Petteri Pietikäinen
Historioitsijalle konteksti on kuin pallo jalkapalloilijalle: toiminnan edellytys. Keskittymällä kontekstiin, kunkin ilmiön välittömiin ja kontingentteihin, vain kyseistä ilmiötä selittäviin tekijöihin, historioitsija pyrkii välttämään oman alansa kuolemansynnit. Näistä synneistä tai vakavista virheistä kolme suurinta ovat mielestäni yliyleistäminen (puhuminen vaikkapa nationalismista samankaltaisena kaikkialla maailmassa), väärinsijoittaminen (puhuminen esimerkiksi muiden kulttuurien ihmiskuvasta oman kulttuurinsa ihmiskuvan termein) ja ennen kaikkea anakronismi, menneisyyden selittäminen nykytermien ja -käsitysten mukaisesti (esimerkkinä ”suomettumisen” ajan kuvaaminen nykyisestä kylmän sodan ja Neuvostoliiton lopettamisen jälkeisestä näkökulmasta).
Olen itse ammattihistorioitsijana ollut sikäli altis näille kuolemansynneille, että rohkenin kirjoittaa yksiin kansiin hulluuden historian antiikista tähän päivään (Hulluuden historia, 2013). Kirjasta tuli tosin aika paksu, mutta ei minulla silti ollut mitään mahdollisuutta keskittyä 2500 vuoden aika-akselilla ”välittömiin ja kontingentteihin” tekijöihin – jouduin raa’asti ainakin yleistämään, joskaan en toivottavasti väärinsijoittamaan tai tekemään historioitsijan rikoksista vakavinta, anakronistista tulkintaa. Eräs kirjastani arvion kirjoittanut keskiajan tuntija totesi aivan oikein, ettei ”Pietikäinen ole ainakaan keskiajan tutkija”. Otin sen verran opikseni tuosta lempeästä läksytyksestä, että perehdyin tarkemmin keskiajan ja uuden ajan hulluuteen, kun kirjoitin kansainvälisille markkinoille englanninkielisen hulluuden historian (Madness: A History, 2015).
En tosin Madness-kirjassakaan edes yrittänyt kokonaan välttää yleistyksien tekemistä, osittain siksi, että on olemassa eräänlaisia paradoksaalisia yleistysten vastaisia yleistyksiä. Tästä on esimerkiksi kyse, kun tein kirjassani yleistyksen, että ”hulluuden ilmiasu muuttuu jatkuvasti ajan myötä” ja ettei mitään hulluuden yleistä olemusta, essentiaa tai ”avainoireilua” ole olemassa. Samaan hengenvetoon tein toisen, osin edelliselle vastakkaisen yleistyksen, kun totesin, että kaikki tunnetut kulttuurit kuitenkin tunnistavat hulluuden siinä yleisessä merkityksessä, jossa puhutaan käytöksen romahtamisesta: ihminen, jota eri kulttuureissa on pidetty hulluna, on sellainen, jonka käyttäytyminen on muuttunut enemmän tai vähemmän dramaattisesti. Tyypillisesti kyseisen ihmisen lähiyhteisö, kuten perhe, ystävät ja naapurit, joskus myös työtoverit, ovat ensiksi huomanneet ihmisen käyttäytymisen muutoksen: aikaisemmin iloinen ja seurallinen ihminen muuttuu synkäksi ja seuraa karttelevaksi, hiljainen ja varautunut maanisen touhukkaaksi ja hätäileväksi, säntillinen leväperäiseksi ja huolimattomaksi, rauhallinen ja sävyisä uhkailevaksi ja/tai itsetuhoisaksi. Välillä – mutta ei aina – ihmisen käyttäytymisen muutos on koettu ainakin jossakin määrin yhteisön sosiaalisten normien rikkomisena.
Tutkijan pitää olla tarkkana yleistystensä suhteen. Olen esimerkiksi ollut altis uskomaan väitettä, että kun kuka tahansa missä tahansa on alkanut kokea kuulo-, näkö- tai kosketusharhoja (harvemmin hajuun tai makuun liittyviä harhoja, paitsi joskus vainoharhaisuuden yhteydessä) ilman päihteiden tai uskonnollisen transsitilan aiheuttamaa tietoisuuden muutosta, ovat kanssaihmiset mitä luultavimmin huolestuneet ja/tai pelästyneet harhojen vallassa olevan käyttäytymistä ja puheita. Viime vuosikymmenien tutkimukset ovat kuitenkin osoittaneet, että varsinkin äänien kuuleminen on luultua yleisempää ja että sitä tapahtuu myös ihmisillä, jotka eivät ole kliinisessä mielessä psykoottisia. Äänten kanssa voi myös oppia tulemaan toimeen, kuten esimerkiksi Suomen Moniääniset ry. kertoo julkaisuissaan ja verkkosivuillaan. Se myös tiedetään varmasti, että keskiajan kristillisessä ja islamilaisessa maailmassa tunnettiin pyhiä houkkia ja Jumalan tähden hulluja, joiden ”äänihallusinaatiot” tulkittiin yhteydenpidoksi pyhän hullun ja Jumalan välillä.
Äänien kuulemisen kulttuurisidonnaisuuteen viittaa myös tuore haastattelututkimus, jonka mukaan osin länsimaisen psykiatrian patologisoivien oletusten vuoksi äänten sisältö on Yhdysvalloissa enimmäkseen negatiivista ja vihamielistä, kun taas Ghanassa ja Intiassa äänet ovat useammin hyväntahtoisia. Kulttuurieroja oli myös Intian ja Ghanan välillä: Intiassa äänihallusinaatioiden sisältönä olivat usein seksuaalisuus ja sukulaisten äänet, Ghanassa puolestaan äänien nähtiin usein tulevan jumalalta.
Kun väitän, että kaikissa tunnetuissa kulttuureissa tunnistetaan esimerkiksi hallusinaatioin ilmenevä käytöksen romahtaminen ja sitä seuraava lähiyhteisön ihmettely ja huoli, teen yleistyksen, ja tekemällä yleistyksen asetan samalla itseni oikeutetusti kritiikin kohteeksi. Sen sijaan että olisin tästä huolissani, pidän päinvastoin tärkeänä sitä, että yleistävät väitteet tulevat tutkijayhteisön julkiseen arviointiin. Tämä on tärkeää siksi, että tieteellisessä keskustelussa ”yleistävä väite” esiintyy tyypillisesti argumentin muodossa (tutkija esimerkiksi argumentoi, että valtiollisesti järjestyneissä maissa sisällissotien puhkeamisen ehtona on valtiollisen väkivaltakoneiston monopolin heikkeneminen tai sen legitimiteetin romahtaminen).
Juuri argumenteista ja niiden avulla tehdyistä johtopäätöksistä käydään tieteessä kiihkeimmät keskustelut, ei niinkään yksittäisten tosiasiaväitteiden oikeellisuudesta. Esimerkiksi kysymys siitä, oliko Suomen mielisairaaloissa enemmän nais- kuin miespotilaita voidaan selvittää, jolloin kyseinen faktaväittämä ratkeaa. Kiinnostavampaa tutkijayhteisölle on kuitenkin se, että esitetään yleistäviä väitteitä Suomen mielisairaaloiden sukupuolijakaumasta: jos esimerkiksi naispotilaita oli miehiä vähemmän ajanjaksolla 1880–1939, kertooko se jotakin mielisairauksien sukupuolittuneisuudesta vai siitä, miten lähiyhteisö ja julkinen valta tuolla aikakaudella suhtautuivat miesten ja naisten mielenterveyshäiriöihin? Kiistelyt argumenttien pätevyydestä ovat puolestaan keskeinen tapa lisätä tietoamme ja syventää ymmärrystämme mistä tahansa ilmiöstä.
Historioitsija tai muu humanistisen tieteen edustaja ei mielestäni voi välttää yleistyksien tekemistä sikäli kun hän esittää välittömän kontekstin ylittävän väitteen jostakin ilmiöstä. Yleistyksen tehdessään hänen vain tulee varautua siihen, että hän saa kritiikkiä osakseen, kuten minä sain tutkijalta, joka tuntee minua paljon paremmin keskiajan sosiaalisia, kulttuurisia ja lääketieteellisiä konteksteja. Lisäksi, jos tutkija haluaa kirjoittaa laajemmalle yleisölle oman tutkimusalansa yleisteoksen, kuten minä halusin, hän ei voi välttää yleistyksien tekemistä, oli kyse sitten hulluudesta, sisällissodista, talouden kehityksestä tai nationalismista.
Itse luen mielelläni lahjakkaiden tutkijakollegoideni – esimerkiksi taloushistorioitsija Markku Kuisman – kirjoittamia yleisteoksia, koska ne kertovat merkittävistä kehityskuluista eloisasti, tarkasti ja toki yleistävästi mutta ottaen samalla mukaan yksityiskohdat ja paikalliset sävyt, siis mikrotason (vaikkapa yksittäinen ihminen) ja mesotason (vaikkapa yksittäinen yritys, yhteisö tai mielisairaala). Mielestäni tällaisten yleisteosten tai tietokirjojen tekijät vievät tärkeällä tavalla oman asiantuntemuksensa ”loppukäyttäjien” eli kansalaisten käyttöön. Tämä jos mikä on sitä yhteiskunnallista vaikuttavuutta, jota tiedeviranomaiset ja Suomen Akatemian kaltaiset rahoittajat yhä enemmän tutkijayhteisöltä odottavat.
Hulluutta ei ole ilman paikallisuutta, mutta onko ”paikallisuutta ilman hulluutta” – onko yhteisöllisiä paikkoja tai sosiaalisia pisteitä, joissa hulluutta ei tavata? Oma potilasarkistotutkimukseni Oulun piirimielisairaalan (myöhemmin keskusmielisairaalan) potilaista 1920-luvulta 1970-luvulle osoittaa vastaan sanomattomasti, ettei pohjoisesta Suomesta eli maantieteellisesti lähes puolesta Suomesta löydy yhtäkään kuntaa tai taajamaa, jonka asukkaita ei olisi ollut Oulun ”piirillä” hoidettavana. Hulluus näyttää samalla olevan paljon muutakin kuin ”sairaus” tai ”poikkeama”, se on osa ihmisyyttä kuten huumori tai päihteiden käyttö. Tämä on yleistävä väite, mutta se kiteyttää omat kohta vuosikymmenten kokemukseni tutkijana ja ihmisenä.
Sitä paitsi, minkäs koira karvoilleen voi ja hulluustutkija pakkomielteilleen: olen nyt lukemassa Juhani Ahon Koottuja teoksia, ja huomasin varhaiset novellit ja romaanit sisältävän ensimmäisen niteen sadassa ensimmäisessä sivussa viisi viittausta hulluuteen. Yhdessäkään niistä Aho ei tarkoita kliinisesti ymmärrettyä mielisairautta vaan arkista, ihmisten keskellä viihtyvää hulluutta. Ahon Kootut teokset sisältää kymmenen nidettä eli aika monta hullua ja hullua tilannetta on vielä tällä lukijalla edessä…
Kirjallisuutta
Luhrmann, T. M., Padmavati, R., Tharoor, H. & Osei, A. 2015: Differences in voice-hearing experiences of people with psychosis in the USA, India and Ghana: interview-based study. – The British Journal of Psychiatry, 206(1) 41–44.
Pietikäinen, Petteri 2013: Hulluuden historia. Helsinki: Gaudeamus.
Pietikäinen, Petteri 2015: Madness – A History. London: Routledge.
Romme, Marius & Escher, Sandra (toim.) 1997: Moniääniset – näkökulmia äänien kuulemiseen. Helsinki: Mielenterveyden keskusliitto.
Sacks, Oliver 2013: Hallucinations. London: Picador.
Petteri Pietikäinen on aate- ja oppihistorian professori Oulun yliopistossa. Hän on tutkinut toisaalta psykoanalyysin, psykiatrian ja psykologian historiaa ja toisaalta evoluutioteorioiden ja utopia-ajattelun historiaa. Hän on kirjoittanut tai toimittanut kahdeksan kirjaa ja noin 70 artikkelia. Hulluus-aiheisten teostensa ohella hän on kirjoittanut muun muassa teokset Alchemists of Human Nature: Psychological Utopianism in Gross, Jung, Reich and Fromm (Pickering & Chatto, 2007) ja Neurosis and Modernity: The Age of Nervousness in Sweden (Brill, 2007).