Markkola, Pirjo, Snellman, Hanna & Östman, Ann-Catrin (toim.) 2014: Kotiseutu ja kansakunta. Miten suomalaista historiaa on rakennettu. Helsinki: SKS. 310 sivua.
Helena Saarikoski
Yhteisön käsite ja yhteisön rakentaminen suomalaisessa humanistisen alan tutkimuksessa ovat tarkastelun polttopisteessä artikkelikokoelmassa Kotiseutu ja kansakunta (2014), jonka ovat toimittaneet historiantutkijat Pirjo Markkola ja Ann-Catrin Östman ja etnologi Hanna Snellman. Kirja on siten luettavissa laajasti ottaen tieteentutkimukseen, historian ja etnologian itsekritiikkiin, ja se on tarpeellinen refleksiivisyyteen pyrkiville tutkijoille.
Kahdestatoista kirjoittajasta kahdeksan on historioitsijoita, kaksi, Hanna Snellman ja Konsta Kajander, etnologeja. Vierailevana folkloristina on Jyrki Pöysä, joka lukee uudelleen lähiluvun menetelmällä väitöskirjansa (1997) aineistoa artikkelissaan ”Raja-Karjalan kerrottu toiseus”. Laskentatoimen ja rahoituksen professori Erkki K. Laitinen on soveltanut faktorianalyysia taloushistorian professorin Ilkka Nummelan kanssa artikkelissa ”Kaupunkimaalaisia ja muita kuopiolaisia”, jonka aineistona on perukirjoja vuosilta 1878–1912. Menetelmien laaja kirjo haastaa lukijan metodiosaamisen ja -mielikuvituksen. Minulle yllättävämpi oli kuitenkin kirjan alkuosan keskeinen aineistotyyppi, paikallishistoriat, joiden olemassaolosta olen ollut vain hämärästi tietoinen ennen kirjan lukemista.
Kirja jakaantuu toimittajien johdantokirjoituksen jälkeen kolmeen osioon, ”Yhteisön idea”, ”Yhtenäisyyden harha” ja ”Yhteisön oppihistoria”. Kussakin osiossa on kolme tai neljä uutta tutkimusartikkelia. Lisäksi kirjassa on henkilö- ja paikannimihakemisto. Tallinnaa, Göteborgia ja Lundia lukuun ottamatta kaikki paikannimet löytyvät tai ovat löytyneet Suomen kartalta. Kirjassa halutaan tuoda Suomeen ja suomalaisten opiskelijoiden ja tutkijoiden osallistuttavaksi kansainvälistä historian ja etnologian metodologista keskustelua, ennen muuta nationalismitutkimuksen piirissä virinnyttä keskustelua. Hyvä niin.
Paikallishistoriat Suomen historiaa kirjoittamassa
Paikallishistoria on kirja, joka toimittajien johdantokirjoituksen mukaan on kuulunut melkein jokaiseen kirjahyllyyn, sellaiseenkin, jossa ei paljon muuta ole Raamatun ja Tuntemattoman sotilaan lisäksi ollutkaan. Teos on luonut kuvaa oman pitäjän ja usein myös seurakunnan, tuttujen ihmisten ja sukujen menneisyydestä, yhteisön muodostumisesta, nykyisyydestä ja sitä myöten myös tulevaisuudesta. Toimittajien mukaan paikallishistoria saattaa olla lajina jopa ”kaikkein läpäisyvoimaisin tieteellisyyteen pyrkivän historiankirjoituksen muoto” (s. 8). Paikallishistoriat ovat siten tärkeä osa suomalaista historiatietoisuutta ja historiakulttuuria.
Paikallishistorioita on tuotettu järjestelmällisesti Suomen pitäjistä, kunnista ja seurakunnista. Viimeistään 1930-luvulta asti, Paikallishistoriallisen toimiston perustamisesta (1933), ne ovat olleet ammattihistorioitsijoiden työtä. Paikallishistoriallisen toimiston työ ei ole päättynyt, vaan sitä jatkaa nykyään historia-alan yhteisöjen ylläpitämä palveluorganisaatio Tilaushistoriakeskus ry. Paikallishistorioiden muotoa ja sisältöä on ohjattu keskusjohtoisesti, kirjoittajia on koulutettu ja tieteellisyyttä valvottu. Tarkoituksena on ollut, että vertailukelpoisia, alkuperäiseen arkisto- ja muuhun lähdeaineistoon perustuvia paikallishistorioita maan eri osista voidaan käyttää valtakunnan historiankirjoituksen lähdeteoksina. On enemmän kuin paikallaan avata ja purkaa paikallishistoriankirjoituksen tapoja rakentaa kuvaa kansallisesta menneisyydestä ja luoda kansakunnan kertomusta.
Tähän liittyy kirjan tärkeä tavoite ylittää metodologinen nationalismi, kansallisvaltion pitäminen tutkimuksen kyseenalaistamattomana viitekehyksenä. Etnografisessa tutkimuksessa suosittu keskittyminen paikallisuuteen ei toimittajien mukaan riitä, koska kansalliset tulkinnat kietoutuvat paikallisuuteen monelta tasolta. Sen sijaan dekonstruktio voi tarjota toimivan vaihtoehdon: kun katsotaan, millä tavalla kansalliset narratiivit on tuotettu, voidaan paremmin ymmärtää niiden rajoitukset (s. 17). Toimittajat erittelevät metodologista nationalismia johdantokirjoituksessaan, ja Hanna Snellman päättää artikkelinsa kansatieteellisistä kyselyistä suhteuttamalla johtopäätöksensä metodologisen nationalismin näkökulmaan (s. 264).
Paikallis- tai maakuntahistoriat eri ajoilta tai maan eri osista ovat aineistoina kirjan ensimmäisen osion artikkeleissa. Kustaa H. J. Vilkuna kirjoittaa otsikolla ”Suomen kansan heimot”, ja kolme laajasti ottaen uskontoelämään keskittyvää kirjoitusta ovat Miia Kuhan ”Seurakunta yhteisön ytimenä”, Jari Eilolan ”Noituuden paikallishistoriat” ja Pirjo Markkolan ja Konsta Kajanderin ”Paikallishistorioiden papit yhteisöissään”.
Seurakunnan historia on kuulunut paikallishistorian kanoniseen tematiikkaan, siksikin, että historioiden tilaajina usein olivat kuntien ohella seurakunnat. Miia Kuha osoittaa kiintoisasti, miten paikallishistorioissa on asetettu vastakkain väistyvä kansanusko tai pakanuus ja väistämättömän kehityksen ja edistyksen moottori, seurakunta. Alkuperäislähteiden runsas aineisto kansan vastarinnasta ja elävästä kansanuskosta on sivuutettu yksilinjaisen edistyskertomuksen hyväksi. Folkloristiikan ja uskontotieteen asema historian häviäjäksi tuomitun kansanuskon tutkijana saa epäsuoraa valaistusta. Luterilaisuuden asema itsestään selvänä osana suomalaisen kansakunnan rakentumisen suurta kertomusta (s. 73) saa toisaalta rinnalleen kertomuksen sekularisaatiosta, jossa kirkon osana on kutistua ja kadota (s. 108).
Jari Eilolan artikkeli näyttää olevan hieman harhaanjohtavasti otsikoitu noituuden tutkimukseksi paikallishistorioissa. Kyse on pikemminkin noitavainoista. Eilola ei nähdäkseni tee selväksi, tarkoittaako hän ”noidalla” noitavainojen projisoimaa viholliskuvaa vai jotakin vainoista riippumatta olemassa ollutta tai olevaa, esimerkiksi tietäjiä tai kansanparantajia. Käsitys noitien todellisesta olemassaolosta lukeutuu osaksi noitavainoja perustelevaa vainotekstiä, jollaisen rakenteluun tutkijat eivät ole missään nimessä osattomia. Käsitesekaannus varmaankin vallitsee Eilolan lähdeaineistossa, pitäjänhistorioissa, jotka ovat sitoutuneet luterilaisen kirkon noituuskäsityksiä vastustavaan näkökulmaan, eikä sekaannus ole helposti selvitettävissä. Mutta lukijana olisin toivonut noituuden tutkimuksessa kunnostautuneen Eilolan pääsevän käsitteiden määrittelyssä selvemmille vesille kuin hän tässä kirjoituksessaan pääsee.
Suomen suuri kertomus
Kirjan avainartikkeleita metodologisen nationalismin purkamisen projektissa on Miika Tervosen ”Historiankirjoitus ja myytti yhden kulttuurin Suomesta”, joka aloittaa kirjan keskimmäisen osion ”Yhtenäisyyden harha”. Muut artikkelit tässä osiossa ovat Laura Katarina Ekholmin suomenjuutalaisten historian kirjoitusta – ja kirjoittamattomuutta – käsittelevä ja Ilkka Nummelan ja Erkki K. Laitisen edellä mainittu autonomian ajan lopun kuopiolaisten varallisuuseroja ja luokkajakoja käsittelevä artikkeli.
Miika Tervonen kuvaa ja analysoi suorastaan hyytävän ajankohtaiseksi kääntyneessä artikkelissaan sitä, miten sitkeä käsitys yhden kulttuurin Suomesta on muodostunut Suomen historian kirjoituksessa viimeisten 140 vuoden aikana, alkaen Topeliuksen Maamme kirjasta (1876). Tervosen metahistoria on moniulotteista: Topeliuksen käsityksestä, jonka mukaan ”tässä maassa asuu siis erisukuista ja erikielistä kansaa” (sit. Tervonen, s. 137), ei johda yhtä suoraviivaista keskustelulinjaa nykyään vallalla olevaan myyttiseen näkemykseen suomalaisen valtaväestön yhdestä yhtenäisestä alkuperästä, ”rodusta”, kielestä, kulttuurista, uskonnosta ja elämäntavasta. Varhaiset ”kansallisten tieteiden” edustajat, etnologit ja folkloristit, loivat perustaa, jolle yhden Suomen historian kirjoittajat rakensivat.
Ongelmallinen kansa-käsite kulkee tarinassa ja muuttaa muotoaan, yhtenä käännekohtana 1930-luvulla ”kansan” rajaaminen tarkoittamaan nimenomaan itsenäistä suomenkielistä talollisväestöä (s. 151). Tervonen taustoittaa kiinnostavasti tätä rajausta, jota kansalliset tieteet ovat pitkään kantaneet taakkana. Talonpoikaisyhteiskunnan tutkimuksen tieteenalat yhdistänyttä historiaa kuvaa Ann-Catrin Östman artikkelissaan.
Niin sanottujen kansallisten vähemmistöjen – ”meillä” on tunnetusti kolme etnistä tai ”rodullista” vähemmistöämme – tehtävänä yhden kulttuurin myytinrakennuksessa on muodostaa ulkomarginaali, jonka vähäväkisyys ja omalaatuisuudet korostavat sisäpuolisen yhtenäisen valtaväestön vallitsevuutta.
Kuten Miika Tervonen toteaa ja kuten arvioitava kirjakin osoittaa, ”suomalaisen historiankirjoituksen suuri linja on kääntynyt kansallisten tulkintojen rakentamisesta niiden purkamiseen” (s. 139). Kansallisen yhdenmukaisuuden myytti jatkaa kuitenkin elämäänsä kyselemättä hyväksyttynä itsestäänselvyytenä, jopa tutkijoiden kirjoituksissa. ”[A]jatus poikkeuksellisen yhtenäisestä suomalaisesta kansasta vaikuttaa jääneen tutkimuksellisesti kuolleeseen kulmaan” (s. 140). Tervosen artikkelin toteutuvana tavoitteena on osoittaa paitsi se, että yhdenmukaisuuden tosiseikka on vähemmän itsestään selvä, myös se, että yhdenmukaisuutta koskevilla käsityksillä on historiansa. Myytin rakentumishistorian tunteminen osoittautuu yhdeksi hyväksi avaimeksi myytin ajatusvankilasta vapautumiseen.
Kirjallisuus
Linna, Väinö 1954: Tuntematon sotilas. Porvoo: WSOY.
Pöysä, Jyrki 1997: Jätkän synty. Tutkimus sosiaalisen kategorian muotoutumisesta suomalaisessa kulttuurissa ja itäsuomalaisessa metsätyöperinteessä. Helsinki: SKS.
Topelius, Zacharias 1876: Maamme kirja. Lukukirja alimmaisille oppilaitoksille Suomessa. Helsinki: G. V. Edlund.
Dosentti, filosofian tohtori Helena Saarikoski on vapaa tutkija, tietokirjailija ja kriitikko sekä Kulttuuriosuuskunta Partuunan toimitusjohtaja.