Ahlbeck, Jutta, Lappalainen, Päivi, Launis, Kati, Tuohela, Kirsi & Westerlund, Jasmine (toim.) 2015: Kipupisteissä. Sairaus, kulttuuri ja modernisoituva Suomi. Turku: Utukirjat. 306 sivua.
Anna Kinnunen
1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun modernisoituvalla Suomella oli Januksen kasvot: toisaalta positiiviset ja edistysuskoiset, toisaalta synkät ja toiseuttavat. Yhteiskunnan vaurastuminen loi uudenlaista hyvinvointia, mutta samanaikaisesti yksilö leimattiin herkästi epäsopivaksi, mikäli hän oli esimerkiksi sairautensa vuoksi kykenemätön työntekoon. Naisten kohdalla arvottava katse suuntautui erityisesti niihin, joiden ei katsottu asettuvan normatiivisen naiseuden perhekeskeisiin muotteihin. Tämä modernisoituvan yhteiskunnan marginalisoiva varjopuoli ja siihen liittyvät inhimilliset tunteet ja kokemukset ovat tarkastelun keskiössä artikkelikokoelmassa Kipupisteissä. Sairaus, kulttuuri ja modernisoituva Suomi (2015), jonka toimittamisesta ovat vastanneet Jutta Ahlbeck, Päivi Lappalainen, Kati Launis, Kirsi Tuohela ja Jasmine Westerlund.
Kipupisteissä on tervetullut teos. Suomalaisen yhteiskunnan murroskausi 1800–1900-lukujen vaihteessa on toki tutkittu kenttä, myös terveyden ja sairauden yhteiskunnallisten kytkösten kannalta, mutta teoksessa käytetään uudenlaisia aineistoja verrattain tuoreesta, monitieteisestä näkökulmasta tarkastellen. Teos sisältää kahdeksan artikkelia, joissa analysoidaan monentyyppisiä, 1870–1940-luvuille ajoittuvia kotimaisia aineistoja: kaunokirjallisuutta ja kuvataidetta, omaelämäkertoja ja kirjeitä, potilasasiakirjoja ja ruumiinavauspöytäkirjoja. Tarkasteltujen aineistojen luonne yhdistettynä modernisaation nurjat puolet huomioivaan näkökulmaan keskittää katseen muun muassa mielisairaisiin, itsemurhan tehneisiin ja pitkään toisen sukupuolen edustajiksi määriteltyihin naisiin, ihmisiin, joiden mahdollisuudet saada äänensä kuuluville ajan yhteiskunnassa olivat rajalliset, usein olemattomat. Tämänkaltaista tutkimusta on viime aikoina tehty sekä Suomessa (esim. Harjula 1996; Ahlbeck-Rehn 2006) että ulkomailla (esim. Johannisson 1994), mutta sille on edelleen tilausta ja tilaa; niin monta kertaa ehdittiin marginaalien kokemukset nykyistä edeltävässä tutkimuksessa sivuuttaa.
Artikkeleita nivoo yhteen kontekstualisoiva lukutapa sekä ennen kaikkea luokan ja sukupuolen käsitteet. Monet ajan merkittävistä sairauden ja terveyden rajankäyntiä koskevista puheenaiheista kiinnittyivät naissukupuoleen ja alempiin yhteiskuntaluokkiin. Kuten toimittajaviisikko teoksensa avaavassa johdanto-osuudessa kirjoittaa, osa kyseisenä aikakautena muotoilluista uusista diagnooseista oli selkeästi sukupuolitettuja ja feminiiniseen kehoon kytkettyjä; tunnetuin esimerkki tästä lienee hysteria (s. 10–12). Lisäksi eritoten psyykkiset häiriöt uskottiin luokkasidonnaisiksi. Esimerkiksi melankolia nähtiin keski- ja yläluokalle tyypillisenä vaivana, erityisenä tunnetilana, joka edellytti kokijaltaan sellaista sensitiivistä herkkyyttä ja hienostuneisuutta, jota sivistymättömällä ja läpeensä ruumiillisella alaluokalla ei ollut (s. 19). Kipupisteissä-teoksessa kirjoittajat pyrkivät tarkastelemaan kriittisesti, mahdolliset ristiriidat tunnistaen, mitä tarkastellut aineistot paljastavat sairastamisen, naiseuden ja luokan kytköksistä 1800-luvun lopun ja toisen maailmansodan välisessä Suomessa.
Kipupisteenä mielen sairaus
Teoksen artikkelit seuraavat toisiaan satunnaisessa järjestyksessä ilman, että toimituskunta olisi ryhmittänyt tavalla tai toisella läheisimmin toisiinsa liittyvät tekstit peräjälkeen. Lukijana jäsensin tekstit mielessäni kahteen osioon: niihin, joissa psyykkinen sairastaminen nousee keskiöön, sekä niihin, joissa kyse on pikemminkin somaattisista sairauksista tai muista kehittyvän yhteiskunnan kipeistä kohdista, kuten alkoholismista. Toimittajakunta ei kuitenkaan itse ole halunnut tehdä jakoa fyysisen ja psyykkisen sairastamisen välille, sillä niiden rajat ovat aina olleet häilyvät. Henkinen tuska voi tuntua kipuna kehossa, ja vuosisadan takainen mielisairaanhoito myös usein etsi mielisairauksille somaattisia selityksiä (s. 9). Toimituskunnan näkemys on helppo ymmärtää, ja tapani ryhmittää teoksen artikkelit kahdeksi kokonaisuudeksi onkin ennen kaikkea seurausta omista, psyykkisen sairastamisen kulttuurisiin merkityksiin liittyvistä tutkimusintresseistäni (ks. Kinnunen 2013; Kinnunen 2015 [tulossa]).
Anu Salmela tutkii artikkelissaan naisten itsemurhien merkityksellistämistä vuosien 1869–1894 oikeudenkäyntipöytäkirjoja analysoiden. Kysymys itsemurhaajan mielentilasta oli tuomioistuinkäsittelyissä keskeisellä sijalla, sillä itsemurha dekriminalisoitiin vasta vuonna 1894. Siihen asti hautaustapa riippui itsemurhaan johtaneista syistä. Jos teko oli tehty mielenhäiriössä, ruumiin sai haudata tavanomaisin menoin, mutta jos näyttöä mielenvikaisuudesta ei ollut, hautaus toimitettiin ilman kirkonkellojen soittoa, saattoväkeä ja ruumissaarnaa. Artikkeli on aiheensa, näkökulmansa ja toteutuksensa puolesta erittäin kiinnostava ja perusteellinen, ja nostaisinkin sen esille teoksen helmenä. Salmela käy läpi tekstinsä huolellista dialogia aineistonsa ja aikaisemman tutkimuksen välillä, ja tarvittaessa hän myös perustellusti haastaa edeltäviä tulkintoja (ks. s. 113–114). Lisäksi artikkeli istuu erinomaisesti Kipupisteissä-teoksen kokonaisuuteen ja sen sairauden, sukupuolen ja luokan kytköksiä hahmottamaan pyrkiviin tavoitteisiin. Kirjoittaja muun muassa osoittaa, kuinka itsemurhia puineet tuomioistuimet tuottivat ja uusintivat käsityksiä sairaasta ja sairastuttavasta naisruumiista, jonka elimellisistä poikkeamista, kuten kohdun kystista, itsemurhaan johtaneiden psyykkisten häiriöiden syitä usein etsittiin.
Myös Kirsi Tuohelan ja Jutta Ahlbeckin teksteissä kipupisteenä on mielen sairastaminen. Tuohela tarkastelee kolmea varhaisinta löytämäänsä omaelämäkerrallista teosta, joissa psyykkinen sairastaminen on keskeisellä sijalla – esimerkkinä mainittakoon tiettävästi ensimmäinen suomenkielinen mielisairaalatarina, Aino Mannerin Viesti yöstä vuodelta 1935. Ahlbeck taas hyödyntää useita erityyppisiä arkistolähteitä, kuten poliisi- ja vankilaraportteja, lääkintöhallituksen päätöksiä, mielisairaaloissa laadittuja lääkärinlausuntoja ja kirjeitä. Aineistojensa avulla kirjoittaja seuraa yhden todellisen suomalaisnaisen elämäntarinaa, joka näyttäytyy lukijalle epäonnisena kertomuksena ajan ja yhteiskunnan kannalta vääränlaisesta, laitoksesta toiseen sijoitettavasta ja lopulta sterilisoitavasta naisesta. Sekä Ahlbeckin että Tuohelan analyyseissa mikro- ja makrotasot vuorottelevat onnistuneesti. Ahlbeck sitoo yksittäisen suomalaisnaisen vaiheet ajan degeneraatiodiskurssiin ja pelkoon erityisesti työväenluokkaisten naisten löyhästä moraalista kansakunnan fyysisenä ja henkisenä rapauttajana. Tuohela analysoi omaelämäkertoja ja niiden voimakasta uskonnollista kytköstä suhteessa ajan psykiatrisen hoidon linjoihin sekä jossain määrin myös mielen ja sielun käsitteiden välisistä suhteista esitettyihin tulkintoihin.
Naiseuden ahtailla rajoilla
Kipupisteissä-teoksen viisi muuta artikkelia kietoutuvat psyykkisen sairastamisen sijasta muihin modernisoituvassa Suomessa puhuttaneisiin kysymyksiin. Yksi olennaisista keskustelunaiheista oli avioliitto ja sen merkitys siveellisyyden perustana. Avioliitot ja niiden piirissä syntyneet lapset olivat tärkeitä kansakunnan tulevaisuuden ja oikeanlaisen moraalin välittymisen kannalta, mutta naisten kohdalla avioliiton myötä usein käynnistynyt raskauksien ja synnytysten jatkuva sarja rasitti terveyttä. Tämä usein sivuutettu avioliiton ja naisten hyvinvoinnin kytkös on esillä Maria Vainio-Kurtakon artikkelissa, jossa kirjoittaja tarkastelee kahden aatelisnaisen elämää pääasiassa naisten keskinäisen kirjeenvaihdon pohjalta. Molemmat naiset olivat tietoisia ja kiinnostuneita sukupuolten välistä tasa-arvoa ja ehkäisyä koskevasta keskustelusta, mutta käytännössä vaihtoehtoisten valintojen tekeminen oli useimmiten yhä mahdotonta. Vastaava naiseuden rajojen ahtaus on tarkastelun kohteena myös Jasmine Westerlundin tekstissä, jossa aineistona toimivat kolme naispäähenkilöistä taiteilijaromaania. Kirjoittajan mukaan naiseus näyttäytyy romaaneissa ahtaana tilana, jota sairaus symboloi. Mikä kiinnostavinta, Westerlund näkee sairauden toimivan romaaneissa kuitenkin myös itseilmaisun ja vapauden saavuttamisen välineenä, sillä se tarjoaa päähenkilöille mahdollisuuden irrottautua naiselta ja äidiltä odotettavista jatkuvista velvollisuuksista. Teoksen pyrkimys moniääniseen, ristiriidat huomioivaan tarkastelutapaan ilmeneekin konkreettisimmin juuri Westerlundin artikkelissa, sillä sairaus saa tällä kertaa myös myönteisiä merkityksiä. Sairauden kokeminen ei kuitenkaan ole vaarassa vääristyä, muuttua todellisuutta positiivisemmaksi tilaksi. Siitä pitää huolen esimerkiksi Vainio-Kurtakon artikkeli ja siitä lukijalle välittyvä kertomus yhdeksän lasta kolmessatoista vuodessa synnyttävästä naisesta, joka menehtyi 33-vuotiaana mahdollisesti kymmenennen raskauden alkuvaiheen komplikaatioihin.
Muutamissa artikkeleissa hyödynnetään korkeakulttuuriksi perinteisesti miellettyjä aineistoja. Näin on esimerkiksi Tutta Palinin ja Päivi Lappalaisen tekstien kohdalla: Palin analysoi kuvataiteita, Lappalainen kaunokirjallisuutta. Kuten toimituskunta esipuheessaan korostaa, käsitys kulttuurista on teoksessa laaja, niin ihmisten arkiset merkityksenannot kuin taideteoksetkin sisäänsä sulkeva (s. 8, 15). Palinin ja Lappalaisen artikkelit osoittavat konkreettisesti, kuinka aktiivisesti yhteiskunnan ja kulttuurin eri tahot osallistuivat terveyttä, sairautta ja esimerkiksi ihanteellista naiseutta koskevaan aikalaiskeskusteluun. Palin tarkastelee suomalaisen kuvataiteen sairaustematiikkaa suhteessa pohjoismaiseen naturalismiin, jossa sairaan naisen ja lapsen – erityisesti sairaan tytön – kuvaukset olivat yleisiä. Artikkelissa on mukana kymmenisen kuvaa käsitellyistä teoksista, mikä edesauttaa kirjoittajan esittämien tulkintojen hahmottamista. Kaikkiaan sairauden kuvat ovat Palinin mukaan ajan suomalaisessa taiteessa verrattain harvalukuisia, minkä yhdeksi selitykseksi hän näkee sen, että naisellinen heikkous ja sen ihannointi sopi huonosti yhteen pohjoismaisen, luterilaisen työmoraalin kanssa (s. 61, 65). Keskisessä Euroopassa ja Yhdysvalloissa heikko ja hauras, lähes invalidi nainen oli yleinen teema, jota käsiteltiin kuvataiteiden ohella myös kirjallisuudessa. Lappalaisen artikkelissa huomion keskiössä ovat sairauden representaatiot ajan suomalaisissa tyttökirjoissa, joita kirjoittaja analysoi kytkökset lajin eurooppalaisiin ja yhdysvaltalaisiin edustajiin huomioiden. Sairaudella on tyttökirjoissa monenlaisia funktioita. Usein se antaa tytöille opetuksen ja korostaa siten oikeanlaisen käyttäytymisen, synnintunnon ja nöyryyden tärkeyttä. Toisaalta sairaus saa Lappalaisen mukaan kuitenkin myös keveämpiä merkityksiä erityisesti 1900-luvulle tultaessa, jolloin tytön sairastuminen voi kerronnassa toimia esimerkiksi alkusysäyksenä romanssille.
Sukupuolten välisten suhteiden ja sairauksien ohella ajan kuuma puheenaihe oli alkoholi. Teoksen kahdeksannessa artikkelissa Kati Launis tarkastelee liiallisen alkoholinkäytön saamia merkityksiä suomalaisessa kaunokirjallisuudessa, joka osallistui aihetta koskevaan yhteiskunnalliseen keskusteluun äänekkäästi, useiden kirjailijoiden ja teosten voimin. Kirjoittaja on valikoinut analyysinsa kohteeksi viisi romaania, joissa runsaan alkoholinkäytön syiden ja seurausten pohdinta on keskeisellä sijalla. Artikkeli on vakuuttavalla ajan kirjallisuuden ja yhteiskunnallisen kontekstin tuntemuksella laadittu, mutta teoksen tavoitteiden kannalta olennaiset naiseuden ja sairauden – tai tässä tapauksessa naiseuden ja alkoholismin – kytkökset näyttävät aluksi jäävän verrattain niukalle huomiolle. Olennaista on kuitenkin Launista itseään lainatakseni ymmärtää, että ”alkoholismilla oli 1800-luvun Suomessa pitkälti kansanmiehen [..] kasvot” (s. 268). Raittiusliike kohdisti huolensa etupäässä miesten juomiseen, ja Launiksen mukaan myös ajan kirjallisuus piirtää alkoholistista usein miehisen kuvan esimerkiksi nuoren, dekadentin rappioylioppilaan tai perheensä perikatoon juopottelevan, juovuspäissään väkivaltaisen aviomiehen hahmossa. Naissukupuoli on romaaneissa merkityksellisesti läsnä esimerkiksi poissaolona miesten juomingeista tai osapuolena, joka viimekädessä kantaa suurimman vastuun ja häpeän alkoholismin seurauksista.
Onnistunut teos useille lukijakunnille
Kipupisteissä. Sairaus, kulttuuri ja modernisoituva Suomi on tasapainoinen kokonaisuus. Artikkelit ovat huolella laadittuja ja viimeisteltyjä, ja kukin kirjoittaja liikkuu sujuvasti edestakaisin oman aineistonsa mikrotason ja sen tulkinnassa olennaisen laajan yhteiskunnallisen makrotason välillä. Aineistojen historiallisen ja kulttuurisen sidonnaisuuden huomioiminen on tärkeää myös etiikan kannalta, sillä vaade, jonka mukaan tutkijan tulisi käsitellä tutkimuskohdettaan kunnioittavasti, on teoksen kohdalla erityisen keskeinen. Kirjoittajat nostavat esille pysäyttäviä yksilön ihmisarvoa ja -oikeuksia polkevia kokemuksia, mutta täyttääkseen eettisiä velvoitteitaan he pyrkivät samanaikaisesti ymmärtämään esimerkiksi mielisairaalapotilaiden sterilisaatioihin johtaneita rationaliteetteja. Paikoin kirjoittajat myös osoittavat kiinnostavasti, ettei samaankaan teokseen kirjoittavien tutkijoiden eettisten ratkaisujen tarvitse olla samanlaisia ollakseen päteviä. Esimerkiksi Ahlbeck käyttää tutkittavastaan peitenimeä, mutta Salmela viittaa tutkittaviinsa näiden oikeilla nimillä kyseenalaistaakseen itsemurhiin liittyvää salailun ja häpeän pitkää perinnettä.
Teos kiinnostanee monentyyppisiä lukijoita. Ensisijaisesti uskon sen palvelevan tutkijoita, joiden tutkimusintressit koskevat joko sairauden kulttuurisia merkityksiä tai yhteiskunnan modernisoitumista – tai näitä molempia. Myös sukupuoleen liittyviin kysymyksiin orientoituneet tutkijat ja opiskelijat löytänevät teoksesta hedelmällistä luettavaa. En myöskään näe estettä sille, etteikö Kipupisteissä voisi kulua myös valveutuneen, ei-akateemisen lukijan käsissä. Itsekin luin teosta vuoroin aihepiiriä tarkastelevana tutkijana, vuoroin maallikkona, joka pysähtyi ja liikuttui teksteistä välittyvien kipeiden ja koskettavien ihmiskohtaloiden äärellä.
Kirjallisuus
Ahlbeck-Rehn, Jutta 2006: Diagnostisering och disciplinering. Medicinsk diskurs och kvinnligt vansinne pä Själö hospital 1889–1944. Åbo: Åbo Akademis förlag.
Harjula, Minna 1996: Vaillinaisuudella vaivatut. Vammaisuuden tulkinnat suomalaisessa huoltokeskustelussa 1800-luvun lopulta 1930-luvun lopulle. Helsinki: Suomen Historiallinen Seura.
Johannisson, Karin 1994: Den mörka kontinenten. Kvinnan, medicinen och fin-de-siècle. Stockholm: Norstedts.
Kinnunen, Anna 2013: Kohtaamisia kerronnan tilassa. Mielisairaalapotilaita koskevan muistelukerronnan rakentuminen. – Elore 20(2) [online]. <http://www.elore.fi/arkisto/2_13/kinnunen.pdf > [18.8.2015.]
Kinnunen, Anna 2015 [tulossa]: ”Mutta niille ei voi mitään, joilla on aivoissa vika”. Mielisairauden kansanomaiset tulkinnat 1900-luvun alkuvuosikymmenten modernisoituvassa Suomessa. – J@rgonia 13(26).
Manner, Aino 1935: Viesti yöstä. Mielisairaalakokemuksia. Porvoo: WSOY.
Filosofian maisteri Anna Kinnunen tekee Itä-Suomen yliopistossa perinteentutkimuksen väitöskirjaa hulluuden kulttuurisista merkityksistä.