Marsh, Moira 2015: Practically Joking. Utah State University Press. 196 sivua.
Antti Lindfors
Tuttuudestaan huolimatta käytännön pila ei ole kuulunut huumorintutkimuksen vakiokohteisiin, vaikka aihe sinänsä onkin työllistänyt nimekkäitä tutkijoita Erving Goffmanista Richard Baumaniin. Ensimmäistä teostaan esittelevä amerikkalainen folkloristi Moira Marsh (ent. Smith) toteaakin käsillä olevan käytännön pilojen ensimmäinen kattava tieteellinen analyysi, minkä voidaan olettaa viittaavan englanninkieliseen tutkimukseen. Vähäisen kiinnostuksen syiksi hän epäilee käytännön pilojen kulttuurista ja sosiaalista vähäpätöisyyttä kuin myös niiden oletettua julmuutta. Vaikken välttämättä allekirjoittaisi Marshin näkemystä, että käytännön pilat nähtäisiin ”huumorin alimpana lajina” – sanaleikkien tutkijat tapaavat hekin muistuttaa tutkivansa ”alinta huumorin lajia” (esim. Redfern 1984) – ne ovat eittämättä jääneet huumorin kiteytyneempien kerronnallisten lajien kuten vitsien varjoon. Tätä vasten on sitäkin antoisampaa, kun merkityksettömäksi leimatusta aihealueesta saa lukea korkeatasoista ja oivalluksia herättävää tutkimusta.
Käytännön pilaa intuitiivisesti rajattaessa ongelmia aiheuttaa todennäköisesti ensimmäiseksi ilmiön hajanaisuus, toiseksi termin alkuosa. Miksi ja miten käytännön pilat olisivat erityisen käytännöllisiä? Onko käytännöllisyys paremminkin kiertoilmaus ja viittaus pilojen vähäpätöisyyteen? Vaaditaanko käytännön pilaan esimerkiksi fyysisen ympäristön manipulointia, jonkinlaisen ansan virittämistä? Vaikkei Marsh tyhjentävästi käytännön pilojen käytännöllisyyttä avaakaan, hänen onnistuu määritellä ilmiö omalla, vetoavan yksinkertaisella tavallaan, mikä voidaan laskea teoksen ensisijaiseksi saavutukseksi. Marsh pitää käytännön pilan välttämättömänä ominaisuutena sen kohdetta ja tämän kohteen tietämättömyyttä siitä leikillisestä ja performatiivisesta kehyksestä, johon pilailija(t) on hänet asettanut. Kyse on näin ollen yksipuolisesta leikistä (unilateral play).
Viisi pilailun lajia
Kirjoittajan monisanaisemman määritelmän mukaan käytännön pila on ”käsikirjoitettu, yksipuolinen leikkiperformanssi, johon osallistuu kaksi vastakkaista osapuolta – pilailija ja kohde – ja jonka päämäärä on osallistaa kohde leikkiin ilman tämän tietämystä, lupaa, tai molempia” (s. 12). Olennainen täydennys tässä yhteydessä on, että pilan kohteen on oltava elävä olento (s. 10) – ei tosin välttämättä inhimillinen, siinä määrin kuin esimerkiksi kotieläimen kustannuksella on mahdollista pilailla – minkä voisikin ajatella yhdeksi viittauskohteeksi pilojen ”käytännöllisyyden” suhteen. Ensituntumalta kankealla ”leikkiperformanssilla” Marsh viittaa pilan luonteeseen samanaikaisesti sekä yleisölle suunnattuna esityksenä että osallistavana leikkinä. Hänen pilamääritelmänsä on muodollinen, mikä tarkoittaa, ettei hänen tarvitse ottaa kantaa siihen, onko pilan tarkoitus tai lopputulos huvittava. Muotonsa perusteella Marsh jakaa pilat viiteen tyyppiin sen mukaan, millaisissa rooleissa niiden kohteet ovat, ja perustuvatko pilat hämäyksen ja lopullisen paljastuksen dynamiikalle. Viisi tyyppiä, joiden täsmällisiin suomennoksiin en tässä pyri, ovat 1) put-on, 2) fool’s errand, 3) kick me, 4) booby trap sekä 5) stunt.
Put-on viittaa yksinkertaiseen hämäykseen, jossa pilan kohdetta testataan ”syöttämällä” tälle ”pajunköyttä”. Marshin esimerkissä kohde saadaan uskomaan tietyn kuvitteellisen eläimen (the jackalope) olemassaoloon ennalta määrittelemättömän pitkäksi ajaksi, mutta samalla perusteella myös koko tall tale -genre voidaan laskea käytännön pilaksi. Put-on koetteleekin heti Marshin pilamääritelmän rajoja, minkä hän vaikuttaa tiedostavan mutta sivuuttavan melko nopeasti. Mistä nimittäin tämäntyyppisen pilan esityksellisyys syntyy, jos hämäyksen tai väärän tiedon vallassa oleva ihminen ei osoita tätä tietämättömyyttään muutoin kuin hämmentyneellä tai epäilevällä ilmeellään?
Fool’s errand -tyyppinen pila saa sen sijaan kohteensa suorittamaan jonkin (tavallisesta poikkeavan) teon, jolloin performatiivinen tai teatraalinen kehys on konkreettisemmin muiden havaittavissa. Klassisia fool’s errand -piloja ovat monien työpaikkojen pilat uusille tulokkaille, kuten myös sanomalehtien aprillipilat, joissa hyväuskoisia ihmisiä ohjataan tiettyyn paikkaan tiettyyn aikaan esimerkiksi palkinnon toivossa (ks. myös Visakko & Voutilainen 2012). Kick me on Marshin mukaan yksinkertainen lappu selässä, joka tuottaa huvitusta yleisölleen, mutta josta pilan kohde ei ole lainkaan tietoinen. Tuloksena on näin ollen tahaton esitys, jonka ei tarvitse paljastua lainkaan kohteelleen. Booby trap voi olla odottamatonta säikyttelyä, mutta yhtä hyvin alumiinifolioon kääritty työpiste. Molemmissa kohteen ympäristöä manipuloidaan siten, että tämän tyypillisesti ylimitoitetut reaktiot ympäristöön saapuessaan toimivat huvituksen lähteenä. Viimeisenä stuntit viittaavat monimutkaisiin tai usein näyttäviin temppuihin, joiden kohteena ei varsinaisesti ole nimettyä ihmisryhmää (vrt. kuitenkin kirjoittajan kohdetta korostavaan pilamääritelmään), ja jotka perustuvat usein yksinkertaisesti yllätykselle. Stuntteina Marsh esittelee etupäässä opiskelijapiloja, kuten MIT:n opiskelijoiden kuuluisia hackeja. Myös monet flash mobit, esimerkiksi vuosittain ympäri maailmaa järjestettävät No Pants Subway Ridet, joissa nimensä mukaisesti ihmisjoukko matkustaa metrolinjan ilman housuja, lasketaan tähän kategoriaan. Vaikkei Marshin pilaluokitus kokonaisuudessaan olisikaan niin ehdoton kuin kirjoittaja antaa ymmärtää, se tarjoaa erinomaisen tulkinnallisen kehikon tarkastella hyvin monenlaisten pilojen toteutusta.
Koska pilailun kokonaisuuteen sisältyy oleellisesti onnistuneiden ja epäonnistuneiden pilojen rekonstruointi kuin myös kuvitteellisten pilojen suunnitteleminen, Marsh antaa runsaasti tilaa pilojen kerronnallisuudelle. Tarkkaan ottaen hän soveltaa labovilaista kertomusskeemaa yhteen fool’s errand -tyypin pilaan ja tarkastelee sen välttämättömiä kerronnallisia rakenneosia: orientaatiota, taustoitusta, pilaesitystä tai -tapahtumaa, pilan paljastumista ja evaluaatiota. Kertomusskeemat auttavat tutkijaa tämän vertaillessa saman pilan kirjallista ja suullisesti esitettyjä kerronnallisia representaatioita sekä pilan suunnittelijan että sen kohteen näkökulmasta. Rakenteista hän etenee pilakertomusten sinänsä kiinnostavampiin sosiaalisiin ja epistemologisiin merkityksiin rinnastamalla tarinan (legend) ja pilakertomuksen genret, joiden väliset yhtenevyydet on toki hyvin tunnettu aiemmassakin tutkimuksessa. Kun edellinen pohjautuu uskon erilaisille asteille ja provosoi ottamaan kantaa totuuteen, Marsh tulkitsee jälkimmäistä tilapäisenä totuuden ja absurdin valheen sekoituksena, jonka tehtävä on teroittaa asioiden oikeaa laitaa entistä kirkkaammaksi. Pilat sisältävät näin lupauksen varmuudesta, vaikka usein myös pettävät lupauksensa.
Pilailun moraali
Käytännön pilan määrittelyn ohella Marshin tutkimus tematisoituu vahvasti pilailun moraalisen ulottuvuuden ympärille. Paitsi huvitukseksi, pilat paljastuvat usein epäsuoriksi sosiaalisiksi kommenteiksi. Niissä on tunnistettavissa vahva kansaneettinen ulottuvuus: runollisen oikeuden katsotaan käyvän toteen kun moraaliton yksilö paljastaa kelvottomat tarkoitusperänsä. Käytännön pilat onnistuvat moraalisessa korjausliikkeessään siten, että ne tuottavat sopimattomasti käyttäytyvästä subjektista tahdottoman objektin, joka noudattelee ennalta laadittua käsikirjoitusta pilailijan ansoittamassa ympäristössä. Pilailun logiikan mukaan kohteen reagoidessa ulkoiseen, keinotekoiseen ärsykkeeseen odotetulla tavalla tämä paljastaa hetkellisesti ”todellisen karvansa” ja saa pilan paljastuessa myös nopeasti julkisen kurinpalautuksen. Rangaistus koetaan oikeutetuksi, koska kohde omalla toiminnallaan, vaikkakin tietämättään, osoittaa sen itse sellaiseksi. Varsinkin fool’s errand ja booby trap -tyyppisten pilojen voisi näin ollen kuvitella soveltuvan kyseiseen tehtävään. Itsetietoisuuden tai sen puutteen attribuointi ja projisointi pilan kohteeseen epäilemättä säätelee tämän suhdetta vastuuseen (ks. esim. Laidlaw 2010), mikä pilojen yhteydessä voisi tarjota kiinnostavan aiheen jatkotutkimukselle.
Pilan sisäisen moraalin eli pilan kohteen moralisoinnin lisäksi vastaavat arviot kohdistuvat monesti itse pilailijaan, tavallisesti liiallisen tai liian uskaliaan pilailun vuoksi. Koska pilat konstruoidaan itsensä toteuttaviksi näytelmiksi, niiden toteutukseen liittyy aina epävarmuus lopputuloksesta ja tätä myöden riski – rajojen ylitys ja normirikkomus eivät saa mennä liiallisuuksiin. Toisin sanoen käsikirjoituksen mukaan toteutunut pila saattaa silti olla epäonnistunut, jos se ei saa tukea välittömältä yleisöltään (humor support). Marsh nojautuu niin sanotun hyväntahtoisen rikkomuksen huumoriteoriaan (esim. Veatch 1998), jonka mukaan vastaanottajan tulee olla sitoutunut humoristisesti rikottuun normiin, mutta siten, että hän voi samalla tilapäisen leikillisesti hyväksyä normin rikkomisen, jotta se olisi hauska. Teoria siirtää huumorin tekstien ja vastaanottajien välisiin suhteisiin, painokkaammin jälkimmäisiin kuin edellisiin. Tältä pohjalta Marsh näyttää erinomaisen selkeästi, miten pilailun tarkasteleminen vaatii hienovaraista etnografista kontekstualisointia. Sikäli kuin huumorin kehyksellä on pienyhteisössä tai intiimien sosiaalisten suhteiden sisällä kyky kääntää loukkaukset kehuiksi ja kehut kitkeräksi pilkaksi, pilailua ei useinkaan voi tarkastella ulkopuolisen näkökulmasta. Tätä usein aiemminkin esiin nostettua metodista huomiota voitaisiin tosin täydentää korostamalla, ettei sen tarvitse merkitä ulkoisten, vaikkapa pilojen julkisiin seurauksiin kohdistuvien, analyysien hyödyttömyyttä.
Hyväntahtoisen rikkomuksen teorian mukaisesti Marsh painottaa myös toimijuutta huumorin myötämielisessä vastaanotossa. Käytännön piloihin, kuten varmaan muunlaiseenkaan huumoriin, ei reagoida vastaansanomattomasti tai automaattisesti. Sen sijaan niitä kommentoidaan enemmän tai vähemmän myönnellen tai tuomiten, oli tämä kommentti sitten verbaalinen tai spontaanilta vaikuttava naurunpyrskähdys. Toisaalta Marsh tulee liioitelleeksi huumoria ainoana kulttuurimuotona, jonka autenttisuutta arvioitaisiin impulsiivisena ja tietoisen mielen ohittavana reaktiona ärsykkeeseen. Yhtä hyvin kauhuviihdettä ja pornoa tulkitaan ja arvioidaan vastaanottajien (väitetysti) tahdottomien reaktioiden (pelon ja säikähdysten, kiihotuksen) perusteella.
Erinomaisen tiiviisti ja sujuvasti laadittu tutkimus suistuu paikoin kuvailemaan erilaisten perinteisten tapahtumien ja rituaalien yhteydessä tavallisesti tehtyjä piloja (esim. häätraditiot, opiskelijapilat) turhan yksityiskohtaisesti, ja lukija jää odottamaan kirjoittajan analyyttisiä oivalluksia näistä sinänsä kiinnostavista tapauskuvauksista. Varsinkin kirjan loppupuolen luvut painottuvat tällaisiin pilojen ja yhteisöissään mainetta niittäneiden pilailijoiden esittelyihin. Kavalkadi huipentuu kokonaiseen pilailijoiden perheeseen ja tämän perheen vanhempiin Rudolphiin ja Paulineen (”Hänen isällään oli sinappipurkki, joka oli ansoitettu ponnahtamaan viheltäen auki ja säikäyttämään pahaa aavistamattomat päivällisvieraat”, s. 167), joiden saavutuksista lukiessa jäin ainakin itse pohtimaan omaa toistuvan pilailun sietokykyäni. Myös teoksen päätös, jossa alleviivataan hieman ennalta arvattavasti huumorin monimielisyyttä ja esitetään leikin tuovan välähdyksen sosiaalisten tapojen taakse jäävästä ”kaaoksesta”, jättää tunteen kuin kirjoittaja ei olisi enää viime metreillä kyennyt antamaan parastaan. Teos on toisin sanoen etupainotteinen.
Perinteisiä käytännön piloja
Kirjan esittelemät ja käsittelemät pilat ovat myös lopulta melko perinteisiä. Esimerkiksi netissä tai sosiaalisessa mediassa toteutettuja piloja Marshin teoksesta ei löydy montaakaan, vaikka verkkoa sovelletaan epäilemättä yhä useammin myös pilojen toimintaympäristönä. Yksi esimerkki kotimaisesta mediasta riittänee.
Menestyneimpiin suomalaisräppäreihin lukeutuva Cheek julkaisi 8.8.2014 singlen nimeltä Flexaa. Kappaleen kertosäe kuuluu: ”Yhä tääl kyhätää, mitä tykätään / Mä flexaan, flexaan, flexaan”. Kävi ilmi, että netin anonyymi pilailija oli artistia askelen edellä. Tietoisena kappaleen nimessä olevan slangitermin hämäryydestä suurelle yleisölle käyttäjänimi Jukkis oli päivittänyt 6.8.2014 Urbaaniin Sanakirjaan termin kuvitteellisen merkityksen: ”Anaalirauhasen kevyt koskettelu pikkusormella.” (ks. Flexaa | Urbaani Sanakirja.) Booby trap -tyyppinen ansa oli asetettu siten, että Cheekin uutta kappaletta kuunnellessaan ja vierasta termiä odotettavasti googlatessaan yleisö löytäisi ensimmäisenä Urbaanin Sanakirjan määritelmän, jolloin pilan kohde – Cheek sanoituksineen – asettuisi naurettavaan kehykseen.
Singlejulkaisunsa yhteydessä Cheek selitti Ylen haastattelijalle termin oikeasti viittaavan isotteluun: ”Se on pullistelua, mutta myös takki auki -mielentilaa ja hyvää meininkiä. Se on sellaista reteetä hyvää meininkiä.” (Cheek: Tätä on flexaaminen | Uutiset | YleX | yle.fi.) Aktiivinen yleisö on kuitenkin pitänyt pilaa elossa tykkäämällä Jukkiksen määritelmästä Urbaanin sanakirjan sivulla, minkä seurauksena se on yhä sanakirjan ensimmäinen ja suosituin määritelmä ”flexaamiselle”. Verkko näyttää siis ruokkivan omanlaistaan luovuutta mahdollistamalla esimerkiksi ajallisesti paljon pidempikestoisten tai jopa päättymättömien (ks. myös Buccitelli 2012) pilojen rakentamisen. Mikäli edellinen tapaus todella tulkitaan käytännön pilaksi, ja ottaen huomioon että artisti asettuu siinä pilan kohteeksi ainoastaan kappaleensa välityksellä, verkon voisi näin ollen arvella asettavan myös uudenlaisia vaatimuksia pilojen välittyneisyydelle.
Kirjallisuus
Buccitelli, Anthony Bak 2012: Performance 2.0. Observations Toward a Theory of the Digital Performance of Folklore. – Black, Trevor J. (ed.), Folk Culture in the Digital Age. The Emergent Dynamics of Human Interaction. Logan: Utah State University Press. 60–84.
Cheek: Tätä on flexaaminen | Uutiset | YleX | yle.fi. [online] <http://yle.fi/ylex/uutiset/cheek_tata_on_flexaaminen/3-7575556>. [21.10.2015]
Flexaa | Urbaani Sanakirja. [online] <http://urbaanisanakirja.com/word/flexaa/>. [21.10.2015]
Laidlaw, James 2010: Agency and responsibility: Perhaps you can have too much of a good thing. Teoksessa Lambek, Michael (ed.), Ordinary ethics: Anthropology, language and action. New York: Fordham University Press. 143–164.
Redfern, Walter 1984: Puns. Oxford: Blackwell.
Veatch, Thomas C. 1998: A Theory of Humor. – HUMOR: International Journal of Humor Research, 11(2). 161–215.
Visakko, Tomi & Voutilainen, Eero 2012: Aprillipila tekstilajina. – Heikkinen, Vesa, Voutilainen, Eero, Lauerma, Petri, Tiililä, Ulla & Lounela, Mikko (toim.): Genreanalyysi – Tekstilajitutkimuksen käytäntöä. Helsinki: Kotimaisten kielten keskus. 265–301. [online] <http://kaino.kotus.fi/www/verkkojulkaisut/julk29/Genreanalyysi.pdf>. [21.10.2015]
Antti Lindfors on folkloristiikan tohtorikoulutettava Turun yliopistossa.