Mantsinen, Teemu T. 2014: Helluntailaiset luokkakuvassa. Uskontokulttuuri ja yksilön luokka-asema Turun Helluntaiseurakunnassa. Turku: Turun yliopisto. 309 sivua.
Eerika Koskinen-Koivisto
PDF Mantsinen 2014
Viimeisten kymmenen vuoden aikana on puhuttu luokkatutkimuksen uudesta tulemisesta. Luokkaa on tarkasteltu esimerkiksi performatiivisena tekemisenä, ja samalla on korostettu sen yhteyttä toisiin eronteon kategorioihin, muun muassa sukupuoleen ja etnisyyteen. Luokan ja uskonnon kytköksiä, jotka olivat keskeisessä asemassa klassisten luokkateoreetikoiden kuten Max Weberin ajattelussa, ei sen sijaan ole nostettu esiin nyky-yhteiskuntaa koskevassa kulttuurintutkimuksessa ainakaan Suomessa. Tässä mielessä uskontotieteilijä Teemu T. Mantsisen väitöskirja, jossa hän tarkastelee helluntailaisuutta sosiaalisena ja kulttuurisena systeeminä, joka kytkeytyy ympäröivän yhteiskunnan järjestyksiin kuten luokkaan, on raikas avaus. Hän kysyy, millaiseen luokkakulttuuriin helluntailainen uskontokulttuuri jäseniään ohjaa ja miten yksilön luokkaan liittyviä valintoja voidaan ymmärtää suhteessa liikkeen uskontokulttuuriin. Mantsinen kertoo tutkimuksen saaneen inspiraationsa muutoksesta, sen havaitsemisesta ja ymmärtämisen tarpeista. Helluntailiike, joka on aina korostanut henkilökohtaista uskoa, rakentui alussa Jeesuksen toisen tulemisen odottamisen ympärille, mikä sai jäsenet keskittymään tulevaan pelastukseen näkyvän maailman sijaan. Liike on kuitenkin historiansa aikana muuttunut, ja nykyään sen jäsenet keskittyvät myös tämänpuoleiseen elämään ja ajattelevat siten myös omaa ja seurakuntansa asemaa yhteiskunnassa. Helluntailaisuuteen aiemmin yhdistetyn työväenluokkaisuuden voidaan myös katsoa muuttuneen keskiluokkaisuudeksi.
Tutkimuksen kohteena on Turun Helluntaiseurakunta, jonka jäsen Mantsinen itsekin on. Taustatietoa tutkimuskohteestaan hän on saanut omien kokemustensa lisäksi myös perehtymällä liikkeen tuottamaan kirjallisuuteen ja seurakunnan arkistoon. Varsinainen tutkimusaineisto koostuu kuitenkin etnografisesta osuudesta, havainnoinnista ja haastatteluista. Lisäksi Mantsinen on teettänyt seurakunnan jäsenillä kyselyitä. Aineiston analyysi perustuu metodologiseen triangulaatioon, ja siinä käytetään niin laadullisia kuin määrällisiä menetelmiä. Tavoitteena on kuitenkin tuottaa antropologista tietoa helluntailaisen uskontokulttuurin vaikutuksesta yksilön luokka-asemaan.
Luokkaa hahmottavien käsitteiden ja selitysmallien moninaisuus
Mantsinen artikuloi tekstissään tutkimuksen tavoitteen seuraavasti: hänen pyrkimyksensä on luoda pätevä antropologinen selitysmalli uskontokulttuurin ja luokkakulttuurin välisille vaikutussuhteille. Apunaan hän käyttää useita teoriaperinteitä ja käsitteitä, joita hän esittelee sekä lyhyesti että pidemmästi. Kertaluontoinen napakampi esittely olisi ollut paikallaan, jotta lukija olisi saanut kiinni juuri tämän tutkimuksen kannalta olennaisista määrittelyistä.
Mantsisen mukaan nykyinen luokkatutkimus katsoo usein aihetta kulttuurisen käänteen vaikuttamana yksilön ja yksilöllisten kokemusten näkökulmasta. Hän itse lähestyy käsitettä ennemminkin yhteisöllisenä (tässä tapauksessa uskontokulttuurin tuottamana) tapana nähdä yhteiskunnan rakenne, dynamiikka ja suhteet, ja hän korostaa, aivan oikein, ettei luokkaa pidä tarkastella sisällöltään muuttumattomana olemuksena vaan suhteessa yhteiskunnan muutoksiin. Luokan sijaan Mantsinen rajaakin tarkastelunsa uskontokulttuurin tuottamaan tai tukemaan luokkakulttuuriin, jolla hän tarkoittaa luokkarakenteesta ja sen dynamiikasta kumpuavia toiminta- ja ajattelutapoja sekä eronteon keinoja. Toinen keskeinen analyyttinen käsite hänen tutkimuksessaan on luokka-asema, joka viittaa yksilön käytössä oleviin resursseihin (pääomiin) ja olosuhteisiin. Mantsinen ei näe luokkakulttuuria eikä -asemaa välttämättä tiedostettuina, vaan hän katsoo, että subjektiivinen kulttuurinen identiteetti voi liittyä luokkakulttuuriin ilman erityistä eksplikoitua luokkatietoisuutta.
Kysymykset luokkatietoisuudesta ja luokkaidentiteetistä ovat perinteisesti luokkatutkimukseen kohdistuvan kritiikin keskiössä. Voidaan esimerkiksi kysyä, onko luokkaa mielekästä tarkastella lainkaan, jos ihmiset itse eivät miellä kuuluvansa luokkiin. Mantsinen vastaa kysymykseen nasevasti: niin kauan kuin yhteiskunnassa on eriarvoisuutta, on luokkien tarkasteleminen perusteltua. Hänen tutkimuksensa ei kuitenkaan kohdistu eriarvoisuuteen tai hierarkkisuuteen sinänsä vaan kulttuurisiin resursseihin, jotka ovat merkittävässä asemassa siinä, millaisia strategioita yksilöt käyttävät luokkarakenteen sisällä ja millaisia valintoja he tekevät. Nämä resurssit Mantsinen on jakanut analyysissä sosiaaliseksi ja kulttuuriseksi pääomaksi, jotka hän oikeastaan esittelee vasta analyysiluvussa 7: ”Uskontokulttuurin rajaamat pääomat Turun Helluntaiseurakunnassa”.
Mantsisen laatima teoriaperinteen esittely sisältää paljon teoreettisten ajatusten mallinnuksia kuvioiksi. Selkeyttävät kuviot ovat erittäin tervetulleita, mutta monessa kohdin oli epäselvää, mitkä niistä ovat toisten hahmottelemia ja mitkä tutkijan omia. Sen sijaan pienissä laatikoissa esitetyt kiteytykset tutkimuskysymyksistä ja -tuloksista toimivat ja helpottavat lukemista.
Uskonto- ja luokkakulttuurin operationalisointi ja analyysi
Käsitteiden haltuunoton lisäksi kiinnostavaa Mantsisen tutkimuksessa on monimenetelmäisyyden käytännön toteuttaminen. Tutkija kertoo tilastollisen aineiston ja analyysin olleen pääosassa ensimmäisissä tutkimussuunnitelmissa. Pikkuhiljaa kuitenkin hahmottui, että tutkimusaihe edellytti etnografista otetta ja aineistoa. Siksi hän päätti ryhtyä pitämään tutkimuspäiväkirjaa ja kirjaamaan siihen havaintojaan seurakunnasta ja sen toimintamuodoista. Vaikka tutkija kertoo etnografisen aineiston olleen keskeisessä osassa, jäävät sen analyysiprosessi ja käytännöt kuitenkin verrattain epäselviksi: miten tutkija käytti muistiinpanojaan kentältä? Miten oikeastaan tehdään autoetnografista tutkimusta, ja onko kaikki tutkimus, jossa tutkitaan itselle läheistä aihetta, autoetnografiaa? Havainnoinnin ja ”takautuvasti” käytettyjen henkilökohtaisten kokemusten (mitä ei mielestäni voi pitää osallistuvana havainnointina) lisäksi Mantsinen haastatteli seurakuntalaisia ja seurakunnan työntekijöitä heidän koulutus- ja uravalinnoistaan ja analysoi haastatteluaineistoa diskurssianalyysin keinoin. Hänen mukaansa nimenomaan haastattelut paljastivat hänelle uskontokulttuurin sallivuuden ja kokemusten moninaisuuden.
Tilastollisen analyysin toteuttamisessa keskeisiä ovat operationalisoinnit, analyysin tasot ja analyysiyksiköt. Uskonnon ulottuvuuksia ja uskontokulttuurin tyylejä Mantsinen kartoittaa muun muassa uskonnon, toiminnan ja instituutioiden tasolla. Luokka-asemaa puolestaan tarkastellaan perinteisten ammatin, pääoman, panosten ja resurssien jakautumisen sijaan työn vaativuuden ja itsenäisyyden perusteella (Erikson-Goldthorpe-luokittelu). Keskeisenä analyysiyksikkönä toimii koko ajan yksilö perheen sijaan. Tämä oli sikäli yllättävää, että helluntailaisuudessa korostetaan perinteisiä sukupuolirooleja ja miehen ajatellaan olevan ”perheen pää”. Mantsisen mukaan perheen luokka-aseman tarkastelu miehen kautta voisi olla käytännöllistä, mutta se ei kuitenkaan riitä selittämään kaikkia arvoja ja valintoja. Sukupuolta ja siihen liittyviä malleja käsitellään tutkimuksessa lyhyesti, ja niissä voisikin olla jatkotutkimuksen mahdollisuuksia.
Mantsisen aineisto ja analyysi osoittavat, että helluntailaisuus tukee sosiaalista nousua ja keskiluokkaista elämäntyyliä. Helluntailainen uskontokulttuuri ohjaa erityisesti auttamiseen ja hoivaan liittyviin keskiluokkaisiin ammatteihin kuten lääkäriksi ja opettajaksi. Erilaisia uravalintoja ohjaavia ajatusmalleja ja diskursseja on useita: helluntailaisen yksilön unelmana pidetään omien Jumalalta tulevien lahjojen löytämistä ja Jumalalta saatavaa apua, ja avun pyytämistä rukouksen avulla pidetään keskeisenä myös työhön liittyvissä valinnoissa. Tasapainoista elämää pidetään niinikään kristityn tavoitteena. Diskurssit eivät ole vieraita muillekaan suomalaisille, sillä niillä on yhteys protestanttiseen etiikkaan. Eettisten ja moraalin näkökantojen pohdinta on niin ikään Mantsisen mukaan osa helluntailaisten työelämävalintoja.
Objektiivisuuden pyrkimys vs. tutkijan oma kokemus?
Mantsinen on itse tutkimansa yhteisön jäsen eli sisäpiiriläinen. Odotin kovasti pääseväni lukemaan pohdintoja siitä, millaista mahdollisesti uutta ja vaikeasti tavoitettavaa tietoa sisäpiiriläisyys tuo. Mantsinen ei kuitenkaan juuri pohdi kysymystä tästä näkökulmasta, vaan kertoo, miten hän pyrki kompensoimaan sisäpiiriläisyyttään ja miten pystyi etääntymään aineistostaan. Olisin kernaasti lukenut lisää hänen omista kokemuksistaan ja siitä, millaista oli keskustella luokkaan liittyvistä asioista tutkittavien kanssa ja miten hän kokee itse luokka-asemansa ja akateemisuutensa. Mantsinen kuitenkin kertoo kiinnostavasti suhteestaan tietoon ja tieteelliseen tutkimukseen sekä lapsuuden kodissa saamaansa kannustukseen kysyä ja etsiä perusteluja erilaisille kysymyksille.
Huolimatta siitä, että Mantsinen kertoo harjoittavansa refleksiivistä tutkijanotetta, tekstistä välittyy paikoin tavoite ja ihanne objektiivisesta tieteellisestä tutkimuksesta. Mantsinen korostaa monissa kohdin omaa neutraaliuttaan suhteessa helluntailaisuuteen. Tämä johtunee usean erilaisen tutkimustradition vaikutuksesta tässä tutkimuksessa: määrällisen ja teoriaorientoituneen ja siksi objektiivisena pidetyn sosiologisen tutkimuksen (osa sosiologian tutkimusperinnettä) ja toisaalta paikantumista ja refleksiivisyyttä painottavan kulttuurintutkimuksen ja kriittisen uskontotieteen sekoittumisesta. Mieleeni myös tuli kysyä, voisiko neutraaliuteen pyrkiminen kertoa jotain tieteentekemisen ahtaista raameista, siitä, ettei tiettyyn uskontokuntaan sitoutuvaa uskovaa henkilöä pidetä uskottavana akateemisessa maailmassa. Tässä kohdin pitää mainita, ettei Mantsinen suinkaan välttele omaa rooliaan eikä helluntailaisuuteen liittyviä vaikeita aiheita. Tutkimuksessa otetaan kantaa myös uskontokulttuurin mahdollisiin uran edistämistä vaikeuttaviin tekijöihin, kuten sosiaalisten verkostojen rajoittumiseen oman uskonkäsityksen jakavien piiriin.
Kaiken kaikkiaan Mantsisen tutkimus on kiinnostava monimenetelmäinen synteesi. Onnistuuko se luomaan antropologisen selitysmallin uskontokulttuurin ja luokkakulttuurin välisille vaikutussuhteille? Ainakin tutkimus avaa monipuolisesti luokan ja uskonnollisen yhteisön välistä suhdetta. Mantsinen onnistuu myös selittämään kiinnostavasti helluntailaista uskonnollisuutta arvottamatta sitä suhteessa toisenlaisiin katsomuksiin ja uskonnollisuuksiin.
Filosofian tohtori Eerika Koskinen-Koivisto työskentelee tutkijatohtorina Helsingin yliopistossa.