Seppä, Tiina 2015: Kohtaamisia menneen kanssa. Tutkimus kansanrunousaineistojen synnystä ja myöhemmistä tulkinnoista. Joensuu: Suomen Kansantietouden Tutkijan Seura. 207 sivua.
Kati Kallio
Tiina Sepän artikkeliväitöskirja Kohtaamisia menneen kanssa. Tutkimus kansanrunousaineistojen synnystä ja myöhemmistä tulkinnoista (2015) luo tuoreen näkökulman 1800-luvun ja 1900-luvun alun arkistoaineistoihin. Tutkijan tarkoituksena on avata kansanrunoja sekä kulttuurintutkimuksen että laajemmin nykykulttuurin suuntaan, tehdä runoja ymmärrettäväksi ja avata uusia lukutapoja. Metodologia ammentaa dialogisen antropologian, konstruktionismin, lähiluvun, fenomenologian ja mikrohistorian parista. Kirja aukeaa siten monen keskusteluperinteen suuntaan. Keskiössä ovat ihmisten kohtaamiset, kerrostuneet tulkinnat, tunteet sekä omaelämäkerrallisuuden ja perinteen suhteet. Ihastuttavan haastavaksi ja kokeelliseksi työn tekee näiden näkökulmien soveltaminen vaikeisiin, täysin toisenlaisista tarkoitusperistä luotuihin aineistoihin.
Työ rakentuu kahden hyvin erilaisen aineistokokonaisuuden varaan. Ilomantsilainen laulaja Mateli Kuivalatar on pitkälti tutkijoiden tulkinnoissa rakentunut hahmo, jonka esittämät runot eivät edes kaikki ole tunnistettavissa. Vienankarjalaisen Anni Lehtosen ja perinteenkerääjä Samuli Paulaharjun yhteistyöstä taas syntyi poikkeuksellisen laaja, monilajinen ja paikoin vaikeasti tulkittava aineisto. Kuivalatar edustaa varhaisimpia nimeltä tunnettuja laulajia, Lehtonen taas viimeisiä runoja laajasti taitaneita sukupolvia. Artikkeliväitöskirjan viidestä artikkelista kaksi käsittelee Kuivalattaresta ja Ilomantsin runopitäjästä luotuja kuvia, kolme taas pääosin Paulaharjun ja Lehtosen tuottaman aineiston tulkintamahdollisuuksia.
Mateli Kuivalatar ja Ilomantsi
Elias Lönnrot nosti Kantelettaren (1840) esipuheessa ilomantsilaisen Mateli Kuivalattaren lyyrisen runolaulajan esikuvaksi. Seppä (s. 67–71) näyttää, miten Kanteletar ja Kuivalatteresta parilla lauseella hahmoteltu kuva ovat ohjanneet koko tämän jälkeistä kansanlyriikan keruun ja tulkinnan prosessia. Vertailu Ilomantsin ja muiden Pohjois-Karjalan alueen runostojen välillä näyttää, miten korostuneen roolin Ilomantsiin suuntautuneissa tallennuksissa sai huoleen ja yksinäisyyteen keskittyvä lyriikka. Ilomantsi laulajineen tulkittiin syrjäiseksi ja puutteenalaiseksi, mutta samalla vanhakantaisen ja arvokkaan huolilyriikan pitäjäksi. (S. 12, 15, 121–144.)
On tosiaan pakko kysyä, minkälainen mahtaisi olla yleinen mielikuva lyyrisestä kansanrunoudesta ja Ilomantsista, jos Lönnrot olisi huoli- ja rakkausrunojen sijaan nostanut esiin Kuivalattaren väkevät loitsut tai vain käyttänyt luterilaisesta laulajasta kirkonkirjoihin merkittyä nimeä Magdalena Kuivanen murteellisen ja runollisemman Mateli Kuivalattaren sijaan (s. 100). Erittäin aiheellinen on myös Sepän (s. 139) kysymys siitä, olisivatko syrjäseuduille katseensa suunnanneet runonkerääjät edes voineet tunnistaa ja nimetä runolaulajaksi taitavaa esittäjää vaikkapa Turun seudulta.
Lyhyesti kontekstoivana aineistona esiin nostamansa ilomantsilaisen kotiseutuyhdistyksen anonyymin käsinkirjoitetun lehden kohdalla Seppä (s. 15, 138–139) jättää lukijan nälkäiseksi: mitä kaikkea lehdet pitivät sisällään, ja minkälainen mahtoi olla lähes kokonaan kalevalamitalla kirjoitettu numero? Millä kaikilla tavoin lehti sisältönsä ja muotojensa puolesta asettuu vastakkain suhteessa perinteiseen kansanlyriikkaan ja sen pohjalta luotuihin mielikuviin, mahtoiko se sisältää lyyristä aineistoa ollenkaan? Samankaltainen tunne syntyy välillä pitkin kirjaa: teoreettiset kehykset on koottu kauniilla tavalla ja aineistot ovat kiehtovia, mutta varsinaista aineistoanalyysia lukisi mielellään pidemmälti. Artikkeliväitöskirjan kehykseen pitkiä analyyseja on toki vaikea mahduttaa.
Anni Lehtonen ja Samuli Paulaharju
Samuli Paulaharju kuului niihin akateemisen eliitin ulkopuolella toimineisiin perinteenkerääjiin, joiden tallenteita kyllä otettiin arkistoon, mutta ristiriitaisin palauttein. Hänen vienalaiselta Anni Lehtoselta tallentamaansa poikkeuksellisen laajaa aineistoa on pidetty epäluotettavana, osin keksittynä ja ennätyshulluuden tuottamana. Vasta viime vuosikymmeninä, esitys- ja yksilökeskeisten teoreettisten käänteiden jälkeen, on huomattu pitkien tallennussuhteiden tuloksena syntyneiden monilajisten ja osin henkilökohtaistenkin aineistojen arvo. Esimerkeiksi tästä Seppä nostaa Lehtosen ja Paulaharjun ohella Senni Timosen tutkiman Larin Parasken ja A. A. Neoviuksen sekä Juha Pentikäisen ja Marina Takalon.
Kirjassa pohditaan, missä määrin perinneaineistot heijastavat esittäjiensä elämäkertoja ja henkilökohtaisia kokemuksia. Keskeisiä välineitä tässä ovat tallennustilanteen ja siinä syntyneen vuorovaikutussuhteen analyysi sekä perinneaineiston pohtiminen suhteessa esittäjän elämästä tiedettyihin tekijöihin. Pyrkimyksenä on lukea tallentuneiden vastausten ja kommenttien kautta myös todennäköisiä tallentajan kysymyksiä ja vuorovaikutuksen luonnetta. Seppä käsittelee kiintoisasti sekä laulajan että tallentajan iän, sukupuolen sekä henkilökohtaisten kokemusten vaikutuksia.
Sekä Anni Lehtonen että Samuli Paulaharju jäivät leskeksi viiden lapsen kanssa. Kummatkin viettivät elannon tai perinteen tallentamisen vuoksi pitkiä aikoja poissa lastensa luota. Ilmeisesti kumpikin koki myös ulkopuolisuuden tunteita suhteessa omaan yhteisöönsä – Lehtosen kohdalla jään tosin miettimään, paljonko tästä ulkopuolisuudesta mahtoi olla itse koettua ja paljonko paikallisiin puheen tapoihin sitoutuvaa. Missä määrin tietty sananalaisuus (ks. Tarkka 2005) ja ambivalentti suhde oman yhteisön kontrolliin oli tavalla tai toisella suurta osaa vienalaisyhteisöä koskettava, jaettu tekijä? Juuri henkilökohtaisuuden ja yhteisöllisyyden tai perinteellisyyden jännitettä myöten kulkee itselleni kirjan tämän osion kiehtovin teema.
Keskeisiksi tarkastelun kohteiksi työssä ovat valikoituneet henkilökohtaisimpia sävyjä kantavat sananlasku- ja itkuaineistot. Itkut – etenkin arkielämään lomittuvat tai kerääjälle osoitetut niin kutsutut tilapääitkut – olivat luonteeltaan perinteiselle itkukielelle pohjaava, mutta hyvin improvisatorinen ja henkilökohtaisia elementtejä sisältävä laji. Lehtosen aineistossa sananlaskuihinkin punoutuu omia kommentteja, proosan ja runon välillä liikkuvaa tekstiä sekä itkun pätkiä. Tämän aineiston lukeminen pidempinä jaksoina vaikuttaa hyvin hedelmälliseltä. Jatkomahdollisuudet ovat huimia. Mihin vakiintuneisiin laulun ja puheen tapoihin – itkut, runot, rekilaulut, proosaperinteet, arkipuhe – aineisto milloinkin viittaa, miten nämä käytännössä lomittuvat toisiinsa? Millä kaikilla tavoin sananlaskuaineisto oikeastaan liikkuu puheen, runon, itkun ja laulun välimaastoissa?
Tulkinnan kontekstit
Kohtaamisia menneen kanssa on kauniisti kirjoitettu kirja. Väistämättä toistoa sisältäväksi artikkeliväitöskirjaksi se on sangen eheä ja napakka johdannon ja viiden artikkelin kokonaisuus. Pienen särön tekee kielivalintansa johdosta viimeinen, englanninkielinen artikkeli, joka kuitenkin samalla toimii monia kirjan teemoja yhteen vetävänä lopetuksena. Nimi- tai teemahakemisto helpottaisi yksityiskohdista kiinnostunutta hätäistä lukijaa, mutta kuuluu harvoin artikkeliväitöskirjaan.
Tutkimuskirjallisuutta on käytetty kokeneen tutkijan ja kirjoittajan eleganssilla. Kalevalamittaisen runon tutkimuksen kohdalla kielimuuri Viron suuntaan on tosin yleinen harmi. Janika Oraksen viiden 1900-luvun laulajan repertuaareja, muistelua, tunteita ja tallentajien kohtaamisia käsittelevä väitöskirja Viie 20. sajandi naise regilaulumaailm (2008) jää tämän muurin taa, samoin Andreas Kalkunin setukaisten lauluista ja laulajista luotuja kuvia avaava väitöskirja Seto laul eesti folkloristika ajaloos (2011). Myös Kristin Kuutman kahden perinteentaitajan ja tallentajan yhteisiä luomiprosesseja luotaava Collaborative Representations (2006) tuntuisi asettuvan kauniisti rinnan Paulaharjun ja Lehtosen aineiston kanssa. Olisikohan syytä saada aikaan laajempaa yhteistyötä virolaisen ja suomalaisen folkloristiikan tallennus- ja oppihistorian saralla? Aivan viime vuosina ilmestyneen kirjallisuuden osalta on huomattava, että Sepän väitöskirjan artikkelit on julkaistu vuosina 2009–2012. Tämän jälkeen esimerkiksi Lotte Tarkan (2013) työ on jatkunut Anni Lehtosen aineistojen parissa, Jukka Saarinen (2013) on käsitellyt Kuivalattaren eeppiseksi vastapooliksi asettuvaa Arhippa Perttusta ja Elina Niiranen (2013) on kirjoittanut väitöskirjan 1900-luvun vienalaislaulajan Maria Feodorovan laulurepertuaarista.
Työn laajan teoreettisen näkökulman yhdistäminen laajempaan aineistojen muotoja ja sisältöjä vertailevaan lukutapaan voisi tuottaa huikeita tuloksia. Väitöskirjan artikkeleista laajempaa perinneaineistoon kontekstointia ja vertailua on käytetty lähinnä työn toisessa artikkelissa Ilomantsin lyriikasta luoduista kuvista. Aineistoa paikallisperinteiden konventioihin ja variaation rajoihin suhteuttamalla voisi olla mahdollista lukea tarkemmin vaikkapa sitä, miten Anni Lehtonen muokkasi ja sovelsi oman yhteisönsä jakamaa perinnettä oman näköisikseen runoiksi ja pohdinnoiksi. Olisiko runojen muodon tai kiteytyneisyyden asteen perusteella mahdollista pohtia entistä tarkemmin myös niiden asettumista henkilökohtaisen ja jaetun, tai improvisoidun ja perinteisen jatkumoille? Toisaalta Lehtonen on tässä suhteessa vaikeasti tulkittava poikkeustapaus. Hänen aineistonsa syntytapa on niin ainutlaatuinen, että on vaikea sanoa, missä määrin se kertoo yhteisössä jaetuista perinteen, soveltamisen ja improvisaation muuten tallentumatta jääneistä tavoista, missä määrin taas poikkeuksellisesta yksilöstä ja poikkeuksellisesta kohtaamisesta perinteenkerääjän kanssa. Runon muodon, arkisuuden, esitystavan, perinteisyyden ja henkilökohtaisuuden toisiinsa lomittuvien tasojen kannalta Anni Lehtosen aineisto on hykerryttävä.
Tärkeä on Sepän ajatus siitä, että Samuli Paulaharjun samankaltainen elämäntilanne, kokemukset ja tunteet tekivät mahdolliseksi ottaa vastaan ja katsoa muistiinmerkitsemisen arvoiseksi Lehtosen leskeyttä, lasten ja kodin ikävää ja muita elämäntuntoja heijastelevaa, perinteen ja oman ilmaisun välillä liikkuvaa monilajista kerrontaa. Ainutlaatuisen laaja ja syvä, mutta pitkään epäaitona ja sekalaisena käsitetty aineisto syntyi Sepän tulkinnan mukaan myös tallentajan tunteista ja kokemuksista, tai vähintäänkin niiden mahdollistamana. Tällaisena tulkinta avaa 1980-luvulta lähtien noussutta naisnäkökulmaista kansanrunoudentutkimusta uusilla tavoilla luomaan sanoja myös miesten niille kokemuksille, jotka perinteisissä tulkinnoissa jäivät epäolennaisina tai naiseuteen kuuluvina syrjään.
Aihepiirien laajentajana käsillä oleva teos on merkittävä ja jatkaa 1900-luvun loppuvuosina alkanutta linjaa. Keskiössä eivät ole perinteisesti arvossa pidetyt epiikka, eheä perinteinen muoto, vakiintunut perinne ja tunnustetut laulajat, vaan epämääräisessä maineessa ollut aineistokokonaisuus, omiaan keksivä esittäjä, epäluotettavaksi katsottu tallentaja, lyriikka, sananlaskut, itkut ja omaelämäkerralliset elementit. Ensimmäisessä osakokonaisuudessa taas eritellään osasiinsa vakiintunutta laulaja- ja runopitäjäkuvaa. Tutkimuksen kannalta molemmat suunnat ovat tärkeitä ja avaavat lukuisia mahdollisuuksia jatkotutkimuksille.
Kirjallisuus
Kalkun, Andreas 2011: Seto laul eesti folkloristika ajaloos. Lisandusi representatsiooniloole [online]. Tartu: Tartu Ülikooli Kirjastus. < http://hdl.handle.net/10062/18222 > [30.9.2015.]
Kuutma, Kristin 2006: Collaborative Representations: Interpreting the Creation of a Sámi Ethnography and a Seto Epic. Helsinki: Suomalainen Tiedeakatemia.
Lönnrot, Elias 1840: Kanteletar taikka Suomen Kansan Wanhoja Lauluja ja Wirsiä. Helsinki: SKS.
Niiranen, Elina 2013: Maria Feodorovan laulupolut. Vienankarjalaisen kansanlaulajan repertuaari musiikkisukupolven rakentajana [online]. Tampere: Tampere University Press. < http://urn.fi/URN:ISBN:978-951-44-9162-7 > [30.9.2015.]
Oras, Janika 2008: Viie 20. sajandi naise regilaulumaailm. Arhiivitekstid, kogemused ja mälestused. Tartu: Eesti Kirjandusmuuseumi Teaduskirjastus.
Saarinen, Jukka 2013: Behind the text: reconstructing the voice of a singer. – Lukin, Karina & Frog & Katajamäki, Sakari (toim.), Limited sources, boundless possibilities: textual scholarship and the challenges of oral and written texts [online]. RMN newsletter 7: 34–43. < http://www.helsinki.fi/folkloristiikka/English/RMN/RMN_7_Dec_2013_Limited_Sources_Boundless_Possibilities.pdf > [30.9.2015.]
Tarkka, Lotte 2013: Sanan polvia. Lainaamisen poetiikka kalevalamittaisessa runossa. – Hovi, Tuomas & Hänninen, Kirsi & Leppälahti, Merja & Vasenkari, Maria (toim.), Viisas matkassa, vara laukussa: näkökulmia kansanperinteen tutkimukseen. Turku: Turun yliopisto. 97–129.
Filosofian tohtori Kati Kallio työskentelee Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran tutkimusosastolla apurahatutkijana sekä Suomen Akatemian hankkeessa ”Letters and songs: Registers of Beliefs and Expressions in the Early Modern North”.