RAJAT / BORDERS. VIII Kulttuurintutkimuksen päivät, 3.−4.12.2015, Oulun yliopisto
Kari Korolainen
Rajoilla voi olla monenlaisia ilmenemismuotoja, sijainteja ja merkityksiä, kuten Oulussa järjestettyjen kahdeksansien Kulttuurintutkimuksen päivien esitysten erilaisista näkökulmista ilmeni. Moniulotteisen lähestymistavan rikkaus on siinä, että erilaiset näkökulmat voivat avartaa käsityksiämme rajoista ja niihin mahdollisesti liittyvistä ongelmista. Monipuolisuuden hankaluus taas on siinä, että keskusteluja voidaan käydä melkeinpä aiheesta kuin aiheesta, etenkin jos raja käsitetään kielikuvallisesti.
Tavallisesta poiketen olen hyödyntänyt raportissani piirroksia, etenkin näkökulmien ja keskustelujen valinnoissa. Piirtämisen ja ideoinnin lähtökohtana on toiminut päivien teemojen lisäksi erityisesti Oulun yliopiston Linnanmaan kampuksen värikäs kartta, koska se on visuaalisesti inspiroiva, kuten on myös itse kampuskin. Kartan kuviot voi tulkita erilaisina hahmoina, kuten tanssivana ”kokkona” – siis lintua muistuttavana toteemieläimenä – tai kruunupäisenä morsiamena tai futuristisesti tyyliteltynä ”sähkömorsiamena”. Kartta tuo mieleen sähkölaitteen, ehkä robotin, kenties ylivertaisen tehokaan ja tuottavan tutkijarobotin prototyypin? Näiden lisäksi kartan kuvion voi ajatella vaikkapa haarniska-asuisena ritarina.
Sarjakuvassani, joka kietoutuu jäljempänä olevaan tekstiin, sekoittuvat seminaarikokemukset, seminaarin teemat, kuullut puheenvuorot ja keskustelut sekä fiktio.
KLIKKAA SARJAKUVA AUKI!
Professori Anssi Paasin (OY) kutsuluennossa ”Rajatutkimuksen muuttuvat kontekstit ja käsitteet” hahmottui kattava yleiskuva rajojen (borders) tutkimukseen. Esimerkiksi Paasin esittämä kooste 1990-luvulta lähtien yleistyneen rajatutkimuksen julkaisujen kansista havainnollisti, miten monipuolisesti aihetta on käsitelty. Rajatutkimuksen yleistymisen taustalta Paasi nosti esiin muun muassa rautaesiripun hajoamisen, Euroopan unionin roolin kasvamisen sekä tutkimuspainotuksen siirtymisen rajalinja-ajattelusta sosiokulttuurisempaan näkökulmaan. Sosiologi Rob Shieldsia käänteisesti mukaillen Paasi puhui ”spatiaalisen sosialisaation” (spatial socialization) käsitteestä, siitä, miten ihminen paikantuu sosiaalis-kulttuurisesti (ks. Paasi 1996, 8). Esimerkkejä kuultiin muun muassa siitä, miten koulukirjat, sodassa taisteluissa menehtyneiden muistotaulut tai muutokset itsenäisyyspäivän televisio-ohjelmissa vuosien varrella ovat ladanneet paikkoja, kuten kouluja ja koteja, sosiaalisin merkityksin.
Haarniskaheppu
Perinnetieteiden kannalta spatiaalisen sosialisaation käsitteessä kiinnostavaa on muun muassa henkilökohtaisuuden ja kulttuurisen jännite traditioiden ja esinesuhteen kannalta. Rinnastus voisi olla seuraava: mitä vankempi spatiaalinen sosialisaatio (perinne), sitä henkilökohtaisempi sen materiaalinen (suullinen tai muu) ilmentymä. Johtaako spatiaalinen sosialisaatio sitten eräänlaiseen haarniskoitumiseen, siihen, että henkilökohtaisesti ja sosiaalisesti latautuneita asioita jähmetetään ympäristössä paikoilleen kuin suojakuoreksi? (Ks. sarjakuva, ruudut 6–9.) Haarniska sotisopana viittaa myös siihen, että on varauduttu mahdolliseen taistoon. Mutta onko paikantumisen sosialisaatiossa, kuten usein perinteissäkin, ilmassa jos ei uhkan niin vähintään epäilyn ja epävarmuuden tunne siitä, että jotain voi sattua tai ainakin johonkin olisi syytä varautua? Eikö tämä muistuta hieman taikojen toimintaperiaatteita? Pahanpäivän varalle varustautumisen kansanuskoa?
Vaikka Paasi ei luennossaan haarniskoista puhunut, kartoista kylläkin, niin haarniskan idea voi toimia luennolla kuultujen asioiden työstämisen keinona, kuten yllä. Paasin luennon sanoman tiivistäisin haarniskaepisodin myötä ja omin sanoin niin, että kriittistä rajatutkimusta tarvitaan, jottei meidän tarvitsisi sonnustautua haarniskoihin, ei metaforisesti eikä konkreettisesti. Lisäksi haarniska toimii leikillisenä muistiapuvälineenä (haarniska – shield jne.). Haarniskaheppu on myös ”ihan vaan” koristeellinen elementti, jollaisia on kiva piirtää.
Vedettävä valtio
Rajat siis sijaitsevat symbolisissa ja teknisissä vallan sijoissa, kuten muistomerkeissä ja lentokentillä, eikä valtioidenkaan asema rajoja ylläpitävänä instituutioina ole hävinnyt, kuten Paasi luennossaan myöhemmin muistutti. Vakiintuneet tavat käsittää rajoja näyttävät tuottavan myös vaihtoehtoja. Kiinnostavia olivat erityisesti Paasin esittelemät vaihtoehtoiset kartat esimerkiksi siitä, miltä maailma näyttää, kun kartan kohteena ovat kaupunkien verkostot. Tämä taas saa miettimään sitä, miten tottuneesti maailmankarttaa tulee ajatelleeksi sinivihreänä pallona (karttapallo) siitä huolimatta, että sitä voisi ajatella toisinkin. Ehkä spatiaalinen sosialisaatio näin kierrättääkin mielessä traditioiden roskapyörteitä? Jos Cervantesia mukaillen haarniskaheppu on sarjakuvani Don Quijote, niin nurkkaan umpikujaan itse itsensä ajanut maapallo-robotti on kuin peitsenkantaja Sancho Panza (ks. ruutu 8). Paasin luennosta inspiroituneena voisikin ajatella, että valtiot ovat hieman kuin vedettäviä robottileluja: ne etsivät rajojaan niin kauan kuin ne muistetaan vetää.
Vedon loppumisen ja nurkkaan ajautumisen kokemushorisontit kuvaavat yhtäältä myös tutkimuksen haasteita, kuten sitä, miten voimme saada tiedollista otetta rajojen muutoksista ja muista monisyisistä ilmiöistä. Vaihtoehtoja ja mahdollisuuksia sekä luonnollisesti kiinnostusta näitä asioita kohtaan on runsaasti, mikä tuli esiin monissa puheenvuoroissa. Esimerkiksi professori Sanna Karkulehto (JY) pohti päivien toisessa kutsuluennossa, miten tehdä ”rakentavaa” tutkimusta. Palaan tähän hieman myöhemmin. Työryhmässä ”Soveltava kulttuurintutkimus: rajanylityksistä synergiaa ja törmäyksiä” taas keskusteltiin mahdollisuuksien rinnalla myös niistä tutkimuksen haasteista, joita kohdataan erityisesti silloin, kun sijoitutaan tai operoidaan muilla aloilla, kuten esimerkiksi teknologian tai hoivatyön parissa. Professori Jaakko Suomisen (TY) esittelemä ”hybridihumanismin” käsite kokoaa oivaltavasti tällaisen aihepiirin ulottuvuuksia ja sitä, että soveltavassa kulttuurintutkimuksessa keskeistä on kenttien ja rajojen reflektiivinen uudelleenajattelu. Olen pyrkinyt raporttini piirroksillakin ajattelemaan kenttiä uudelleen hybridihumanismin ajatusta visuaalisesti tulkitsemalla. Johanna Ylipullin (OY) puheenvuorossa keskityttiin puolestaan siihen, millaisia näkymiä ihmisten ja tietokoneen vuorovaikutuksen (Human-Computer Interaction, HCI) tai urbaanin tietoteknistymisen tutkimuksen ja sovellusten kehittämisen yhteydessä on etnografisen tutkimuksen kannalta. Yksi haaste näyttää olevan siinä, miten pitkäjännitteinen etnografia on mahdollista nopeatempoisessa projektisykkeessä. Satu Kähkönen (JY) taas pohti kulttuuriympäristön ja maiseman eroja. Soveltavan kulttuurintutkimuksen kannalta keskeiseksi seikaksi nousi yhteistyö erilaisten instituutioiden kuten museoiden kanssa. Eri taustasta, kuten hallinnollisesta taustasta tulevilla toimijoilla voi olla myös erilainen käsitteistö kuin kulttuurintutkijoilla. Puhutaanpa rakennusten, kulttuuriympäristöjen tai muiden kohteiden suojelusta, taustalla on usein yhteinen huoli ympäristön muutosten tuomista haasteista. Pilvi Hämeenahon (JY) esitelmässä ”Etnologinen arjen tutkimus ja palvelujen kehittäminen” keskityttiin yhteiskunnallisten palvelujärjestelmien ja arjen tutkimisen teemoihin.
Sähkömorsian
Soveltavan kulttuurintutkimuksen työryhmän puheenvuoroja ja keskusteluja summaavat yhteen esimerkiksi kysymykset siitä, miten tutkimukseen suhtaudutaan tai mitä siltä odotetaan yleisemmin. Sen myötä, kun yhteiskunta automatisoituu ja robotisoituu, kulttuurintutkimukselle näyttäisi siis avautuvan uusia alueita. Nyt esimerkiksi robottilemmikit ovat kiinnostavia uutuuksia, hieman hellyttäviäkin kokeiluja, mutta entä siinä vaiheessa, jos ja kun robotisoituminen on vielä läpäisevämmin arkipäivää. Kun kanssakäymisissämme on mukana yhä enemmän robottihoitajia, -viranomaisia ja -asiakaspalvelijoita, kuinka on kulttuuristen kansalaistaitojemme laita? Tulevalle tutkimukselle on näissä maisemissa paljon kiinnostavia haasteita. Toivottavasti kiireen hutikassa ei kuitenkaan käy niin, että humanistinen perustutkimus näivetetään tiedepoliittisilla linjauksilla. Jos sovellus sysää sivistyksen, voimme joutua sonnustautumaan suoja-asuihin (haarniskat), etteivät avuksi, hoivaksi ja turvaksi tarkoitetut automatisoidut käsivarret kolhi hauraita kallojamme. Sarjakuvassa vien tämän pohtimista pitemmälle: sähkömorsian on sarjakuvani trickster-hahmo (ks. ruutu 9). Se on sähköistyneen ihmisyyden hengetär, jota vanhan maailman perinteissä pitäytyvä haarniskaheppu ja liikuntakyvyttömäksi teknologisoitu nykymaailmakin kavahtavat. Tällaisten morsianten rinnalla nostalgiaan hurahtaneiden sulhokandidaattien on parempi käyttääkin kypärää. Onneksi kulttuurintutkijoilla on myös pitkälle ulottuvaa asiantuntemusta muun muassa morsianten ja sulhojen vuorovaikutuksesta, sen materiaalisista ja henkisistä ulottuvuuksista puhumattakaan.
Toisessa kutsuluennossa professori Sanna Karkulehto (JY) keskittyi pohtimaan ”Onko rakentava erojen ja rajojen politiikka mahdollista?” Judith Butlerin lisäksi Karkulehto tukeutui muun muassa filosofi Sami Pihlströmin ajatuksiin. Esimerkiksi ”hyväksyvän tunnistamisen” ja ”pragmaattisuuden” ideat tulivat esiin rakentavan tutkimuksen mahdollisuuksina. Karkulehto puhui myös Peter Hervikin (2011) tutkimuksesta, jossa käsitellään tanskalaisen median politisoitumista 1980-luvulta alkaen sekä sanomalehtipilapiirroksia ja niistä syntyneitä keskusteluja. Satiiriset piirrokset herättävät tietysti paljon reaktioita myös nykyään. Yleisemminkin lienee niin, että karttapiirrosten lisäksi juuri pilapiirrokset ovat rajojen kannalta niitä tutkituimpia.
Käsitteet kuten tunnistaminen, kasvot ja kohtaaminen, joita Karkulehto käsitteli puheenvuorossaan, siirtävät huomion kaukorajoista lähietäisyydelle. Tätä jatkaen voi ajatella, että kohtaamiset tuovat mukanaan myös kasvottomuuden ja tunnistamisen kysymyksiä, joista vallankin ollaan kiinnostuneita rajoilla, kuten lentokentillä. Oulun yliopiston kampuksellakin kävellessä saattaa välillä erehtyä luulemaan olevansa lentokentällä. Pitkät käytävät, penkkirivit ja aulat kahviloineen, joista erkanee taas ja taas lukuisia käytäviä, ovat kuin lentokentältä. Tästä syystä sarjakuvassani ollaan välillä lentokenttämäisessä tilassa: todellisuuksien rajalla, valtioiden rajalla, ihmisten ja koneiden rajalla, perinteen ja tulevan rajalla, tutkimuksen ja taiteen rajalla. Robottivirkailijat sarjakuvassani eivät siis viittaa siihen, että vastaanotto Oulun yliopistossa olisi ollut jollakin tavalla konemainen tai torjuva. Päinvastoin, henki Kulttuurintutkimuksen päivillä oli hyvä ja Oulussa oli mukavaa. Seminaariohjelmassa oli toki joitakin harmillisia päällekkäisyyksiä, mutta ne lienevät enemmin sääntö kuin poikkeus tämän tyyppisissä tapahtumissa.
Kasvokkaisuus liittyy myös kenttätöihin ja etnografiaan. Etnologi Billy Ehn tulee aihetta käsitellessään sivunneeksi rajakysymystä kiinnostavalla tavalla:
[…] sinun on määritettävä ”näyttämön” ja tarkkailtavien toimijoiden rajat. Vain harvoin on näkyvillä luonnollisia tai selkeitä rajaviivoja – sinun on itse määritettävä ne. Miten paljon pystyt liikuskelemaan saadaksesi tapahtumasta yleisnäkymän? Katoavatko ihmiset näkymättömiin ovien lävitse tai kulman taakse? Jonkin asian näkeminen ”tapahtumana” tai ”kohtauksena” päättää pitkälti mitä huomaat ja mitä siitä muistat. (Ehn 2014, 74.)
Seminaarikokemuksista kertominen on myös seminaarin näkemistä ”tapahtumana”. Kirjoitin ja piirsin seminaariraporttiani muistellen jälkeenpäin seminaarikokemuksiani. Paikan päällä tein muistiinpanoja ihan vain tavalliseen tapaan. Niinpä asiat kietoutuvat jälkikäteen havaintojen, muistumien ja kokemusten yhdistelmiksi. Sarjakuvalla pyrin tavoittelemaan näiden yhdistelmien matkustajavirtaa. Fantisoimalla fokusoin perinteen, arjen ja miksei rajojenkin tutkimisen kentän herkkyyttä, jota Ehn mielestäni kuvaa hyvin lainauksen tekstissä. Vaihtoehtoisia raportointitapoja miettiessä myös erilaiset ideat risteävät: esimerkiksi Walt Disney Pictures antoi animaatioelokuvassa Aladdin (1992) lampun hengelle siniset kasvot (ja näyttelijä Robin Williams alkuperäisen ja Vesa-Matti Loiri suomenkielisen äänen). Animaatiohahmossa rajantakainen saa kasvot ja on varastaa elokuvassa koko esityksen. Moniin kotimaisiin perinteisiinkin liittyy kasvojen näyttämisellä ja peittämisellä pelaaminen: kuolemaksi on tekeydytty naamioitumalla aivan kuten nuuttipukiksi muuntauduttaessa.
Myös ”Kuulumisen kulttuurit – kiinnittymisen materiaalisuus ja affektisuus” -työryhmän useat keskustelut sivusivat kasvokkaisuutta. Aluksi kuultiin kiinnostava esitys Hanna Ojalan, Jaana Saarisen ja Tarja Palmun kokemuksista ”kollektiivisen biografian” hyödyntämisessä tutkimuksessa, muun muassa siitä, miten muisteluretriitti voi toimia kollektiivisena menetelmänä esimerkiksi kollaasitekniikoita hyödyntäen. Sanna Valkosen (LY) ja Outi Korpilehdon (LY) esitelmissä käsiteltiin taas saamelaisuutta: Valkonen pohti muun muassa alkuperäiskansaan kuulumisen poliittisia ulottuvuuksia ja sitä, ketkä ovat saamelaisia. Korpilehto sen sijaan käsitteli erilaisia neuvotteluja rajoista, muun muassa toimijuudesta, asuista tai kielestä, joita saamelaisyhteisöön tulija voi kohdata esimerkiksi silloin, kun suomalainen avioituu saamelaisen kanssa. Valokuvaaja ja taiteilija Minna Rainio puolestaan puhui maahanmuuttajan käsitteen ongelmallisuudesta sekä kotimaan ja synnyinmaan problematiikasta. Rainio esitteli yhdessä Mark Robertsin kanssa tekemiään, rajan ja kuulumisen teemoihin kiinteästi liittyviä teoksia, kuten videoteosta Maamme / Vårt land (2012), joka nähtiin myös Rainion paneelikeskustelun alustuksen yhteydessä. Niina Oisalon esitelmässä käsiteltiin sen sijaan dokumentaarisia matkaelokuvia, esimerkiksi sitä, millaisin kerronnallisin keinoin dokumenteissa luodaan ”aikatiloja”. Keskustelussa tuli esiin Mika Ronkaisen (2013) ohjaaman Laulu koti-ikävästä -elokuvan yhteydessä se, miten elokuvissa yleisemminkin tärkeitä keskusteluja käydään usein juuri autossa. Kasvokkaisuutta kai on sekin, että keskustelijat ovat rinnatusten ja katsovat pääsääntöisesti menosuuntaan. Kulttuurintutkija Kai Latvalehto, dokumenttielokuvan toinen päähenkilö, oli myös yksi Kulttuurintutkimuksen päivien panelisteista.
Lopuksi
Ainakin itsestäni tuntuu luontevalta ajatella rajaa viivan kaltaisena asiana, ehkä siksi, että vuodesta toiseen peruskoulussa luokan eteen oli ripustettu jokin kartta. Puhumattakaan, että sitäkin vanhemmat kartat merihirviöineen voivat nekin olla melkoisia visuaalisia tarinoita. Myös vanhaan termiin ”rajapiirros” (esim. Heikel 1881, 1) sisältyy modernimpaa ääriviivapiirros-käsitettä selvemmin ajatus siitä, että piirroksen viiva rajaa esitetyn asian, ihmisen tai esineen omaksi kokonaisuudekseen. Tästä saattaa helposti syntyä vaikutelma, että asiat todellakin ovat rajattavissa ja niin myöten myös kuvattavissa. Toisaalta, voidaan ajatella esimerkiksi antropologi Michael Taussigia (2011, 13) seuraillen, että piirrokset voivat osoittaa poispäin realismiin pyrkimyksen illuusiosta. Niinpä piirtäen voidaan pyrkiä tavoittamaan jotain, mikä muuten on hankalaa. Tavoitteeni on ollut, Eloren ohjeistusta noudattaen, ”välttää luettelomaista raportointia” ja hyödyntää piirroksia tehdäkseni ”reflektoivan” ja ”persoonallisen” kuvauksen seminaarikokemuksestani. Kulttuurintutkimuksen päivien esitelmistä henki ajatus, että paikat ja kasvot liittyvät läheisesti rajoihin. Piirtäen taas on sekä vedetty rajoja että ylitetty niitä: tässä sekoittamalla haarniskahepun pelokkuutta sähkömorsiamen sähäkkyyteen.
Lähteet
Ehn, Billy 2014: Arjen yllätyksiä – Huomaamattoman etnografia ja kulttuurianalyysi. Teoksessa Hämeenaho, Pilvi & Koskinen-Koivisto, Eerika (toim.), Moniulotteinen etnografia. Ethnos-toimite 17. 59–75. Helsinki: Ethnos ry.
Heikel, Axel Olai 1881: Ohjeeksi kansatieteellisten aineittein kerääjille. Uusi Suometar. 23.5.1881. No: 117. s. 1.
Hervik, Peter 2011: The Annoying Difference: The Emergence of Danish Neonationalism, Neoracism, and Populism in the Post-1989 World. New York: Berghahn Books.
Paasi, Anssi 1996: Territories, Boundaries and Consciousness: The Changing Geographies of the Finnish-Russian Border. Chichester: John Wiley & Sons.
Taussig, Michael 2011: I Swear I Saw This: Drawings in Fieldwork Notebooks, Namely My Own. Chicago: The University of Chicago Press.
