Anna Kinnunen ja Kirsi Hänninen
Tämän teemanumeron idea syntyi syyskuussa 2013 lauttamatkalla folkloristiikan kesäkouluun Seilin saarelle. Seilin historia sairaalasaarena johti ajatukset suomalaisen mielisairaanhoidon moninaisiin vaiheisiin sekä sairauden ja poikkeavuuden historiallisesti ja kulttuurisesti muuntuviin määrityksiin. Yli kolmen vuosisadan aikana merimatkan Seiliin taittoi suuri joukko spitaalisia ja mielisairaita, mutta ennen kaikkea matka mantereelta saarelle kantoi ja kantaa lukuisia symbolisia merkityksiä: siinä on kyse muun muassa välillä olemisesta, liikkeestä, rajoista ja rajattomuudesta, kuulumisesta ja kuulumattomuudesta – eli merkityksistä ja käsitteistä, joista kaikki kytkeytyvät jollakin tapaa myös hulluudeksi nimettyyn kulttuuriseen ilmiöön.
Hulluus käsitteenä ja ilmiönä on lavea ja monimerkityksinen. Se on kattokäsite monenlaisille inhimillisen toiminnan ja olemisen muodoille, jotka kussakin historiallisessa, sosiaalisessa ja kulttuurisessa kontekstissa on koettu tai koetaan tavallisuudesta poikkeaviksi, oudoiksi tai käsittämättömiksi. Hulluudessa ei ole kyse vain mielisairaudesta ja sen merkityksellistämisestä vaan monenlaisesta poikkeavuudesta, jonka ymmärtäminen on eri aikoina ja eri paikoissa ollut epäselvää ja vaihtelevaa. Hulluus voidaankin ymmärtää sosiaaliseen konstruktionismiin pohjautuvaksi käsitteeksi ja ilmiöksi, johon kohdistuvassa tutkimuksessa esimerkiksi länsimaisen lääketieteen ja psykiatrian tavat kohdata, käsitellä ja nimetä poikkeavaksi katsottua käyttäytymistä nähdään vain yhdeksi mahdolliseksi tulkintakehikoksi, joka sekin on aina vuorovaikutuksessa laajempaan sosiaaliseen ja kulttuuriseen todellisuuteen.
Kansainvälisen ja kotimaisen hulluustutkimuksen linjoja
Käytämme nimitystä hulluustutkimus väljänä yleisnimityksenä sellaisesta humanistisesta ja yhteiskuntatieteellisestä tutkimuksesta, jossa fokus on hulluuden historiallisesti ja kulttuurisesti muuntuvissa merkityksissä ja määrityksissä. Keskeisenä tällaisessa tutkimuksessa on pidetty myös äänen antamista niille, joita kohti usein alistavat ja toiseuttavat lääketieteelliset ja yhteiskunnalliset määritykset ja käytänteet ovat kohdistuneet. Kansainvälisesti tunnetuin hulluustutkija on eittämättä ranskalainen filosofi ja historioitsija Michel Foucault laajalla, alun perin pääasiassa 1950–70-luvuilla ilmestyneellä hulluuden historiaa käsittelevällä tuotannollaan (ks. esim. Foucault 1988, 2006 & 2011). Foucault on puhuttanut ja kerännyt osakseen myös kritiikkiä (ks. esim. Pietikäinen 2013, 139–143), mutta hänen ajattelunsa on kiistatta inspiroinut lukuisia tutkijoita yli tieteenala- ja kansallisuusrajojen vaikuttaen siten koko hulluustutkimuksen muotoutumiseen.
Hulluustutkimus sijoittuu osaksi laajempaa sosiaalisen ja kulttuurisen terveystutkimuksen kenttää, jossa mielenkiinnon kohteena ovat terveyden ja sairauden yhteiskunnallinen rakentuminen ja määrittyminen sekä sairastamiseen, kipuun ja kärsimykseen liittyvät inhimilliset kokemukset ja näiden kokemusten sosiaaliset ja yhteiskunnalliset seuraukset. Kyseessä on laaja ja monitieteinen kenttä, jonka piirissä tehdään tutkimusta yhtä lailla kulttuurin-, perinteen-, kirjallisuuden-, taiteen- ja historiantutkimuksen kuin sosiologiankin saralla. Yksittäisten tutkimusten aiheet vaihtelevat esimerkiksi 1800–1900-lukujen taitteen rotuhygieniasta (Mattila 1999) 2000-luvun nuortenkirjallisuuden syömishäiriöproblematiikkaan (Mikkola 2012). Sairauden ja terveyden kulttuurisidonnaisuuteen orientoituneet folkloristit ja perinteentutkijat ovat keskittyneet pääasiassa kansanlääkintään ja -parannukseen liittyviin kysymyksiin arkistoituja kansanperinneaineistoja tulkiten (Naakka-Korhonen 1997; Piela 2010). Monografioiden ohella kulttuurista terveystutkimusta on toteutettu ja vedetty yksiin kansiin myös muutamissa artikkelikokoelmissa (Joutsivuo & Mikkeli 1995; Honkasalo & Salmi 2012), joista mainittakoon erikseen edellisvuonna ilmestynyt teos Kipupisteissä (Ahlbeck ym. 2015). Siinä eri tieteenaloja edustavat ja erilaisia aineistoja hyödyntävät kirjoittajat ovat onnistuneet muodostamaan kokonaisuuden, joka paitsi toteuttaa ansiokkaasti monitieteistä kulttuurista terveystukimusta, myös luotaa samalla mielen sairastamiseen modernisoituvan Suomen kehyksessä kytkeytyviä teemoja.
Hulluuteen fokusoitunut kulttuurinen terveystutkimus jakautuu sisäisesti pienempiin juonteisiin, joista yksi merkittävimmistä on perinteisesti ollut hulluuden ja sukupuolen suhteeseen keskittynyt suuntaus. Kiinnostus on kohdistunut erityisesti hulluuteen ja naiseuteen, sillä esimerkiksi 1800–1900-lukujen taitteen psykiatria uskoi naisten – ja eritoten työväenluokkaisten naisten – olevan erityisen alttiita mielen sairauksille ja ennen kaikkea niiden ilmenemiselle mielen oikullisuutena, siveettömänä käytöksenä ja seksuaalisina hairahduksina. Epäluulo mielisairaana pidettyjä työväenluokkaisia naisia kohtaan kumpusi yhtäältä aikakauden patriarkaalisesta järjestyksestä ja moraalista, jossa ihanteellinen nainen oli siveä kotiäiti. Toisaalta epäluulo pohjautui hygienialiikkeeseen ja degeneraatioteorioihin, joissa moraalittomat taipumukset luultiin perinnöllisiksi ominaisuuksiksi, minkä vuoksi kyseessä uskottiin olevan laaja kansanterveydellinen, yhteiskunnan kehitystä uhkaava ongelma. Maailmalla hulluuden ja naiseuden suhteeseen ovat erikoistuneet esimerkiksi Elaine Showalter (1987) ja Jane M. Ussher (1991; 2012), Pohjoismaissa Karin Johannisson (1994) ja Suomessa Jutta Ahlbeck (2006 & 2015). Aivan viime vuosina on alkanut syntyä myös hulluuden ja miessukupuolen väliseen suhteeseen fokusoitunutta tutkimusta sotilaiden sodanaikaisesta ja -jälkeisestä psyykkisestä oirehtimisesta kiinnostuneiden tutkijoiden uraauurtavan työn myötä (Kivimäki 2013).
Folkloristeille tutuin hulluustutkimuksen suuntaus lienee kylähulluutta tai -originelliutta koskeva tutkimus, jota ovat Suomessa näkyvimmin toteuttaneet perinteentutkija Tuija Saarinen (2003) ja kulttuurihistorioitsija Pälvi Rantala (2009). Tällaisessa tutkimuksessa huomio on useimmiten keskittynyt maaseutuyhteisöissä aikanaan eläneisiin laajalti tunnettuihin henkilöihin, joiden persoonallisia ominaisuuksia ja toimia koskevat tarinat ovat jääneet elämään jälkipolville esimerkiksi muistitietona tai kaskuina. Kanssaihmiset ovat suhtautuneet tällaisiin henkilöihin ristiriitaisesti: heitä on saatettu yhtäältä kartella ja pelätä, toisaalta kunnioittaa ja ihaillakin. Kylähulluus ja siihen kohdistuva tutkimus tuokin tärkeällä tavalla esille sitä, että hulluuteen voi toisinaan liittyä myös positiivisia merkityksiä – kyse ei siis aina ole vain puutteellisesta toiseudesta vaan myös erilaisuudesta, jota on voitu sietää ja joka on voitu kokea kiehtovaksi.
Hulluustutkimuksen erilaisia sisäisiä suuntauksia yhdistää näkemys ajan, paikan ja kulttuurin merkityksestä poikkeavuuden tunnistamisessa, nimeämisessä ja käsittelyssä. Terveyden ja sairauden sekä normaalin ja poikkeavan rajat ovat kulttuurisidonnaisia ja häilyviä, ja eri tulkintakehikosta katsoen niiden rajat saattavat muuttaa paikkaansa kääntäen asetelman jopa päinvastaiseksi; se, mikä on normaalia ja suotavaa yhtenä hetkenä, saatetaan toisaalla nähdä sairauden oireina. Normaalin ja patologisen kontekstisidonnaisuus nousee teemanumeromme teksteissä esille erityisesti Kaarina Kosken artikkelissa, jossa kirjoittaja käsittelee kummille kokemuksille annettujen selitysten kulttuuri- ja arvosidonnaisuutta. Tarkastelemiensa, noin 1800-luvun lopun ja 1900-luvun puolivälin välille ajoittuvien kotimaisten folkloreaineistojen perusteella Koski muun muassa esittää, että arkitodellisuuteen kuulumattomiin voimiin ja olentoihin liittyviä kokemuksia ei tuolloinkaan välttämättä pidetty normaaleina tai sallittuina – mutta niitä voitiin kuitenkin pitää ymmärrettävinä, sillä kokija ja yhteisö merkityksellistivät niitä tulkintakehikkonaan rikas vainajia, piruja ja enteitä koskeva uskomusperinne. 2000-luvun Suomesta taas puuttuu vastaava laajalti tunnettu, arkitodellisuuteen kuulumattomia kokemuksia selittävä ja ymmärtävä kulttuurinen tulkintakehikko, minkä vuoksi ääniä kuuleva tai näkyjä näkevä ihminen nimetään herkästi sairaaksi.
Hulluustutkimuksen sudenkuopilla ja aallonharjoilla
Hulluus on eettisesti vahvasti latautunut tutkimusaihe. Sitä tarkasteleva tutkija tuntee usein liikkuvansa ohuella, helposti särkyvällä jäällä, jossa jokaista askelta, jokaista tutkimuksen toteuttamiseen liittyvää vaihtoehtoa ja valintaa on pohdittava ja perusteltava huolellisesti. Konkreettisimmat eettiset sudenkuopat liittyvät luonnollisestikin anonymiteetin säilyttämiseen, sillä monet hulluustutkimuksen piirissä hyödynnetyistä tutkimusaineistoista, kuten mielisairaaloiden potilasasiakirjat, sisältävät yksittäisten ihmisten terveydentilaa ja hoitotoimenpiteitä sekä mahdollisesti esimerkiksi rikoshistoriaa sekä uskonnollista ja seksuaalista suuntautumista koskevia arkaluontoisia tietoja.
Erityisesti juuri vanhoja potilasasiakirjoja tarkastellessaan hulluustutkija voi kohdata liikuttavia ihmiskohtaloita, joiden yksityiskohdat piirtyvät esille asiakirjoihin hoitolaitoksessa – ja joissakin tapauksissa useissa eri laitoksissa ja instituutioissa – vuosien mittaan tehtyjen merkintöjen pohjalta. Tarinat ovat usein kipeitä ja koskettavia, ja ne kertovat esimerkiksi nuorista, naimattomista naispotilaista, jotka eivät edustaneet aikakautensa siveää, perhekeskeistä ihannenaiseutta ja maksoivat poikkeavuudestaan henkisesti ja fyysisesti kovan hinnan muun muassa sterilisaatioiden muodossa (ks. esim. Ahlbeck 2015). Vaikka tutkijan ei tarvitsekaan hyväksyä tarkastelemiaan käsityksiä ja niiden seurauksia, hänen tulisi kuitenkin ymmärtää ja tuoda esille niitä itselleen vieraita ajattelutapoja ja tulkintakehikkoja, jotka aikanaan johtivat esimerkiksi mielisairaiden sterilointeihin sekä muihin nykyisten arvojen ja normien kannalta epäeettisiin toimenpiteisiin. Teemanumeromme kutsuttu kolumnisti, Petteri Pietikäinen, kirjoittaakin tekstissään muun muassa kontekstin huomioimisen ja ymmärtämisen tärkeydestä; sen sivuuttaminen on vaarassa johtaa sudenkuoppiin, joissa menneisyyttä tai itselle vierasta kulttuuria selitetään tutkijan oman kulttuurin ja sille ominaisten nykytermien ja -käsitysten kautta. Eettinen vaade, jonka mukaan tutkijan tulisi käsitellä tutkimuskohdettaan ymmärtäen ja kunnioittavasti, onkin hulluustutkimuksen kohdalla mielestämme verrattain korostunut.
Se, että hulluuden parissa toimiva tutkija joutuu punnitsemaan jokaista siirtoaan eettiseltä kannalta, kielii kuitenkin samalla myös tutkimusaiheen merkittävyydestä; hulluus kulttuurisena ilmiönä sitoo itseensä runsaasti voimakkaita tunteita, uskomuksia ja tulkintoja, joista monet liittyvät yhä häpeän ja toiseuden kokemuksiin. Hulluustutkimuksen merkitys onkin usein juuri sen tavassa suunnata katse niihin käytänteisiin ja ajattelutapoihin, joiden kautta poikkeavuuteen liittyvää stigmaa on tuotettu ja uusinnettu ja jotka yhä osaltaan vaikuttavat esimerkiksi mielenterveyshäiriöihin liittyvien kielteisten mielikuvien taustalla. Kun syrjivien ja leimaavien kulttuuristen käsitysten ja käytänteiden tausta ja rakentuminen tehdään tunnetuksi ja ymmärrettäväksi, on näitä käsityksiä mahdollista työstää, purkaa ja parhaimmassa tapauksessa myös muuttaa.
Hulluustutkimus korostaa poikkeavuuden määrittämisen keinotekoisuutta: muuttumatonta, essentialistista erilaisuutta ei olemassa – on vain erilaisuuden ja normaaliuden välisistä rajoista eri konteksteissa esitettyjä tulkintoja. Hulluustutkimuksen aallonharjalla ollaankin esimerkiksi silloin, kun tutkimus luo avauksia ja edellytyksiä kriittiseen ajatteluun esimerkiksi medikalisaation ja poikkeavuuden patologisoinnin suhteen. Kuten Kaarina Koski tämän numeron artikkelissaan kirjoittaa, lääketieteen ja psykiatrian kehitystä on hulluuden historiassa totuttu pitämään valtavana edistysaskeleena, mitä se yhtäältä eittämättä onkin, mutta toisaalta medikalisaatio on johtanut tilanteeseen, jossa yhä useampia inhimillisiä tunteita ja käyttäytymisen muotoja on alettu nähdä ja käsitellä sairauden oireina. Yhtenä esimerkkinä tästä voidaan nostaa esille äänten kuuleminen, jonka nykylääketiede ja -psykiatria pitkälti patologisoi mutta joka olisi kuitenkin mahdollista – ja eritoten kokijan itsensä kannalta hyväksi – ymmärtää inhimillisenä taipumuksena ja ominaisuutena, johon löytyy herkkyys jokaisesta ihmisestä. Kolumnistimme Petteri Pietikäinen sivuaa aihetta ottaessaan esille Suomen Moniääniset ry:n, joka pyrkii edistämään ääniä kuulevien ihmisten hyvinvointia purkamalla äänten kuulemiseen liittyvää patologisointia ja painottamalla, että äänet on mahdollista hyväksyä normaaliksi osaksi arkea ja omaa itseä.
Yksi hulluustutkimuksen vahvuuksista on myös se, että tarkasteltaessa poikkeavuutta piirtyvät väistämättä esille myös normaalina, suotavana ja ihanteellisena pidetyn käyttäytymisen ja olemisen rajat. Teemanumerossamme tämä hulluustutkimukseen olennaisesti liittyvä piirre on läsnä kaikissa teksteissä. Kosken artikkelissa osoitetaan, kuinka yliluonnollista koskevat kokemukset ovat aina kytköksissä siihen, mitä yksilön on mahdollista kokea ilman, että seurauksena on hullun tai sairaan leima. Myös Liisa Granbom-Herrasen katsauksessa, jossa kirjoittaja tarkastelee käsitteiden hullu ja tyhmä käyttöä paikallislehden mielipidepalstalle vuosina 2006–2010 lähetetyissä, sananlaskun sisältävissä tekstiviesteissä, hahmottuu samanaikaisesti kaksi ulottuvuutta: ensisijaisesti se, miten hulluna pidetty nykyihminen toimii, mutta toisaalta yhtä lailla myös se, millaista toimintaa pidetään järkevänä ja normaalina.
Hulluustutkimus on ollut nousussa koko 2000-luvun – eikä ihme, sillä hulluus kulttuurisena ilmiönä ja tutkimuskohteena kytkeytyy elämän, ihmisyyden ja yhteisöllisyyden perusulottuvuuksiin, kuten arvoihin ja normeihin, toiveisiin ja pelkoihin sekä esimerkiksi syrjinnän, toiseuttamisen ja ulkopuolisuuden tälläkin hetkellä erittäin ajankohtaisiin kokemuksiin ja kysymyksiin. Tämänkin teemanumeron kirjoituskutsu herätti runsaasti kiinnostusta, mutta toimitustyön mittaan osa teksteistä karsiutui syystä tai toisesta matkan varrelle. Näin ollen teemanumeromme sisältää hulluus-aiheisten tekstien osalta kolumnin, artikkelin ja katsauksen, yhden kutakin. Uskomme kuitenkin, että tässäkin tapauksessa laatu korvaa määrän. Toivotamme teemanumeromme lukijoille avartavia, ajatuksia herättäviä ja puhutteleviakin lukuhetkiä hulluuden parissa!
Kirjallisuus
Ahlbeck-Rehn, Jutta 2006: Diagnostisering och disciplinering. Medicinsk diskurs och kvinnligt vansinne på Själö hospital 1889–1944. Åbo: Åbo Akademis förlag.
Ahlbeck, Jutta 2015: Ratkaisuna sterilisaatio. Kansakunnan parasiitit ja naisruumiin uhka. – Ahlbeck, Jutta, Lappalainen, Päivi, Launis, Kati, Tuohela, Kirsi & Westerlund, Jasmine (toim.), Kipupisteissä. Sairaus, kulttuuri ja modernisoituva Suomi. Turku: Utukirjat. 233–259.
Ahlbeck, Jutta, Lappalainen, Päivi, Launis, Kati, Tuohela, Kirsi & Westerlund, Jasmine (toim.) 2015: Kipupisteissä. Sairaus, kulttuuri ja modernisoituva Suomi. Turku: Utukirjat.
Foucault, Michel 1988: Madness and Civilization. A History of Insanity in the Age of Reason. New York: Vintage Books. [1965]
Foucault, Michel 2006: History of Madness. New York: Routledge. [1961]
Foucault, Michel 2011: Madness. The Invention of an Idea. New York: Harper Perennial. [1954]
Honkasalo, Marja-Liisa & Salmi, Hannu (toim.) 2012: Terveyttä kulttuurin ehdoilla. Näkökulmia kulttuuriseen terveystutkimukseen. Turku: K&H-kustannus.
Johannisson, Karin 1994: Den mörka kontinenten. Kvinnan, medicinen och fin-de-siècle. Stockholm: Norstedts.
Joutsivuo, Timo & Mikkeli, Heikki (toim.) 1995: Terveyden lähteillä. Länsimaisten terveyskäsitysten kulttuurihistoriaa. Helsinki: Suomen Historiallinen Seura.
Kivimäki, Ville 2013: Battled Nerves: Finnish Soldiers’ War Experience, Trauma and Military Psychiatry, 1941–44. Åbo: Åbo Academi University.
Mattila, Markku 1999: Kansakuntamme parhaaksi. Rotuhygienia suomessa vuoden 1935 sterilointilakiin asti. Helsinki: Suomen Historiallinen Seura.
Mikkola, Hanna 2012: “Tänään työ on kauneus on ruumis on lauhuus”. Feministinen luenta syömishäiriöiden ja naissukupuolen kytköksistä suomalaisissa syömishäiriöromaaneissa. Joensuu: Itä-Suomen yliopisto.
Naakka-Korhonen, Mervi 1997: Vaivasta taudiksi. Lapamatoon liittyvä kansanparannus erityisesti pohjoiskarjalaisen aineiston valossa. Helsinki: SKS.
Piela, Ulla 2010: Kansanparannuksen kerrotut merkitykset Pohjois-Karjalassa 1800- ja 1900-luvuilla. Joensuu: Itä-Suomen yliopisto.
Pietikäinen, Petteri 2013: Hulluuden historia. Helsinki: Gaudeamus.
Rantala, Pälvi 2009: Erilaisia tapoja käyttää kylähullua. Kalkkimaan pappi aatteiden ja mentaliteettien tulkkina 1800-luvulta 2000-luvulle. Turku: K&H-kustannus.
Saarinen, Tuija 2003: Poikkeusyksilö ja kyläyhteisö. Tutkimus Heikan Jussin (Juho Mäkäräisen) elämästä ja huumorista. Helsinki: SKS.
Showalter, Elaine 1987: The Female Malady. Women, Madness and the English Culture 1830–1980. London: Virago. [1985]
Ussher, Jane M. 1991: Women’s Madness. Misogyny or Mental Illness? New York: Wheatsheaf.
Ussher, Jane M. 2012: The Madness of Women. Myth and Experience. New York: Routledge.
FM Anna Kinnunen on perinteentutkimuksen jatko-opiskelija Itä-Suomen yliopistossa Joensuussa. Hän tarkastelee tekeillä olevassa väitöstutkimuksessaan hulluuden kulttuurista konstruointia erilaisissa ja eriaikaisissa kotimaisissa aineistoissa.
PhD Kirsi Hänninen on folkloristiikan ma. yliopisto-opettaja Turun yliopistossa.