Ahola, Joonas 2014: Outlawry in the Icelandic Family Sagas. University of Helsinki: Department of Philosophy, History, Culture and Art Studies. 459 sivua.
Alexandra Bergholm
PDF Ahola 2014
Yhteiskunnan marginaalissa elävän lainsuojattoman hahmo on laajalti tunnettu niin kansanperinteestä, kirjallisuudesta kuin populaarikulttuuristakin. Keskiaikaisessa kertomusperinteessä säilyneet kuvaukset metsissä ja muilla asumattomilla seuduilla piileskelevistä lainsuojattomista heijastelevat historiallista todellisuutta, jossa henkipatoksi julistaminen oli yleisesti käytetty kuolemanrangaistukseen verrattava tuomio. Tuomion saaneille lain suojan ulkopuolelle joutuminen merkitsi käytännössä kaikkien sosiaalisten suhteiden katkeamista, ja usein jopa hengenvaaraa, sillä vaikka lainsuojattomien auttaminen katsottiin itsessään rikokseksi, heidän surmaamisensa ei sitä ollut.
Joonas Ahola tarkastelee folkloristiikan alaan kuuluvassa väitöskirjassaan keskiaikaisia islantilaisia saagoja, joissa lainsuojattomuuden tematiikka esiintyy yhtenä keskeisenä juoniaihelmana erityisesti niin kutsutuissa sukusaagoissa (Íslendinga sögur, family sagas). Pääosin 1200- ja 1300-luvuilla kirjoitettujen sukusaagojen tapahtumat sijoittuvat Islannin kristillistymistä ja Norjan kruunun vaikutusvaltaa edeltäneeseen ”saaga-aikaan” (söguöld, Saga Age) noin vuosien 930 ja 1030 välille, jolloin saaren verrattain vähälukuisen väestön välisiä suhteita säätelivät ennen kaikkea moninaiset sosiaaliset verkostot sekä vahvaan kunniakäsitykseen perustuvat normit. Toisin kuin monissa aikaisemmissa tutkimuksissa, joissa saagakirjallisuutta on lähestytty sosiaali- ja oikeushistoriallisesta näkökulmasta, Aholan tutkimuksen ensisijaisena huomion kohteena ovat erilaiset yhteisöllisesti jaetut tulkintakehykset sekä merkityksenannon konventiot, joiden varaan kertomusten tarjoama kuva lainsuojattomuudesta rakentuu. Asettamalla sukusaagat osaksi laajempaa tekstuaalista ja historiallista kontekstiaan Ahola pyrkii tarjoamaan kokonaisvaltaisen esityksen lainsuojattomuuden moninaisista kulttuurisista merkityksistä keskiajan Islannissa.
Ikkuna saagamaailmaan: teoreettisia lähtökohtia
Tutkimuksen yhtenä keskeisenä teoreettisena johtoajatuksena on näkemys kertomusten ”saagamaailmasta” (Saga World) eräänlaisena omalakisena todellisuutenaan, jonka kuvauksiin vaikuttivat paitsi saagakirjallisuudelle tyypilliset kerronnan keinot, myös tekstien kirjoittajien ja vastaanottavan yleisön jakamat käsitykset saagamaailmaa määrittävistä piirteistä. Rinnastamalla ”saagamaailman” suoraan Katharine Youngin käyttämään ”kertomusmaailman” (Taleworld) käsitteeseen Ahola korostaa paitsi kertomusmaailman ja reaalimaailman välistä etäisyyttä, myös kerronnan ja vastaanoton merkityksellistävää ulottuvuutta. Menneisyyteen sijoittuvista tapahtumista huolimatta kertomusten uskottavuus ei perustu yksinomaan historialliselle todenmukaisuudelle, vaan pikemminkin perinteen luomien ennakko-odotusten täyttymiselle. Ahola luonnehtiikin saagamaailmaa jatkuvan muutoksen tilassa olevaksi potentiaaliksi, jossa faktan ja fiktion sekä menneisyyden ja nykyisyyden välistä rajaa on mahdotonta yksiselitteisesti vetää.
Näistä lähtökohdista käsin tutkimuksen metodologia nojaa vahvasti kirjallisuustieteessä ja perinteentutkimuksessa esitettyihin teorioihin, joissa kollektiivisesti jaettua tietoa pidetään keskeisenä tulkintaprosessin reunaehtoja ja merkityksen muodostumista määrittävänä tekijänä. Tutkimuksen teorialuku on tiivis yhteenveto useiden eri tutkijoiden ajatuksista ja keskeisistä käsitteistä, joista etualalle nousevat erityisesti John Miles Foleyn esittämät näkemykset perinnetekstin ja kontekstin välisistä viittaussuhteista (traditional referentiality) sekä Gregory Batesonin teoria kommunikaation tulkinnallisista viitekehyksistä (frames of reference). Batesonia seuraten Ahola erottaa aineistostaan kolme yleistä viitekehystä – kirjallisen, tekstinulkoisen (kulttuurisen) sekä henkilökohtaisen – joiden puitteissa saagamaailman kuvaukset sukusaagoissa saavat merkityksenä. Vaikka kysymys siitä, missä määrin saagojen kirjoittajien ja vastaanottavan aikalaisyleisön yksilölliset kokemukset tai kiinnostuksen kohteet ovat tekstien kautta tutkijan ulottuvissa, on itsessään kiistanalainen, yksilöiden esiin nostaminen perinteen luomis- ja tulkintaprosessissa on tärkeä huomio, joka etenkin keskiaikaisten tekstien tutkimuksessa vaikuttaa olennaisesti ymmärrykseemme saatavilla olevien lähdeaineistojen luonteesta. Työnsä ensimmäisessä osassa Ahola avaa myös monia tähän liittyviä haasteita ja osoittaa kuinka vakiintuneet käsitykset kirjallisuudesta sekä kirjailijan roolista ovat riittämättömiä saagatekstien moniäänisyyden ja merkitysten kerrostuneisuuden ymmärtämisen kannalta.
Lainsuojattomuuden monet merkitykset
Keskiajan Islannissa lainsuojattomuus oli yhteisöllisen lain langettama tuomio, joka toimi vahingonkorvauksena tai hyvityksenä erityisesti vakavissa, toisen henkilön henkeen tai kunniaan kohdistuneissa rikoksissa. Tutkimuksen toisen osan alussa Ahola taustoittaa muinaisskandinaavisten lakitekstien avulla seikkaperäisesti lainsuojattomuuden eri ulottuvuuksia, joiden valossa henkipatoksi julistaminen näyttäytyy ennen kaikkea koston välineenä. Yhteisön jäsenten välisten konfliktitilanteiden ratkaisuun keskittyvät islantilaiset lähteet tarjoavat antoisan vertailukohdan muille keskiajalta säilyneille lakikokoelmille, joissa esiintyy kiinnostavia yhdenmukaisia piirteitä käytäntöjen lisäksi myös käsitteellisellä tasolla. Yhtenä esimerkkinä voidaan mainita sukusaagoissa lainsuojattomista käytetty halventava nimitys vargr, ”susi”, jota vastaava yhteisön ulkopuolisiin viittaava termi cú glas, ”harmaa koira (susi)”, tunnetaan myös varhaisirlantilaisissa laeissa. Keskiajan englantilaisissa lakiteksteissä ilmaisu caput gerat lupinum (”olkoon hänellä suden pää”) niin ikään rinnasti henkipaton vailla suojelua olevaan petoeläimeen, jonka tappaminen ei ollut rangaistava teko. Aholan tutkimuksen kokonaispituuteen (yli 450 sivua) nähden on ehkä kohtuutonta toivoa, että tämänkaltaisia vertailevia esimerkkejä olisi tuotu työssä esiin; historiantutkijan näkökulmasta jäin tässä yhteydessä kuitenkin kaipaamaan jonkinlaista laajempaa yleiskäsitystä islantilaisissa laeissa esiintyvien käytänteiden tyypillisyydestä tai erityisyydestä suhteessa muihin varhaisiin oikeusjärjestelmiin.
Saagamateriaalin yksityiskohtaisempaan analyysiin tutkimus siirtyy luvussa 6, joka keskittyy lainsuojattoman hahmon keskeisiin piirteisiin sukusaagoissa. Noin neljästäkymmenestä säilyneestä sukusaagasta kolmen (Gísla saga súrssonar, Grettis saga Ásmundasonar sekä Harðar saga Grímkelssonar) voidaan katsoa lukeutuvan varsinaisiin lainsuojattomien saagoihin, joissa pääasiallisena huomion kohteena ovat kertomusten päähenkilöiden lainsuojattomuuden syyt ja seuraukset. Aholan esittämässä jaottelussa näiden kolmen hahmon biografiat edustavat niin kutsutun traagisen lainsuojattomuuden kategoriaa, jossa päähenkilö on kykenemätön välttämään lainsuojattomuuden aiheuttamaa vaaraa ja kuolee lopulta sen seurauksena. Traaginen lainsuojaton on kohtalostaan huolimatta – tai kenties juuri sen vuoksi – myönteisessä valossa kuvattu heeros, jonka väkivaltainen loppu itsessään mukailee monia myyttisistä sankaritarinoista tuttuja motiiveja. Tämä lopputulos on myös merkittävin tekijä, joka erottaa traagiset lainsuojattomien saagat positiivisemmista, lainsuojattoman selviytymiseen tai maastapakoon keskittyvistä kertomuksista.
Aholan syvällinen perehtyneisyys analysoitavaan aineistoon käy hyvin ilmi tutkimuksen seuraavista luvuista, joissa lainsuojattomien kuvauksissa vallitsevia narratiivisia konventioita esitellään lähes häkellyttävän laaja-alaisesti. Saagakirjallisuutta entuudestaan tuntemattomana lukijana koin henkilökohtaisesti tekstistä toiseen risteilevät viittaukset näissä luvuissa hieman haasteellisiksi, ja myös siirtymät teoreettisen keskustelun ja teksteistä nostettujen esimerkkien välillä tuntuivat ajoittain hankaloittavan argumentin seuraamista. Tekijän pyrkimys koko aineistokorpukselle ominaisten rakenteellisten ja kerronnallisten säännönmukaisuuksien osoittamiseen merkitsee väistämättä yksittäisissä teksteissä esiintyvien piirteiden pelkistämistä korkeamman abstraktiotason rooleiksi, tyypeiksi, malleiksi ja kategorioiksi, jolloin myös tutkimuksen alaviitteet supistuvat luettelomaisiksi listauksiksi tietyn elementin toisinnoista eri teksteissä. Tämä korostuu kenties eniten luvussa 8, jonka lähestymistapa monin paikoin seuraa strukturaalisen morfologian periaatteille rakentuvaa analyysiä.
Tutkimuksen kolmannessa osassa Ahola pyrkii syventämään lainsuojattomuuteen liittyvien merkitysten monitahoisuutta laajentamalla tarkastelun sukusaagoista muihin aikalaisteksteihin. Johdannossa esitellyt tulkinnalliset viitekehykset korvautuvat hieman yllättäen uudella analyyttisellä jaottelulla, jonka puitteissa erotetut neljä kategoriaa – kristillinen, mytologinen, herooinen ja historiallinen – nimetään niin ikään viitekehyksiksi. Sukusaagojen ja muiden tekstien eri kertomusmaailmojen vertailussa keskeiseen rooliin nousevat karkottamisen, hylkäämisen ja marginalisaation teemat, joiden pohjalta Ahola tekee monia kiinnostavia ja oivaltavia huomioita lainsuojattomuuteen liitetyn ”assosiatiivisen verkon” (s. 398) rakentumisesta eri viitekehysten puitteissa. Aholan luentaa ohjaa näissä luvuissa näkemys intertekstuaalisuudesta semanttisia merkitysyhteyksiä luovana mekanismina, jonka ymmärtäminen ei välttämättä edellytä todennettavaa yhteyttä kahden tai useamman kirjoitetun tekstin välillä. Käsite liukuu siten kirjallisuustieteestä lähemmäksi Foleyn esittämää ajatusta kaikkien tekstien taustalla vaikuttavasta immanentista traditiosta, jonka perustalle tekstien väliset viittaussuhteet rakentuvat.
Lopuksi
Aholan tutkimus on kokonaisuudessaan sujuvasti kirjoitettu, ja aihepiiristä kiinnostuneen tutkijayhteisön huomioon ottaen myös kielivalinta on perusteltu. Tarkkasilmäinen lukija löytää tekstin oikeakielisyydestä pientä viilattavaa, mutta tyyliseikat eivät kuitenkaan haittaa asiasisällön ymmärtämistä. Tutkimuksen huomattava laajuus herättää kysymyksen, olisivatko työn kaksi ensimmäistä osaa itsessään riittäneet täyttämään hyvän väitöskirjan kriteerit, vaikkakin kysymyksenasettelun kannalta kaikki kolme osaa puoltavat paikkaansa työn kokonaisuudessa. Rakenteellisesti yksittäisten lukujen runsaus ei kuitenkaan välttämättä toimi tekstin eduksi: etenkin luvuissa 13 ja 14 Ahola sortuu väitöskirjantekijän helmasyntiin pilkkomalla tekstiä yhä pienempiin osiin, jolloin esimerkiksi luvun 13.3.2 pituus on vain vajaat kolme riviä sitä seuraavan luvun 13.3.2.1 ollessa vain yhden kappaleen mittainen. Koska työn sisällysluettelo on jo nykyisessä muodossaan yli neljä sivua pitkä, lienee ymmärrettävää, ettei näitä alimman tason alalukuja ole siihen edes sisällytetty. Tutkimuksen liitteenä olevat luettelot sukusaagoissa esiintyvistä lainsuojattomista ovat lukijaystävällinen lisä ja helpottavat tekstissä mainittujen henkilöiden paikantamista mittavassa aineistossa. Vaikka asiasanahakemisto ei yleisesti kuulu väitöskirjan esitystapaan, olisi sekin tässä tapauksessa lisännyt teoksen käytettävyyttä.
Outlawry in the Icelandic Family Sagas on ansiokas ja perusteellinen työ, jolla on annettavaa paitsi saagatutkijoille, myös muille keskiaikaisen kirjallisuuden ja kertomusperinteen tutkimuksesta kiinnostuneille. Ahola piirtää saagakirjallisuuden avulla monipuolisen kuvan lainsuojattomuuden historiallisista, kulttuurisista ja sosiaalisista merkityksistä sekä niiden tulkinnan ja ymmärtämisen edellytyksistä. Muinaisskandinaaviseen lähdeaineistoon keskittyvä tutkimus on tervetullut lisä suomalaisen folkloristiikan tutkimuksen kentälle, ja toivottavaa on, että tutkimus löytää yleisönsä myös kansainvälisesti.
Filosofian tohtori Alexandra Bergholm (uskontotiede) toimii vierailevana tutkijana Edinburghin yliopistossa.