka samalla sisältäisi pitkälti samoja peruskäsitteitä. Oppiainekokonaisuuksien erilaisuudesta johtuen Askel kulttuurien tutkimukseen tuskin nousee valintakoekirjaksi muualla, vaikka toki sisältää paljon oppimateriaalina hyödynnettävää. Sen askel on monella tavalla juuri Turkuun ankkuroitu.
Pertti Anttonen on kulttuurintutkimuksen professori Itä-Suomen yliopistossa.