Professuuriesitelmä: Pertti Anttonen

Perinteentutkimuksen projekti

Professuuriesitelmä 11.5.2016

Pertti Anttonen

Perinteentutkimus on ainutlaatuinen kulttuurintutkimuksellinen tieteenala, sillä sitä opetetaan vain Itä-Suomen yliopistossa. Tosin se rinnastuu läheisesti folkloristiikkaan, joka on Suomessa oppiaineena Helsingin yliopistossa, Turun yliopistossa ja Åbo Akademissa. Tutkimusalan juuret ovat 1700-luvun loppupuolelta lähtien kehkeytyneessä henkisen kansankulttuurin – nykyisin sanoisimme aineettoman kulttuuriperinnön – tallentamisessa ja hyödyntämisessä erityisesti kansallisesti määrittyvän ja kansallisesti arvottuvan kulttuurin ja sen historiakuvien rakentamisessa. Kansallisen profiilinsa lisäksi folkloren tutkimus on hyvin kansainvälinen tutkimusala ja muodostaa merkittävän osan etnografisesti orientoituneesta kulttuurintutkimuksesta. Suomalainen folkloristiikka on kautta historiansa ollut varsin keskeisessä asemassa kansainvälisen folkloristiikan toiminnassa ja kehityksessä.

Perinteentutkimuksen oppiaineen nimi englanniksi on folklore studies. Folklore tarkoittaa kansanperinnettä, erityisesti suullista kansanperinnettä, kuten kansanrunoja, tarinoita, kansanlauluja, sananparsia ja niin edelleen. Mutta kansanperinteentutkimuksen sijaan puhumme Itä-Suomen yliopistossa perinteentutkimuksesta. Miksi on näin? Oppiaineen nimen valintaan varmastikin liittyy oma historiansa, mutta katson kysymystä nyt laajemmalta kannalta.

Opettajani Helsingin yliopistossa, professori Leea Virtanen, kirjoitti Perinteentutkimuksen perusteita -teoksessa vuonna 1980:

Usein on huomautettu, että nimityksistä kansanrunous, kansanperinne, kansantietous jne. voitaisiin kansan-etuliite jättää hyvin pois, sillä kansaahan ovat itse asiassa kaikki ihmiset eikä vain saloseutujen oppimaton rahvas, jota viime vuosisadalla pidettiin varsinaisena kansana, henkisen perinteen luojana. Kuitenkin ’kansa’ on tarpeen osoittamassa perinteen yhteisöllisyyttä, sen ryhmäluonnetta, tai tähän tehtävään tarvitaan jokin muu ilmaus.

(Virtanen 1980, 136.)

Virtasen näkemys siis oli, että kansa on implisiittisesti mukana perinteen käsitteessä, kun taas kansa-käsitteeseen sisältyy siihen laskettavien ihmisten keskinäinen yhteenkuuluvuus. Näin perinne määräytyy ja paikantuu yhteisöllisyyden perusteella, jolloin perinteentutkimus hahmottuu yhteenkuuluvuutta ilmaisevien ja tuottavien kulttuuristen ilmausten tutkimukseksi. Tehtävänmääritys perustuu amerikkalaisen folkloristin Alan Dundesin 1960-luvun puolivälissä lanseeraamaan määritelmään, jonka mukaan folkloren folk on mikä tahansa sosiaalinen ryhmä, jolla on ainakin yksi yhteinen tekijä (Dundes 1965). Virtanen tosin halusi erottaa ryhmissä, ihmisten välittömän vuorovaikutuksen tuloksena, face-to-face -kontakteissa syntyneen perinteen, ”niistä monimuotoisista perinteistä, joita ovat luoneet esim. lainsäädäntö, kirkko, koululaitos, kirjallisuus, viestintävälineet jne.” (Virtanen 1980, 136.) Virtaselle folkloristiikan perinne-käsitys paikantuu välittömiin sosiaalisiin kontakteihin, kun taas instituutioiden perinteet ovat eri laatua.

Itse piirtäisin juuri tähän perinteentutkimuksen ja folkloristiikan eron. Jos folkloristiikka tutkii folklorea, perinteentutkimus tutkii kaikkea sitä, mikä määrittyy perinteeksi, myös institutionaalisesti. Hahmotankin perinteentutkimukselliseen opetukseen ja tutkimukseen seuraavanlaisia aihealueita: suullisen historian ja muistitiedon etnografia; perinteentallennus ja sen historia, muistiinpanotekniikat, arkistointi ja suullisen ilmauksen kirjallinen esittäminen; kulttuurinen muisti ja toisto; suullisen kerronnan taide ja sen historia; suullisen ja kirjallisen kulttuurin kosketuspinnat; ympäristön ja paikan kerronnalliset merkitykset; kansanomaisuuden kulttuuri- ja sosiaalihistoria; mytologian politiikka; sekä perinne kulttuuripoliittisena, historiapoliittisena ja muistipoliittisena käsitteenä. Luettelo ei ole täydellinen eikä virallisesti vahvistettu, mutta antaa osviittaa minkälaisista asioista perinteentutkimuksessa on kysymys.

Perinteentutkimuksen oppiaine ja professuuri perustettiin Joensuun yliopistoon lahjoitusvaroin vuonna 1985, Kalevalan, Suomen kansalliseepoksen, 150-vuotisjuhlinnan merkeissä. Professorinviran ensimmäinen haltija oli Anna-Leena Siikala, jonka elämäntyötä on tässä yhteydessä tähdellistä muistaa, sillä tuo työ päättyi Kalevalan päivän aattona tänä vuonna. Siikala toimi oppiaineen professorina vuodesta 1988 vuoteen 1995, jolloin hän siirtyi kutsuttuna professorina Helsingin yliopistoon.

Joensuussa toimiessaan Siikala kehitti perinteentutkimuksesta vireän, monitieteiseen teoreettiseen keskusteltuun osallistuvan ja kansainvälisesti suuntautuneen oppiaineen. Hän piti erityisen tärkeänä avointa ja vilkasta tutkijayhteisöä. Hänen ympärilleen kerääntyikin nopeasti suuri joukko sekä perinteentutkimuksen että lähialojen tutkijoita. Näistä merkittävimpänä voi hyvällä syyllä pitää Siikalan seuraajaa, Seppo Knuuttilaa, joka toimi professorina vuodesta 1997 vuoteen 2012, siis 15 vuoden ajan. Aivan nuorimpia opiskelijapolvia lukuun ottamatta kaikki perinteentutkimuksen piirissä toimineet ja toimivat ihmiset ovat Siikalan ja Knuuttilan oppilaita.

Perinteen- ja folklorentutkimuksen piirissä on jo pitkään ymmärretty, että ala on erityissitein sidottu nationalismiin ja kansallisvaltion rakentamiseen. 1700-luvun lopulla Johan Gottfried von Herder esitti vaikutusvaltaisen teesinsä kansansielusta kansakunnan perustana ja kansanrunoudesta tuon kansansielun kuvastajana. Grimmin veljesten ansiosta näkemys levisi tutkijoille eri puolilla silloista Eurooppaa ja muodostui yhdeksi kansanperinteen tallentamista, editointia ja julkaisemista ohjaavaksi perusajatukseksi. Suomessa Herderin romanttinen lähtökohta yhdistyi hegeliläiseen valtiofilosofiaan ja kysymykseen kansan poliittisesta representaatiosta (ks. Liikanen 2003). Jos kansanrunot, ja yleensäkin kansanperinne, puhuu ’kansan ääntä’, tutkimus ei kohdista huomiotaan vain tekstuaalisiin keinoihin, joilla tuo ääni saadaan mukaan kirjoitettuun esitykseen, arkistotallenteisiin ja perinnejulkaisuihin à la Grimmin veljekset. Tämän lisäksi kansanperinteen parissa toimivat sivistyneistön edustajat olivat kiinnostuneita näkemään aineistoissa ja julkaisuissa ja niiden laadinnassa poliittista, erityisesti kansallispoliittista, merkitystä ja käyttöarvoa. Kansan ääni eli vox populi ei ollut enää Jumalan ääni, kuten vielä keskiajalla, vaan modernin ajattelun mukaisesti kansakunnan ääni, joka samalla kertomuksellistui.

Tätä kertomuksellisuutta on hyvin valaistu juuri äskettäin kuolleen amerikkalaisen folkloristin, William Wilsonin, kirjoittamassa teoksessa Folklore and Nationalism in Modern Finland (Wilson 1976), jossa tarkastellaan suomalaisten kansanrunoudentutkijoiden poliittista aktiivisuutta ja retoriikkaa, Suur-Suomi-aatetta ja kansanrunouden tallentamisen suhdetta kansallisvaltion rakentamiseen. Wilsonin mukaan kansanperinteensä ja erityisesti Kalevalan ansiosta Suomen kansa oli 1800-luvulla itsenäisyyden tiellä. Kuten monissa muissakin maissa, joissa kansanperinteestä tuli poliittisesti ladattu huomion kohde, kansanperinteen tallennus ja sille annettu yhteiskunnallinen huomio kiinnittyivät kertomukseen alistetusta kansakunnasta ja sen pyrkimyksestä sekä poliittiseen suvereenisuuteen että kulttuuriseen loistoon. Viimeksi mainitusta on hyvänä esimerkkinä Carl Axel Gottlundin vuonna 1817 tekemä ehdotus suomalaisesta kansanrunokokoelmasta. Gottlund kirjoitti: ”…jos tahdottaisiin kerätä vanhat kansanlaulut ja niistä muodostaa järjestelmällinen kokonaisuus, tulkoon siitä sitten eepos, draama tai mitä muuta hyvänsä, voisi siitä syntyä uusi Homeros, Ossian tai Niebelungen laulu.” Gottlundin mukaan kokoelmahaaveen toteutuessa ”suomalainen kansallisuus herättäisi oman erikoisuutensa loistolla ja kunnialla, tietoisena itsestään, oman sädekehän kaunistamana, aikalaisten ja jälkimaailman ihailua.” (Gottlund 1817; Kaukonen 1979, 16.)

Kansallista itsetuntoa kohottavan ihailun sekä poliittisen vapauden ja suvereenisuuden lisäksi kansanperinteen tallenteille ja julkaisuille, Suomessa erityisesti Kalevala-eepokselle, on annettu poliittinen tehtävä kansallisen yhtenäisyyden ja yhteenkuuluvuuden tuottamisessa. Kansallisena identiteettisymbolina Kalevalan katsotaan sekä ilmentävän että tuottavan kansallista yhtenäisyyttä. Eepoksen on katsottu ilmentävän kansallisen yhteenkuuluvuuden ajatusta ensinnäkin peruskertomuksellaan, joka kuvaa myyttistä historiaa, jossa vallitsee yhtenäinen sankariaika ja jossa on yksi kansa ja sillä yksi vihollinen. Kalevalan kansa ja sen sankaruus – milloin miekan, milloin sanan voimassa – rinnastuvat eepoksessa ja varsinkin sen luennassa Suomen kansaan. Toisaalta Kalevala on yhtenäiseksi eepostekstiksi luotuna yhtenäisyyden symboli, koska se on sommiteltu eri henkilöiltä ja paikkakunnilta peräisin olevia elementtejä yhteen nivomalla ja tehty tietoisesti kokonaisen kansan ja kansakunnan kuvaksi. Sellaisena sen ajatellaan jos ei todistavan niin toivon mukaan aikaansaavan Suomen kansan sisäistä yhteenkuuluvuutta myös poliittisessa mielessä.

Kansallisen yhtenäisyyden tavoitteet ovat viime vuosikymmeninä jääneet ohjelmallisessa mielessä toissijaisiksi, ja tähän on ollut yhtenä metodologisena syynä kansa-käsitteen uudenlainen hahmotus, johon viittasin esitelmäni alussa. Kansaan ja kansakuntaan kytkeytyvän yhteisöllisyyden sijaan tutkimus on keskittynyt erilaisiin sosiaalisiin ja alueellisiin ryhmiin, Alan Dundesin kansainvälisesti vaikutusvaltaisen folklore-määritelmän mukaisesti. Tämä on vienyt folkloristista tutkimusta kohti sosiologisia kysymyksenasetteluja: folk eli kansa on sosiaalinen organismi, ja folklore on tämän organismin koherenssia luova ja vahvistava tekijä. Kysymys on ryhmän lähtökohtaisesta koheesiosta, joka toimii perinteen kasvualustana. Olen itse kutsunut tätä lähestymistapaa folkloristiikan sosiologiseksi paradigmaksi, koska se on saanut vahvoja vaikutteita modernista funktionaalisesta sosiologiasta. Myös tutkimuksen yhteiskunnallinen rooli määräytyy funktion ja jossakin määrin myös dysfunktion kysymyksistä käsin. Perinteiden ja kiinteiden yhteisöjen nivouttamisella on haluttu korostaa perinteen ja sen tutkimuksen hyötyä, moraalista arvoa ja merkitystä yhteiskunnassa, jonka koetaan jatkuvasti muuttuvan modernisaation myötä.

Aivan viime aikoina ryhmänäkökulmaan on tullut lisävärinä virtuaalisuus, monipaikkaisuus sekä ylirajaisuus eli transnationaalisuus, joka ei ole välttämättä vain tutkimuksen kohde vaan tutkimuksella edistettävä yhteiskunnallinen tila. Turun yliopiston kulttuurien tutkimuksen oppiaineiden tuoreessa valintakoekirjassa Askel kulttuurien tutkimukseen vakuutetaan useassa kohtaa, että elämme monikulttuurisessa ja monipaikkaisessa maailmassa, ”jossa identiteetti ei ole sidottu vain yhteen kuvitteelliseen paikkaan ja kulttuuriin” (Koskihaara & Kyyrö 2015, 244). Tosin samasta teoksesta voi lukea myös päinvastaisia näkemyksiä.

Kansanperinteen tallentamisen ja tutkimuksen kytkeytyminen nationalismiin ja sen kansainvälisyyteen tuo esiin vielä yhden keskeisen piirteen perinteentutkimuksen projektissa: moderniuden. Perinteentutkimuksen lähtökohdat ovat modernisaatiossa väistyvän suullisen tiedon ja taidon tallentamisessa modernein välinein, modernein kysymyksenasetteluin ja modernille ajalle merkityksellisin tavoittein. Tallentamistoiminnalla on Suomessa saatu aikaan maailmanlaajuisesti mittavat kokoelmat, joiden sisältämä informaatio jatkuvasti elävöittää kulttuuri- ja yhteiskuntahistoriaa koskevaa keskustelua, erityisesti tutkimuksen mutta myös muun yhteiskunnallisen merkityksenannon kautta. Perinteentutkimuksen yliopistollinen tehtävä onkin jatkaa erityisesti suullisesti ja suullisuuteen rinnastuvilla tavoilla välittyvän kulttuurin tallentamista ja tutkimusta. Tämä on tärkeää sekä tiedon säilyttämiseen liittyvän arvon vuoksi että kulttuurin ja yhteiskunnan kehitystä ja kehittämistä koskevan hyötypotentiaalin vuoksi. Tämä hyöty on ainakin tähän mennessä määräytynyt pitkälti kansallisen identiteetin muodostamisen ja vahvistamisen kannalta, mutta muunlainenkin historiapolitiikka on mahdollista.

Tämä muunlaisen historiapolitiikan mahdollisuus liittyy esimerkiksi kansallisen kulttuurin rakentamisen kääntöpuoliin, vaikkapa etnisen monimuotoisuuden eriarvoisuuksiin sekä kulttuuriseen kolonialismiin. Niin perinteentutkimuksen kuin muunkin kulttuurintutkimuksen juuret ovat kansallisen kulttuurin rakentamisen lisäksi löytöretkistä käsin hahmottuneessa vertailun diskurssissa, joka on yhtäältä tehnyt modernin marginaaleista eksotiikan kohteita, mutta toisaalta ylläpitänyt ajatusta modernin erityisyydestä ja länsimaisesta kulttuurista inhimillisen kulttuurikehityksen huippuna. Viimeaikainen keskustelu – tai paremminkin väittely – maahanmuuttoon liittyvästä kulttuurien kohtaamisesta on tuonut perinteentutkimuksen tiedonintressin kannalta äärimmäisen kiinnostavia näkökohtia kulttuurisen ylemmyyden tematiikkaan ja sitä kautta perinteellisyyksien paikantamiseen. Yksi ajankohtainen ja tutkimusta vaativa ilmiö on maahanmuuton kritiikissäkin näkyvä kulttuurisen puolustuksen tematiikka, joka liittyy monin säikein Suomea ja suomalaisuutta määrittäviin eliitin ja kansan jännitteisiin suhteisiin. Aiheeseen liittyy myös äärioikeiston asettuminen fennomaanisen perinteen jatkajaksi ja kansallistetun kansanperinteen suosijaksi. Katsokaapa vaikka kansanedustaja Olli Immosen sekä Suomen Sisun Kalevala-puheita ja MV-lehden kansanperinne-palstoja.

Keskeistä perinteentutkimukselle on siis sen luonne modernina projektina, joka on myös modernin projekti. Kysymys modernin projektista on se, jonka itse olen kokenut kaikkein kiinnostavimmaksi. Perusajatukseni on, että mikä tahansa perinteeksi määrittyykin ja nimetään, määrittyminen ja nimeäminen tapahtuvat moderniteetin puitteissa eli modernin läpi.

Perinteen ja perinteeksi nimetyn ymmärtäminen modernin läpi tarkoittaa kahta asiaa. Ensinnäkin, kuten jo totesin, perinteentutkimuksen lähtökohdat ovat modernisaatiossa väistyvän suullisen tiedon ja taidon tallentamisessa ja tallennetun aineiston tutkimuksessa. Toiseksi, mitä tahansa perinnettä koskevalla tiedolla tehdäänkin ja miten tahansa perinnettä tutkitaankin, tekeminen ja tutkiminen kytkeytyvät kokemuksiin, näkemyksiin, tulkintoihin ja neuvotteluihin modernista ajasta, modernista yhteiskunnasta ja modernista kulttuurista. Lähtökohta rakentuu keskeisellä tavalla sosiaalisen konstruktion teoriaan. Konventionaalisen käsityksen mukaan perinteet kulkeutuvat tai putoavat sukupolvelta toiselle, mutta sosiaalisen konstruktion teoreettisessa viitekehyksessä perinteen välittyminen tapahtuu vastaanottamisen käytänteissä, toistamisen merkityksenannoissa ja sosiaalisessa vuorovaikutuksessa, performansseissa. Vaikka suullinen perinne edesauttaa omaa välittymistään muistin toimintoja tukevissa tekstiasussa, kuten runo- ja riimimuodossa, käsitteellisesti ilmaistuna perinne syntyy vasta representaation kautta, uudelleen esittämisen ja uuteen viestinnälliseen kontekstiin sijoittamisen puitteissa. Perinteen toimija ei ole aiempi sukupolvi, josta perinnettä laskeutuu, vaan jäljessä tuleva, joka nostaa valittuja kulttuurisia ideoita ja käytänteitä esiin ja määrittää valintansa jatkuvuuden osoituksiksi.

Viimeaikaisissa kulttuuriperintökeskusteluissa on korostettu perinteen jatkuvuutta modernissa, ja tällä on haluttu torjua ajatusta perinteestä modernia edeltävänä ja modernin edessä kuolevana. Kulttuuriperinnön merkityksen korostamiseen sisältyy ajatus hyvinä valikoitujen asioiden pysyvyydestä ja säilyttämisen arvosta. Perinne ja moderni ovat kuitenkin toisilleen vastakkaisia määreitä ainakin, jos ne ovat aikakategorioita ja ne ymmärretään vanhan ja uuden synonyymeinä. Se mikä on vanhaa, ei voi olla uutta; eli se mikä on perinteellistä, ei voi olla modernia. Vaikka jokin perinne eli vanha asia jatkuisikin modernissa ajassa, sen tunnistaminen perinteeksi ilmentää käsitteellistä erottelua perinteen ja modernin välillä. Perinne erityistyy juuri modernin kontekstissa, yhtäältä käsitteellisesti mutta myös merkityksen kautta. Perinteen säilyminen on merkki jostakin, jonka avulla voidaan kommentoida modernia ja siihen sisältyviä mahdollisuuksia, halua tai haluttomuutta toistaa ja säilyttää perinnettä. Sama koskee perinteen tallentamista ja tutkimusta: perinteeksi määritetyn kulttuurisen ilmauksen tallentaminen eriyttää sen ja tekee siitä modernia koskevan argumentaation välineen eli modernin projektin.

Juuri tässä modernia koskevassa argumentaatiossa määrittyy perinteen ja sen tutkimuksen hyötyarvo, eli sen arviointi, missä määrin perinteentutkimuksen projekti on hyvän projekti ja kenelle se tekee hyvää. Itse uskon, että perinteentutkimus on hyödyllinen ainakin yliopistolle ja perinteentutkijoiden yhteistyökumppaneille erilaisissa muistiorganisaatioissa, samoin kuin opiskelijoille, jotka hankkivat sen parissa työllistymistä edesauttavia taitoja, sekä toivon mukaan myös tutkittaville, jotka osallistuvat perinteentutkimuksen etnografisissa projekteissa kukin omiin moderniteetin kokemuksiinsa ja määrittelyihinsä. Ja toki se on hyödyllinen myös kansakunnalle, osaksi samoin tavoin kuin 1800-luvulla alkaneessa suomalaisessa kansakunnanmuodostuksessa. Kansa kansankulttuurin subjektina alkoi olla aiempaa vähemmän kulttuurista toiseutta sivistyneistölle ja yhä enenevässä määrin kansalaisten joukko, jolta poliittiset liikkeet hakivat legitimaatiota edustukselliseen vallankäyttöön ja joka enenevässä määrin osallistui itse kansalaistoiminnan puitteissa yhteiskuntaan ja sen vallankäyttöön. Ajat ja yhteiskunnallisen toiminnan kentät ovat nykyisin toiset, mutta tällaista aktiivisen roolin ottavaa kansalaisten ja heidän ryhmiensä kansaa ja perinnettä ja sen tutkimusta tarvitaan vastedeskin.

Kirjallisuus

Dundes, Alan 1965. What Is Folklore? Teoksessa: Alan Dundes (ed.), The Study of Folklore. Ss. 1–3. Englewood Cliffs, N.J.: Prentice-Hall, Inc.

Gottlund, Carl Axel 1817: Recensioner: Finland och dess Invånare af Friedr. Rühs. Svensk Litteratur-Tidning 1817, n:ot 19, 22, 24-26, 49-50, 52.

Kaukonen, Väinö 1979: Lönnrot ja Kalevala. Helsinki: SKS.

Koskihaara, Niina & Kyyrö, Jere 2015: Identiteetti. Teoksessa Jaana Kouri (toim.), Askel kulttuurien tutkimukseen. Scripta Aboensia 3. Ss. 237-247. Turku: Turun yliopisto, Folkloristiikka, kansatiede ja uskontotiede.

Liikanen, Ilkka 2003: Kansa. Teoksessa: Matti Hyvärinen, Jussi Kurunmäki, Kari Palonen, Tuija Pulkkinen & Henrik Stenius, Käsitteet liikkeessä. Suomen poliittisen kulttuurin käsitehistoria. Ss. 257–307. Tampere: Vastapaino.

Virtanen, Leea 1980: Perinteen yhteisöllisyys. Teoksessa Outi Lehtipuro (toim.), Perinteentutkimuksen perusteita. Ss. 133–181. Porvoo-Helsinki-Juva: WSOY.

Wilson, William A. 1976. Folklore and Nationalism in Modern Finland. Bloomington: Indiana University Press. Suomeksi: Kalevala ja kansallisuusaate. Suomenkielisen laitoksen toimittaneet Vesa Kurkela ja Erkki Pekkilä. Käännös: työryhmä Philip Donner, Pekka Gronow, Terhi Jankko, Sirpa Kurkela, Vesa Kurkela, Matti Lahtinen, Erkki Pekkilä. Helsinki: Työväen Sivistysliitto, 1985.

 

Pertti Anttonen on kulttuurintutkimuksen, erityisesti perinteentutkimuksen professori Itä-Suomen yliopistossa Joensuussa.