Koivunen, Leila 2015: Eksotisoidut esineet ja avartuva maailma. Euroopan ulkopuoliset kulttuurit näytteillä Suomessa 1870–1910-luvuilla. Helsinki: SKS. 325 sivua.
Merja Leppälahti
Leila Koivunen tarkastelee tutkimuksessaan Euroopan ulkopuolelta peräisin olevien esinekokoelmien muodostamista ja esillepanoa 1800-luvun lopulta Suomen itsenäistymisen aikoihin. Keskeisesti tutkimus liittyy Kansallismuseon ja sen edeltäjien Turun akatemian ja Keisarillisen Aleksanterin yliopiston esinekokoelmiin. Koivusen tutkimusaineisto käsittää näiden instituutioiden sekä Suomen Lähetysseuran, Suomen taideteollisyhdistyksen ja Antellin valtuuskunnan asiakirjoja kuten pöytäkirjoja, erilaisia katsauksia ja näyttelysuunnitelmia ja muuta asiakirjamateriaalia. Näitä täydentää näyttelyihin liittyviä artikkeleja sisältävä sanoma- ja aikakauslehtiaineisto.
Kirjan kannessa on harmillinen painovirhe, sillä alaotsikossa mainitaan 1920-luku, kun taas sisäkannen otsikossa sekä käsittelyssä tutkimus päättyy 1910-luvun loppuun. Myös kustantajan luettelossa kirjan alaotsikko on Euroopan ulkopuoliset kulttuurit näytteillä Suomessa 1870–1910-luvuilla.
Turun akatemian kokoelmista Kansallismuseoon
Museoiden esinekokoelmien karttumista ja esineiden arvotusta tarkastellessaan Koivunen kuvaa samalla yksityiskohtaisen huolellisesti suomalaisen museotoimen historiaa. Hän osoittaa, että kehityslinja ei ole ollut alusta lähtien selkeän suoraviivaista vaan paremminkin sinne tänne poukkoilevaa. Usein museoiden piirissä toimineiden henkilöiden henkilökohtaiset näkemykset ja painotukset sekä museoiden ulkopuoliset tekijät ovat vaikuttaneet paljonkin esinehankinnan ja näyttelytoiminnan linjaan.
Vuonna 1640 perustettu Turun akatemia sai ensimmäiset etnografiset esineensä lahjoituksena. Vaikka juhlapuheissa toivottiin kokoelman karttumista, esineitä ei hankittu suunnitelmallisesti, vaan akatemian etnografisen kabinetin kokoelma täydentyi lähinnä sellaisilla esineillä, joita saatiin lahjotuksena tai joita tarjottiin akatemialle ostettavaksi, kysymyksessä olivat usein kaukomailta tuodut ”harvinaisuudet”. Esinekokoelmia pidettiin yliopistolle tärkeinä, ne olivat eräänlainen osoitus sivistyksestä. Turun palo vuonna 1827 tuhosi lähes täydellisesti akatemian esinekokoelmat sekä kirjaston, mutta Keisarillisen Aleksanterin yliopiston ohjesääntöihin kirjattiin heti vuonna 1828 yliopistollisten kokoelmien tarpeellisuus. Varsinaista erillistä etnografista kokoelmaa ei Keisarillisen Aleksanterin yliopistossa kuitenkaan ollut, vaan kokoelmat kuuluivat Raha-, mitali- ja taidekabinetin taideosastoon. Yliopiston Kansatieteellinen museo eriytyi omaksi yksikökseen Raha- ja mitalikabinetista vuonna 1841.
Museoesineistön luokittelua ryhdyttiin tekemään vasta 1850-luvulla. Ensimmäisessä luokittelussa esineistö jaoteltiin toisaalta suomalaisiin ja ”lappilaisiin”, toisaalta ulkomaalaisiin. Myöhemminkin esineet järjestettiin siten, että kotimaiset esineet olivat muista erillään omana maantieteellisenä ja kansallisena kokonaisuutenaan. Suomalaisesineet järjestettiin kronologisesti kuvaamaan suomalaisen kulttuurin alkuperää ja pitkiä juuria. Ulkomaisten esineiden erikoisuus ja erilaisuus olivat keskeisiä syitä tallettaa niitä julkisiin kokoelmiin. Vaikka kokoelmia ei juuri käytetty edes yliopistollisessa opetuksessa, ne olivat ainakin periaatteessa vuodesta 1857 lähtien avoimia myös yleisölle. Museon muutettua uuteen yliopistorakennus Arppeanumiin kokoelmat avautuivat taas yleisölle vuonna 1872. Museo oli tosin avoinna vain tunnin verran kerrallaan kerran tai kahdesti viikossa.
Historiallis-kansatieteellisen museon painopisteeksi muodostui suomalais-ugrilainen menneisyys. Ennen etäisiksi tulkitut aasialaiskansat tulivat myös osaksi suomalais-ugrilaista perhettä tai ainakin sukua. Muitten kaukaisten maitten esineistö sai kuitenkin museoissa jalansijaa taideteollisuuden kiinnostuksen sekä lähetystyöntekijöitten kokoelmien ansiosta. Taideteollisuusmuseoon hankittiin ulkomaista esineistöä mm. vuoden 1873 maailmannäyttelyn innoituksesta. Lähetystyöntekijät puolestaan toivat kohteistaan esineistöä, jota saatettiin käyttää kotimaassa vieraiden olojen konkretisoijana erilaisissa tilaisuuksissa ja näyttelyissä. Osa esineistä lahjoitettiin tai myytiin museoihin ja keräilijöille.
Vuoden 1893 museouudistus yhdisti aiemmin erilliset Historiallis-kansatieteellisen museon ja ylioppilaskuntien kokoelmat. Samana vuonna Herman Frithiof (kirjassa Frithiolf) Antell jätti testamentissaan suuren lahjoituksen Suomen valtiolle. Perusteilla ollut kansallismuseo sai haltuunsa Antellin eri puolilta maailmaa keräämät esinekokoelmat sekä varoja kokoelmien täydentämiseen. Myös Ateneumin taidemuseon perusta on Antellin taide- ja rahalahjoituksessa, sitä Koivunen ei tosin mainitse.
Vaikka kansallismuseohankkeessa oli keskitytty nimenomaan kotimaisen (ja suomalais-ugrilaisen) esineistön hankintaan ja esillepanoon, Antellin lahjoituksen jälkeen hankittiin myös melko järjestelmällisestikin ulkomaista esineistöä ensimmäisen maailmansodan syttymiseen saakka. Ulkomailta peräisin olevien esineiden kokoelmaa kutsuttiin yleisesti eksoottiseksi osastoksi tai vierassukuisten tai -heimoisten kokoelmaksi, mikä korosti erillisyyttä suomalaisista ja suomalaisten alkuperästä. Nämä kokoelmat järjestettiin näyttelyksi, mutta sitä ei avattu yleisölle. Kun museo avattiin yleisölle vuonna 1916, eksoottisten esineiden kokoelma oli muutamia kiinalaisia ja japanilaisia posliiniesineitä lukuun ottamatta varastossa museon kellarissa. Myöhemmin esineet järjestettiin museon ullakkokerrokseen, jota aluksi suunniteltiin avattavaksi yleisölle, mutta jota ei koskaan avattu. Kansallismuseo jäi kansallisen esineistön esittelypaikaksi.
Eksoottisen merkityksiä
Koivusen keskeinen tutkimuskäsite on eksoottisuus. Eksoottisuutta ei ole sellaisenaan olemassa, vaan se on aina määriteltyä, tuotettua ja rakennettua. Eksoottisuus liittyy toiseuden, vierauden, ulkomaisuuden, primitivismin, orientalismin tai tropikalismin kategorioihin, joita yhdistävät ajatukset eron osoittamisesta tai esittämisestä.
Koivunen on kuvannut viisi keskeistä tapaa selittää ja merkityksellistää vieraiden kulttuurien eksoottisia esineitä. Näistä ensimmäinen ja perinteisin liittyy tietoon ja tietämiseen. Esille asetetut eksoottiset esineet konkretisoivat tietämisen laveutta ja kuvastivat kerääjän ja esille asettajan sivistystä ja ymmärrystä vieraista kansoista.
Eksoottisia esineitä on käytetty myös kulttuuristen rajojen, meidän ja muiden, merkitsijänä. Eksoottisuus oli jotain meidän oman kulttuurimme ulkopuolelta. Toisaalta raja oli liukuva: esimerkiksi ennen vieraiksi koetut Siperiassa asuneet aasialaiskansat nivoutuivat suomalaisten omaan historiaan ja kulttuuriin suomalais-ugrilaisen tutkimussuunnan myötä.
Kolmas tapa perustella eksoottisten esineiden näytteillepanoa oli kuvata niiden avulla kansojen kehityseroja. Eksoottinen näyttäytyi alkukantaisena ja primitiivisenä. Suomalaiset esineet esiteltiin erikseen, ja yhtäläisyyksien osoittamista suorastaan vältettiin. Tähän saattoi myös liittyä ajatus suomalaisista muiden sivistyskansojen joukossa tallentamassa ja dokumentoimassa luonnonkansojen perinteitä.
Eksoottisia esineitä on myös pidetty hyödyllisinä erityisesti suomalaiselle taiteelle ja taideteollisuudelle. Esimerkiksi japanilaisia esineitä on pidetty inspiroivina, kauniina ja esimerkillisinä. Eksoottisten esineiden tuntemisen avulla ajateltiin voitavan löytää sellainen suomalainen muotokieli, joka puhuttelee myös kansainvälisiä markkinoita.
Viidenneksi Koivunen on esittänyt vielä eksoottisten esineiden statusarvon. Eksoottisten esineiden kokoelma osoittaa ensinnäkin varallisuutta, mutta myös kuvastaa hankkijan asemaa valveutuneena maailmankansalaisena.
Lopuksi
Leila Koivunen tarkastelee tutkimuksessaan museoiden Euroopan ulkopuolisten esineiden kokoelmien karttumista ja kartuttamista Suomessa 1870-luvulta 1910-luvulle. Koivunen osoittaa, että ulkomailta, erityisesti Euroopan ulkopuolelta, tuodut esineet kantoivat mukanaan eksotiikkaa, jonka merkitys kuitenkin vaihteli eri aikoina. Myös tulkinta eksoottisista kansoista oli liikkuva.
Koivusen teos on tiedejulkaisu, jolla on lupa edellyttää lukijaltaan kohtalaista taustatietojen tuntemusta, ja yli 300-sivuinen teos on toki aivan riittävän laajakin. Silti jäi tunne, että monia asioita olisi voinut avata vielä lisää. Ehkä yksi hyvän tutkimuksen tunnusmerkeistä onkin, että se herättää mielenkiintoa ja halua tietää enemmän.
Filosofian lisensiaatti Merja Leppälahti on turkulainen folkloristi.