Ahonen, Johanna & Vuola, Elina (toim.) 2015: Uskonnon ja sukupuolen risteyksiä. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. 242 sivua.
Heidi Kosonen
Uskonnon ja sukupuolen risteyksiä on tohtorikoulutettava Johanna Ahosen ja akatemiatutkija Elina Vuolan toimittama artikkelikokoelma, joka lupaa luoda kriittistä vuoropuhelua sukupuolentutkimuksen ja uskonnontutkimuksen välille. Keskustelunavaajina teoksessa toimivat enimmäkseen sukupuoleen liittyvien kysymysten kanssa työskentelevät uskonnontutkijat, jotka esittelevät, kommentoivat ja täydentävät sukupuolentutkimuksen teoriapalettia uskontoon niveltyvien kysymysten osalta. Tutkijat edustavat eri tieteenhaaroja ja lähestyvät sukupuolen ja uskonnon risteyksiä muun muassa uskontotieteen, teologian, kirkkohistorian, eksegetiikan ja sosiaaliantropologian näkökulmista.
Kokoelman ytimessä ovat etenkin akateemisen sukupuolentutkimuksen ja feministisen teorian piirissä rakentuneet polarisoivat ennakko-oletukset uskonnon ja sukupuolen kytköksistä, joita kokoelman artikkelit pyrkivät purkamaan ja nostamaan esiin. Pinnalla on varsinkin ajatus sukupuolentutkimuksen ja feminismin parissa esiintyvän sekulaarin oletuksen riittämättömyydestä teoretisoidessa uskonnollista naiseutta – eritoten nykyajan uushenkistyneeksi ja postsekulaariksi miellettävässä ilmapiirissä. Sekulaarissa oletuksessa naisten tasa-arvoistuminen on sidottu pitkälti länsimaissa tapahtuneeseen maallistumiseen, ja kokoelman tekstit ottavatkin moniäänisesti kantaa väitteisiin niin maallistumisen ja emansipaation suhteesta kuin jälkimodernin länsimaisen kulttuurin maallistuneisuudesta.
Tekstit läpäisevänä punaisena lankana toimivat etenkin intersektionaalisuuden, vallan ja toimijuuden käsitteet. Oleellisten käsitteiden ohella hahmotellaan muun muassa postsekulaarien pyhyyden ja henkisyyden muotojen suhdetta Suomessa melko marginaaliseksi jääneen mutta globaalisti ajankohtaisen ekofeminismin pyrkimyksiin, joiden ytimessä on vapautuminen niin luontoa kuin tiettyjä ihmisryhmiä toiseuttavien ja riistävien hierarkioiden ikeestä. Myös muuta sekulaarin ja eurosentrisen sukupuoliteorian ohi puhunutta ”vastavirtafeminismiä” esitellään niin teorioiden kuin teoreetikkojenkin osalta. Johdannossa huolella eriteltyjen avainkäsitteiden ja -teorioiden keskeisyyttä havainnollistetaan kussakin kokoelman teorialähtöisessä artikkelissa jonkinlaisen empiirisen aineiston välityksellä.
Sekulaarista oletuksesta erojen läpäisemään postsekulaariin
Kokoelman alkupuolella pureudutaan sukupuolentutkimuksen sekulaarin paradigman sokeisiin pisteisiin. Kokoelman aloittaa Elina Vuola artikkelillaan ”Unohdettu ero? Intersektionaalisuus, naiset ja uskonto”, jossa hän tarkastelee uskontoa sukupuolentutkimuksen valtavirran pitkälti sivuuttamana ”eron lähteenä”, siis yhtenä intersektionaalisuuden kysymyksenasetteluissa ohitettuna sukupuolikokemusta pilkkovana tekijänä. Uskonnon risteytyneisyys muihin eroihin sukupuolentutkimuksen parissa toki jo tiedostetaan. Se ei silti Vuolan mukaan ole huomioinut uskontoa järin moniulotteisesti intersektionaalisuuden käsitteen feministiteologisista juurista huolimatta. Vuola jatkaakin johdannon kritiikkiään sukupuolentutkimuksen ja feminismin hegemonista sekulaaria narratiivia kohtaan, joka sitoessaan edistyksen maallistumiseen on toiseuttanut sekä feministiteologian että uskonnollisen naiseuden yhtäältä yksipuolistaen uskonnon roolia, toisaalta ohittaen sen kokonaan. Hän haastaa näitä yksiulotteisia ja polarisoivia näkemyksiä katolisten latinalaisamerikkalaisten naisten Neitsyt Maria -tulkintoja tarkastelevan haastatteluaineistonsa välityksellä ja osoittaa miten costaricalaisen La Negrita -kultin yhdistämät naiset ovat monien erojen läpäisemät. Tästä perspektiivistä Vuola esittää intersektionaalisuuden käsitteen soveltuvan syventämään yksiulotteista ymmärrystä uskonnon roolista. Suhteutettuna muihin eroihin uskonnollinen nainen ei näyttäytyisi senkaltaisena homogeenisena toisena, jonka luomisesta Vuola valtavirtafeminismiä kritisoi.
Terhi Utriaisen artikkelissa ”Lumottuja naisruumiita ja jumalallisia naisia. Uskontotiede haastaa Luce Irigarayn” sekulaaria oletusta puolestaan haastetaan postsekulaarista perspektiivistä. Etsien ”feminististä ajattelukumppania” tilanteessa, jossa uskonnollisuus ei ole menettänyt merkitystään ja uudet vaihtoehdot sekulaareille maailmankatsomuksille ja ruumiillisuuden muodoille ovat saaneet jalansijaa, Utriainen hahmottelee postsekulaarin kulttuurin uushenkisyyden suhdetta Luce Irigarayn teoriaan. Ranskalaisten feministien eturintamaan kuulunut Irigaray vaatii kirjoituksissaan tunnetusti miesjumalaan rinnastuvaa peiliä myös patriarkaalisen uskonnon vajavaisiksi kuvittelemille naisille. Artikkelissaan Utriainen pohtiikin, voisiko Irigarayn naisjumalan formulaatiota hyödyntää tulkitessa nykynaisten uushenkisiä liikkeitä, kuten enkeliparantamista, joissa protestanttisen ja teollisen vallankumouksen kurittama ruumis saa sekulaarista ruumiillisuudesta erillisiä merkityksiä, Utriaisen mukaan ikään kuin ”lumoutuen” tai pyhittyen uudestaan.
Ekofeministisestä henkisyydestä ja maskuliinisuuden ihanteista
Kokoelman keskimmäisissä artikkeleissa tarkastellaan eettis-ekologisesti mielekkäämmän kulttuurin mahdollisuuksia peilaamalla uskonnollisuuden ja henkisyyden roolia suhteessa maskuliinisuuden ihanteen kyllästämään kirkkoon ja länsimaiseen feminismiin. Johanna Ahosen artikkelissa ”Spirituaalisuus väylänä muutokseen? Feminismin ja henkisyyden risteymiä” hahmotellaan, soveltuisiko spirituaalisuus yhteen feminismin kanssa eettisempää tulevaisuutta tavoitellessa. Ahonen lähestyy Suomessakin seuraajia kerännyttä Äiti Amman liikettä esimerkkinä postsekulaarista ekofeministisestä henkisyydestä ja hahmottaa sitä suhteessa Luce Irigarayn ja Rosi Braidottin teorioihin, joiden molempien voidaan Ahosen mukaan nähdä filosofoivan muutosta agnostis-spirituaalisista lähtökohdista käsin. Ahonen erittelee ja purkaa analyyttisesti Irigarayn ja Braidottin kirjoitusten lähtökohtia ja niiden kohtaamaa kritiikkiä, ja osoittaa akateemisen feminismin rajojen olleen huokoisia hindupanteistiselle henkisyydelle. Suomalaisesta feminismistä Ahonen maalaa kuvan tasa-arvodiskurssin ja sukupuolen konstruktioteorian siinä määrin muovaamana, että feminiinistä pyhää ja spirituaalista feminismiä tavoitteleville haaroille ei ole Suomessa jäänyt juurtumispintaa. Tästä näkökulmasta Ahonen kiehtovasti kysyykin, voisiko feminiinisen jumalkuvan puuttuminen luterilaisuuteen nojaavasta viitekehyksestämme selittää nykysuomalaisten viehätystä juuri Amman hahmoa ja tämän edustamaa muutosliikettä kohtaan.
Artikkelissaan ”Pyhän vapautus. Ekofeminismi, kristinusko ja luontomyönteisemmän kulttuurin mahdollisuus” Pauliina Kainulainen jatkaa Ahosen alustamasta ekokriittisen feminismin teemasta tarkastelemalla ekofeminismin mahdollisuuksia edesauttaa eettisesti mielekkäämmän, jälkipatriarkaalisen ja jälkikolonialistisen kulttuurin syntyä kristinuskon sisältä käsin. Kristinuskon ollessa globaali valtauskonto sen sisäisellä keskustelulla on Kainulaisen mukaan merkittävä rooli ekofeminististen tavoitteiden saavuttamisessa. Kainulainen kritikoikin perinteistä teologista ekofeminismiä sukupuolieron ja muiden stereotyyppisten kahtiajakojen ylläpitämisestä ja esittää apuun yhtäältä alkuperäiskansojen edustajien äänten lisäämistä, toisaalta pyhän käsitteen patriarkaalisen kolonisaation purkamista. Tällöin myös luonnon voisi hänen mukaansa pyhittää uudelleen vapaana länsimaiselle tietojärjestelmälle ominaisen lineaarisen, dikotomisen, hierarkkisen ja kolonisoivan ajattelun painolastista.
Irtiottona kokoelman yleiseen naisasiakeskeisyyteen Petri Merenlahti tarkastelee Uudessa testamentissa konstruoitua miesihannetta kriittisen mies- ja maskuliinisuustutkimuksen näkökulmasta artikkelissaan ”Jeesus, maskuliinisuus ja queer. Miestutkimuksen näkökulmia Raamattuun”. Merenlahti tulkitsee kristinuskon pyhissä teksteissään luoman uuden ihanteen ilmestyneen murrosvaiheen ratkaisuna antiikin maskuliinisuuden ideaalia ja miehuuden julkista esittämistä koskettaneeseen kriisiin. Uusi ihanne salli aktiivisen subjektin olla samanaikaisesti kärsivä objekti ja loi ”täydellisen maskuliinisen Jumalan” ja tämän ”miehuusvajeesta” kärsivien subjektien välille sukupuolittuneen jumalsuhteen. Nykypäivän kontekstissa Merenlahti löytää oivaltavasti tästä sisäisesti jännitteisestä ihanteesta lähteen paitsi kristinuskon konfliktoituneelle suhteelle marginaalisten sukupuoli- ja seksuaali-yhteisöjen kanssa, myös nykyihmisen ylennetyille passiivisille rooleille kuluttajina ja asiakkaina.
Vallasta ja toimijuudesta läheltä ja kaukaa
Kokoelman kolmessa viimeisessä artikkelissa sekulaaria oletusta puretaan tarttumalla vallan tasoihin ja toimijuuden käsitteeseen. Helena Kuparin ja Salome Tuomaalan yhteisartikkelissa ”Toimijuus ja muutoksen mahdollisuus. Esimerkkinä vanhoillislestadiolaisuuden tutkimus” tähdennetään yksilön omaa merkityksenantoa ja itsehallintaa painottavan käsitteen mahdollisuuksia haastaa uskonnon alistaman naiseuden narratiivia tutkimuksen sisältä käsin. Peräänkuuluttaen nykyistä monitasoisempaa analyysia kirjoittajat pyrkivät havainnollistamaan vallitsevien lähestymistapojen yksipuolisuutta tarkastelemalla suomalaisia vanhoillislestadiolaisuutta käsitteleviä tutkimuksia: kolmea pro gradu -työtä ja kahta kasvatustieteilijä Mervi Kutunivan artikkelia, joista useimmissa liikkeiden sisäinen moniäänisyys, eletty elämä ja vallan arkiset mahdollisuudet eivät heidän mukaansa ole päässeet esiin. Harmillisesti Kuparin ja Tuomaalan aineistossa vastakkain asettuvat kolme maisterintutkielmaa ammattitutkijan artikkeleiden kanssa, ja siten havainnollistuksen kohteeksi tuntuvat nousevan tutkimuksia erottava ammattitaso ja kenties herätysliikettä koskevan tutkimuksen yleinen vähäisyys enemmän kuin tavoiteltu valtadiskurssi.
Päivi Salmesvuoren kirkkohistoriallisessa artikkelissa ”Valta, sukupuoli ja uskonto. Pyhä Birgitta ja Helena Konttinen esimerkkeinä naisten vallankäytöstä” toimijuuden mahdollisuudet havainnollistuvat Kuparin ja Tuomaalan artikkelia ongelmattomammin. Salmesvuori tarkastelee uskonnollisen naisen vallankäyttöä patriarkaatin sanelemien reunaehtojen sisällä kahden esimerkkitapauksen välityksellä: 1300-luvulla eläneen pyhän Birgitan ja 1800- ja 1900-lukujen taitteessa toimineen horrossaarnaaja Helena Konttisen tapauksia kontekstualisoimalla. Salmesvuoren teoreettiset työkalut muodostuvat Amy Allenin monimuotoisen vallan teoriasta sekä foucault’laisista vallan käsitteistä. Artikkeli havainnollistaa ja yleistajuistaa toimijuuden käsitettä halutussa kontekstissa oivallisesti: sen katsaus piirtää kuvan kahdesta erillisestä, eri luokkaa ja aikakautta edustaneesta naisesta, jotka yllättävän samankaltaisissa sosiaalisissa konteksteissa ja samankaltaisin itsekäytännöin onnistuivat saavuttamaan vaikutusvaltaa uskonnon piirissä.
Kokoelmateoksen päättävässä artikkelissaan ”Sukupuoli, uskonnollisuus ja pitkittynyt konflikti. Esimerkkejä Länsirannan palestiinalaisten parista” Riina Isotalo pyrkii purkamaan valtamediassa polarisoituvia käsityksiä islamin ja sukupuolen yhteyksistä. Muusta kokoelmasta poiketen artikkeli hylkää sukupuolentutkimuksen teorian ja lähestyy uskonnon ja sukupuolen keskinäistä suhdetta vuosina 2009–2011 Länsirannan palestiinalaisten parissa kerätyn antropologisen kenttäaineiston perusteella. Isotalo mukailee Joshua Goldsteinin argumenttia sodan sukupuolta luovasta voimasta esittäessään konfliktitilanteen, ei uskonnon lisääntyneen vaikutusvallan, kiihdyttävän sukupuolista polarisaatiota myös Palestiinassa. Aineistonsa välityksellä hän kiinnittääkin huomiota kansainvälisten apujärjestöjen ongelmalliseen taipumukseen osallistua moralistiseen projektiin, jossa politisoituneen väkivaltaisen muslimimiehuuden vastapainona naisten turvattomuus epäpolitisoituu ja privatisoituu, ja jonka myötä musliminaisia passivoidaan ja uhriutetaan. Siten Isotalon artikkeli soveltuu hyvin uskonnollisten naisten toimijuutta tarkastelleiden teorialähtöisten tekstien jatkoksi ja lisää tervetulleen ja ajankohtaisen näkökulman kristilliskeskeiseen kokoelmaan.
Tieteidenvälistä dialogia kohti?
Uskonnon ja sukupuolen risteyksiä -teoksen varsinainen kontribuutio on pikemmin sen artikkeleiden tarjoamissa katsauksissa, täsmennyksissä ja lisäyksissä sukupuoliteoreettisiin diskursseihin uskonnon, sukupuolen ja vallan suhteesta kuin uskonnontutkimuksen itsensä kentällä, vaikka uskonnontutkimuskin toki hyötynee kokoelman kehotuksesta dialogiin. Kokoelman tekstit pyrkivät yhtäältä oikomaan yleisiä ennakko-oletuksia ja toisaalta tuomaan kansainvälistä keskustelua teoreettisine puitteineen suomenkielisen yleisön eteen, jolle monet kokoelman kysymyksistä ovat relevantteja ja ajankohtaisia. Koska uskontoon liittyvien kysymysten voidaan nähdä polarisoituvan helposti niin mediassa kuin teleologisen edistysajattelun omaksuneessa tutkimuksessakin, kyseisen kaltaiselle polarisaatiota purkavalle teokselle on paikkansa. Kokoelma rakentaakin monisäikeisempään luentaan tähtäävän työkaluarsenaalin ja kokoaa suomenkielisen teoriapaketin uskontoa sekulaarin narratiivin ulkopuolelta lähestyvistä ja sitä haastavista teoreetikoista, teorioista ja käsitteistä. Kokonaisuus on informatiivisesti napakka, ja artikkeleiden mielenkiintoiset havainnollistukset linkittävät perehtyneemmälle lukijalle tutun teorian ajankohtaiseen viitekehykseen.
Aivan ongelmaton Uskonnon ja sukupuolen risteyksiä ei ole. Etenkin kokoelman keskittyminen heteroseksuaalisen cis-naisen hahmoon on kovin valitettava, sillä se tuntuu ikävällä tavalla myötäilevän kiistanalaista sukupuolieron ajatusta. Kun tavoitteena on osoittaa yksipuoliseksi hegemoninen näkemys juuri naisesta uskonnollisen vallankäytön alistamana ja sekularisaation pelastamana, on toki ymmärrettävää nostaa toimijuuden todistusaineistoksi etuoikeutettuja naishahmoja. Toisaalta on hämmentävää, että vallitsevien sukupuoli- ja seksuaalisuusdiskurssien kontekstissa, johdannon vieläpä flirttaillessa ”homoillan” aiheuttaman kirkosta eroamisen aallon kanssa, sekulaarin oletuksen vastaisen luennan vaatima todistusaineisto vallan hampaissa toimijoiksi rakentuvista sukupuolisista toisista tuotetaan essentialistisen sukupuolinäkemyksen varaan ja marginaalisista seksuaali-identiteeteistä vaieten. Kokoelman painopisteitä on kuitenkin perusteltu johdannossa hyvin, ja kokonaisuuden voidaan hyväksyä muovautuneen kirjoittajiensa näköiseksi. Teoksen markkinoinnissa hyödynnettyä queer-perspektiiviä olisi silti voinut pyrkiä laajentamaan liki nimelliseksi typistyvästä roolistaan.
Kokoelmaa vaivaa myös sen kristinuskokeskeisyys, mutta postsekulaarilta katsannoltaan teos on silti monimuotoisempi kuin suhteessaan sukupuoleen ja seksuaalisuuteen. Kristinuskokeskeisenäkin sen artikkeleissa huomiota saavat erilliset uskonnolliset oppikunnat ja uskonnosta irtautuvat henkisyyden muodot. Kokoelma myös jatkaa feminismin kolmannen aallon kamppailua eurosentrismiä vastaan niin luterilaiskristillisen viitekontekstin ulkopuolelle poiketen kuin länsimaisen tutkimuksen ja feminismin universalisoivia ja kolonisoivia taipumuksia paljastaen. Ajoittain kokoelman postsekulaari maisema jää kuitenkin hieman avoimeksi uskonnon, uskonnollisuuden ja henkisyyden suhteiden osalta: käsitteet kaipaisivat muun muassa Utriaisen artikkelissa tarkennusta instituutioon sidoksissa olevan uskonnollisuuden ja eklektisemmän henkisyyden ajoittain sekaantuessa ja latistuessa synonyymisiksi. Käsitteiden osalta tilannetta on ennakoitu johdannon oivallisessa käsitekartastossa, jossa muun muassa käydään läpi teologian ja uskontotieteen eriäviä merkityksenantoja spirituaalisuuden käsitteelle, mutta aina kokoelman artikkelit eivät tässä onnistu puhumaan samaa kieltä.
Huolellisesti rakennettu artikkelikokoelma ansaitsee edellä mainituista kritiikinpoikasista huolimatta enimmäkseen kiitosta. Kokoelman artikkelit tukevat toisiaan ja niin johdanto kuin päätäntökin taustoittavat ja perustelevat teoksen painopisteitä ja suhdetta konteksteihinsa tiedostavasti ja kärsivällisesti. Samaten kritiikki sukupuolen ja feminismin teorioissa puutteiksi koettuja piirteitä kohtaan on kypsää, maltillista ja rakentavaa, ja tähtää yksioikoiseksi koetun uskontonäkemyksen syventämiseen pikemmin kuin siihen johtaneiden, uskontoon liittyvien ongelmien kiistämiseen. Tältä osin kokoelma tuntuu onnistuvan toivomuksessaan kaikkia osapuolia rikastuttavan vuoropuhelun aikaansaamisesta.
FM Heidi Kosonen toimii tohtorikoulutettavana Jyväskylän yliopiston taiteiden ja kulttuurin tutkimuksen laitoksella. Hän valmistelee jälkimodernia tabua käsittelevää väitöskirjaa, jonka tarkastelun kohteena on seksuaalisuuteen ja kuolemaan kohdistuvan ruumiinkontrollin ilmeneminen kuvakulttuurissa.