Häkkinen, Antti & Salasuo, Mikko (toim.) 2015:
Salattu, hävetty, vaiettu. Miten tutkia piilossa olevia ilmiöitä? Tampere: Vastapaino. 346 sivua.
Karoliina Ojanen
Artikkelikokoelma Salattu, hävetty, vaiettu (2015) pureutuu vaikeasti tavoitettaviin tutkimusaiheisiin metodologisesta näkökulmasta: miten hankalaa voi tutkia? Johdannossa toimittajat toteavat, että kirjassa ei keskitytä esimerkiksi siihen, miten tabut syntyvät vaan fokus on siinä, ”mitä tutkia, miten tutkia ja mitä siitä voi seurata” (s. 11). Kokoelman aihepiiriä käsitellään sekä menneeseen että nykyisyyteen sijoittuvien tutkimuskohteiden kautta. Teoksessa lähdekriittiset kysymykset huomioidaan kiitettävästi kautta linjan. Nähdäkseni se on asia, jota metodologiaoppaissa ei voi liikaa korostaa. Kirjoittavat ovat pääosin yhteiskuntatieteilijöitä, mutta mukana on myös humanistitaustaisia tutkijoita.
Vaikeiden aiheiden metodologia ja tutkijan stigma
Teos on jaettu kolmeen osaan, joita edeltää ajatuksia herättävä johdanto. Johdannossa Mikko Salasuo ja Antti Häkkinen puivat rohkeasti sitä, mitä tällaisten vaikeiden aiheiden tutkimus voi tarkoittaa tutkijan asemoitumisessa suhteessa yleisöön ja tiedeyhteisöön. Toimittajien mukaan marginaalisten ilmiöiden tutkijoita yhdistää muun muassa se, että tutkija asettaa itsensä poikkeuksellisella tavalla alttiiksi kritiikille ja tutkimuskohteen stigma voi tarttua myös tutkijaan (s. 15). Kuitenkin he muistuttavat, että marginaalinen ja näkymätön on usein yleistä ja tavallista (s. 14), jolloin nihkeä tai jopa aggressiivinen suhtautuminen hankaliin tutkimuskohteisiin ja niitä tutkiviin on yhteydessä kulttuurisiin käsityksiimme hyvästä ja huonosta, vaikeasta ja helposta, toivotusta ja pois suljettavasta. Toimittajat tuovat esiin, että stigmatisointia ovat joutuneet kohtaamaan esimerkiksi kokoelmassa kirjoittavat rasismin ja maahanmuuton tutkijat Veronika Honkasalo, Anne-Mari Souto ja Leena Suurpää, jotka ovat saaneet tuta maahanmuuttokriitikoiden uhkailut ja solvaukset.
Oma kiinnostukseni käsillä olevaan teokseen heräsi nykyisen tutkimusaiheeni innoittamana. Olen tehnyt tutkimusta ikääntyneiden miesten sukupuolen ja seksuaalisuuden arjen tulkinnoista erilaisissa tutkimusympäristöissä, joista yksi on laitoshoito. Etnografisen aineiston kerääminen etenkin laitoksissa osoittautui välillä vaikeaksi, mutta johdannon luettuani pohdin erityisesti reaktioita, joita tulkintani asukkaiden kokemuksista laitoksissa on joissakin kollegoissa herättänyt. Olen kohdannut vastustusta ja vähättelyä sekä hätää puolustaa hoitotyön tekijöitä ja nähdä asiat hoitajien näkökulmasta. Olen painottanut, että en tee tutkimusta hoitolaitoksista tai hoitajista, vaan olen kiinnostunut asukkaiden näkökulmista: miltä heidän arkensa sukupuoli-identiteetin ja seksuaalisuuden osalta heille näyttäytyy? Tätä näkökulmaa vaikuttaa välillä olevan vaikea hyväksyä, mikä osittain johtunee vanhuspalveluiden tukalasta tilanteesta, koulutettujen hoitajien kroonisesta pulasta ja alan huonosta palkkauksesta. Näistä asioista huolimatta näen kirjoittajia lainatakseni, että ”[…] vaikeistakin asioista tulee ottaa selko, kipeistä asioista pitää kirjoittaa, vaikka se ei aina tutkimuksen valtavirtaa olisikaan […].” (s. 15). Esimerkiksi havaintoni miehen ohittamisesta sukupuolitettuna subjektina on välillä saanut aikaan reaktioita, että oikeastaan toisenlaista toimintaa ei voisikaan odottaa; kommentit palautuvat arkinäkemyksiin eikä teoreettisten käsitteiden tarjoamaa abstrahoinnin mahdollisuutta tunnisteta, kuten muilla vähemmän kontroversiaaleilla tutkimuskentillä. Kulttuuriset itsestäänselvyydet pysyvät itsestäänselvyyksinä.
Johdannossa toimittajat kertovat hämmentävästä tapauksesta. Tutkija Tomas Söderblom esitti vuonna 1992 julkaistussa prostituutiota käsittelevässä väitöstutkimuksessaan viranomaisten ja muiden tutkijoiden näkemyksistä poikkeavia tulkintoja. Söderblomin mukaan prostituoidun elämään kuului myös ystäviä ja hauskanpitoa sekä tavallisten asioiden tekemistä. Söderblomia arvosteltiin ankarasti kritiikittömästä suhtautumisesta tutkimaansa aiheeseen ja prostituution romantisoimisesta. Marginaalisiin ilmiöihin, kuten prostituutioon, liittyviä pelon ja inhon tunteita projisoitiin tutkijaan, ja Söderblom siirtyi pian pois tutkimusmaailmasta.
Stigmatisoinnin lisäksi johdannossa käsitellään myös yleisemmin, mitä ongelmia salattujen, hävettyjen ja vaiettujen aiheiden tutkimukseen kytkeytyy. Ensiksi ongelmana on aineistojen puuttuminen: ilmiöt eivät ”puhu” tai ilmiötä kontrolloineiden instituutioiden aineistot kertovat enemmän instituutiosta itsestään kuin ilmaisevat kohteitaan. Toinen ongelma koskee ilmiöitä, joista on saatavilla vain epäsuoria ja niukkoja aineistoja. Tällaisten ilmiöiden äänitorvena toimivat usein media ja asiantuntijat. Haasteeksi muodostuu se, millä tavoin nähdä näiden näkemysten taakse ja hillitä esimerkiksi nuorison käytäntöihin liittyviä moraalipaniikkeja (mitä Pekka Hakkarainen avaa omassa artikkelissaan) sekä se, miten ylittää pintatason ajattelumallit.
Toimittajien mukaan marginaalisten ilmiöiden tutkimuksessa on keskeistä pyrkiä kokonaisvaltaiseen, mutta tyydyttävä ongelmalliseen, ratkaisuun. Vaikka aineistot voivat olla hataria, pyrkimys kokonaisuuteen luo mahdollisuuden uskottavalle tulkinnalle: ilmiö tulee kartoittaa rakenteen, sisäisten ja ulkoisten suhteiden ja toimintalogiikan osalta. Vaiettujen ja varjossa olevien ilmiöiden tutkimus edellyttää monitieteisyyttä ja kykyä yhdistellä, lukea ja tulkita erilaisia aineistoja. Lisäksi eettisiin kysymyksiin, jotka ovat ylipäätään tutkimuksessa yhä keskeisemmällä sijalla, on kiinnitettävä tarkasti huomiota. Kuitenkin samalla kun eettisyyteen on sitouduttava, tulee varoa sitä, että eettisyydestä ei tule liiallisesti tutkimusta ohjaava normi, joka peilaa enemmän valtakulttuurin arvoja kuin kohdetta itseään. (S. 13–15.)
Valoa salattuihin maailmoihin
Johdantoa seuraa kolme kokonaisuutta kirjan nimen mukaisesti. Jokaiseen osioon kuuluu kolme artikkelia. Ensimmäisen osion ”Salattu maailma” aloittaa Antti Häkkinen, joka hahmottaa 1900-luvun alkupuolen helsinkiläistä alamaailmaa ja alaluokkakeskustelua. Samalla kun Häkkinen piirtää kuvaa helsinkiläisestä alamaailmasta asunnottomien alkoholistien, viinan katumyyjien, prostituoitujen, huijareiden ja ammattirikollisten kautta, artikkeli toimii käytännöllisenä ohjeena menneisyyteen sijoittuvien alamaailman ilmiöiden tutkimukselle ja muistuttaa esimerkiksi siitä, miten viranomaisten kuvauksiin irtolaisuudesta tulee suhtautua erittäin varauksellisesti. Artikkelissa pohditaan monipuolisesti alaluokan käsitettä ja tarkastellaan sitä, miten sosiaalisen alaluokan jäsenyys ei näytä periytyneen toisin kuin köyhyys ja mallit köyhyydessä selviämiseen.
Osion kaksi muuta artikkelia keskittyvät poliisiorganisaation ja huumetrendien tutkimuksen metodisiin kysymyksiin. Heini Kainulaisen poliisin tutkimukseen keskittyvä artikkeli käsittelee sitä, miten tutkija voi päästä tutkimaan tarkoin vartioitua ja merkittävällä tavalla valtaa käyttävää instituutiota, jonka jäsenet eivät välttämättä ole innostuneita tutkijan kiinnostuksesta, sekä sitä, mitä tämä merkitsee tulkintojen tekemisen kannalta. Artikkelissa käsitellään antoisasti myös haastattelemisen metodisia seikkoja. Pekka Hakkaraisen artikkeli huumetrendien tutkimuksesta esittelee huumeseurannan historiaa ja sitä, miten huumeiden käyttöä kyselyjen lisäksi nykypäivänä tutkitaan. Hakkarainen muistuttaa, että ”unohtelu, kaunistelu ja salailu vaikuttavat tuloksiin”, ja lisäksi sosiaalisesti huonossa asemassa olevat kovien huumeiden ongelmakäyttäjät jäävät tavallisesti kyselyiden ulkopuolelle.
Kun ääntä ei kuulu
Toisen osan ”Häpeä ja hiljaisuus” aloittaa Jan Löfströmin rekonstruktio 15–20 vuoden takaisesta väitöstutkimuksestaan. Tutkimuksen aiheena oli homoseksuaalisuuden asema ja merkitykset agraarikulttuurissa. Samaa sukupuolta olevien seksuaalisuhteet ovat olleet vaiettuja aiheita. Löfström selvittää metodista polkuaan, jossa hän tutki, oliko tämä hiljaisuus vaikenemista vai syvää hiljaisuutta eli jotain sellaista, joka ei ole merkityksellistä sosiaalisessa ja kulttuurisessa järjestyksessä, jolloin ei tarvitse edes pohtia, tulisiko asiasta puhua vai vaieta. Hän pohtii, miten syvän hiljaisuuden voi todistaa; miten todentaa, että jotain ei ole olemassa? Löfström kertoo todentaneensa tämän muun muassa sillä, että aineisto on hiljaa siellä, missä sen kuvittelisi puhuvan. Homoseksuaalisuusteeman olisi kuvitellut löytyvän esimerkiksi suullisen perinteen seksuaalikaskuista, mutta aineisto pysyi asiasta hiljaa. Löfström punnitsee kriittisesti tekemiään päätelmiä ja esimerkiksi käsitteellisiä valintojaan siitä näkökulmasta, miten ne ovat ohjanneet tutkimuksen sisältöä. Etäisyyttä on tarpeeksi, sillä Löfström avaa metodologisia valintojaan ja näihin liittyviä ongelmia kirkkaasti.
Veronika Honkasalo, Anne-Mari Souto ja Leena Suurpää tarkastelevat artikkelissaan, millaisia ongelmia rasismin tutkimukseen liittyy ja miten erilaisia tutkimuksen metodologisia ulottuvuuksia voisi ratkaista. Artikkelissa käsitellään runsaasti eettisiä seikkoja ja kirjoittajat toteavat, että rasismi sinänsä on vaiettu aihe, joka velvoittaa tutkijoita menemään tutkittavia vastaan, erityisesti lasten ja nuorten kohdalla. Osion päättävä Mikko Salasuon artikkeli kuntodopingin käyttäjien haastatteluihin liittyvistä ongelmista on erityisen hyödyllistä luettavaa tutkimustaan suunnitteleville ja etnografisilla kentillä oleville tutkijoille. Hän kysyy, miten tutkia haastatteluin hankalasti tavoitettavia ilmiöitä. Salasuo kertoo tutkimuksen tekoon liittyvistä solmukohdista ja siitä, miten voi muodostaa pätevän tutkimusdatan, vaikka se poikkeaisi aiotusta. Salasuon tutkimukseen jo lupautuneet haastateltavat alkoivat kieltäytyä haastattelusta yksi toisena jälkeen, kun kuntodoping äkillisesti nousi toistuvaksi aiheeksi yhteiskunnallisessa keskustelussa ja mediassa. Artikkeli tuo konkreettisesti esille etnografiseen tutkimukseen kuuluvan yllätyksellisyyden sekä sen, että tutkijan on hyvä oppia kestämään eräänlaista keskeneräisyyttä ja kaaosta kenttätöitä tehdessä sekä olla avoin uusille ratkaisuille. Myös Salasuon teksti on hyvä opas haastattelun metodisiin kysymyksiin, kuten Kainulaisenkin artikkeli.
Tutkijan tunteet ja kysymyksiä hiljaisuudesta
Viimeinen osio ”Vaietut asiat” avaa eri tavoin naisten, lasten ja perhepolitiikan tutkimuksen kysymyksiä. Miina Keski-Petäjä käsittelee abortin sosiaalihistoriaa. Hän selvittää, millaiset mahdollisuudet naisilla oli saada abortti aikana, jolloin sosiaalineuvonnan oli noudatettava lain mukaisia abortin torjunnan periaatteita. Aineistona on käytetty sosiaalineuvolan potilasasiakirjoja. Keski-Petäjä selostaa selkeästi tutkimuksensa ja aineiston muodostumisen vaiheita sekä sitä, miten kysymyksiä oli tarkennettava aineiston analysoinnin edetessä: potilasaineisto vaikutti kertovan enemmän sosiaalihoitajien kuin naisten näkökulmista huolimatta siitä, että aineistossa on myös pidempiä sitaatteja sosiaalineuvolan kohtaamisista naisen ja sosiaalihoitajan välillä.
Kaisa Vehkalahti ja Elina Pekkarinen tarkastelevat artikkeleissaan lastensuojelun tutkimukseen liittyviä kysymyksiä eri näkökulmista. Kaisa Vehkalahti keskittyy metodisiin kysymyksiin lastensuojelun historian tutkimuksessa ja erityisesti varhaisempien viranomaislähteiden hyödyntämiseen. Vehkalahti tuo hyvin esille niitä rajoituksia, joita asiakirjojen arkistointiin, valikoituneisuuteen ja tulkintaan liittyy. Hän pohtii kiinnostavasti myös eettisestä näkökulmasta sitä, miten historiantutkija voi käyttää aineistoa, joka kertoo intiimeistä, henkilökohtaisista ja arkaluonteisista aiheista. Hän päätyy toteamaan, että myös vaikeilta tuntuvia aineistoja on voitava tutkia, sillä muutoin lapsuudesta muodostuisi historiassa hyvin yksipuolinen kuva. Artikkeli käsittelee lähdekriittisiä kysymyksiä ilahduttavan monipuolisesti.
Kokoelman päättävässä artikkelissa Elina Pekkarinen avaa lastensuojelun tutkimuksen ongelmakohtia nykypäivänä. Hän tarkastelee, miten tutkia ilmiöitä, joista osalliset eivät avoimesti mielellään puhu ja jotka voivat karkottaa myös tutkijan. Hän sivuaa myös erityisesti lasten ja nuorten tutkimukseen liittyviä eettisiä kysymyksiä ja ongelmia ja tuo esille huolensa siitä, että pahimmillaan eettiset normit voivat rajoittaa lasten oikeutta tutkimukseen, jolloin lasten ääni jää kuulematta ja tutkimus vinoutuu. Pekkarinen kuitenkin painottaa, että lastensuojelua on tutkittava ja onnistuakseen tällainen tutkimuskenttä vaatii vahvan tutkijayhteisön, jossa puida lastensuojelun tutkimiseen liittyviä ongelmia, jotka voivat olla kytköksissä myös tutkijana koettuihin vaikeisiin tunteisiin.
Lopuksi: “Life is what happens to you when you’re busy making other plans”
Kirjaa on kiittäminen monella tapaa. Esitellyt aihepiirit ovat kiehtovia, ja tekstit on laadittu huolella sekä sisällöllisesti että kirjalliselta asultaan; törmäsin vain muutamaan oikolukuhuolimattomuuteen. Kirja toimii erinomaisena metodologisena oppaana hyvin moniin ja erilaisiin aiheisiin sekä opiskelijoille että aloitteleville – ja miksei pidemmälläkin oleville – tutkijoille. Se muistuttaa eettisiin kysymyksiin liittyvistä keskusteluista, lähdekritiikin keskeisyydestä ja tutkimuksen prosessimaisesta luonteesta. Se tuo erilaisia kenttiä ja kenttien muodostamistapoja kevyesti, mutta asiantuntevasti ja tarkasti esille. Lisäksi artikkelit antavat hyvän yleiskuvan kunkin artikkelin aihepiirin aiemmasta tutkimuksesta ja keskeisistä kysymyksistä. Jokainen artikkeli puolustaa paikkaansa, joskin mukaan olisi voinut mahtua vielä joitakin aiheita, esimerkiksi vanhuuden tai vammaisuuden tutkimuskentiltä.
Vaikka kokoelma keskittyy vaiettujen, vaikeiden ja piilossa lymyävien aiheiden tutkimukseen, on teoksessa runsaasti sellaista tietoa, joka koskee tutkimuksen tekemistä ylipäätään. Tutkimus lienee harvoin ongelmatonta ja ristiriidatonta: tutkimusprojektit muokkautuvat niitä tehdessä, ja valmis tutkimus poikkeaa alun suunnitelmista.
Filosofian tohtori Karoliina Ojanen toimii tutkijana Helsingin yliopistossa.