The Ontology of Supernatural Encounters in Old Norse Literature and Scandinavian Folklore. Old Norse Folklorists Network Symposium 2015. Tarton yliopisto 11.–12.12. 2015.
Kaarina Koski
Old Norse Folklorists Network on verkosto, jonka tavoitteena on folkloristiikan teoreettisten ja metodisten näkökulmien hyödyntäminen muinaisskandinaavisen kirjallisuuden tutkimisessa. Myöhemmin tallennettujen genrejen tutkimuksella katsotaan olevan annettavaa keskiaikaisten saagojen ja erityisesti niiden toisia todellisuuksia ja yliluonnollisia olentoja kuvaavien osuuksien ymmärtämiseen. Verkoston neljäs symposiumi järjestettiin joulukuussa 2015 Tarton yliopistossa, jossa sijaitsee sekä saagatutkimuksen että folkloristiikan merkittävä keskus. Tämänkertainen teema, yliluonnollisten kohtaamisten ontologia muinaisskandinaavisessa kirjallisuudessa ja pohjoismaisessa folkloressa, keräsi paikalle erityisen runsaasti folkloristeja myös saagatutkimuksen ulkopuolelta. Kahden rinnakkaisen istunnon järjestelmä piti saagakeskeistä tutkimusta ja folkloristiikkaa jossakin määrin erillään, ja tämä raporttini tarkastelee symposiumin antia pääasiassa folkloristiikan näkökulmasta. Seuraamissani istunnoissa kysymykseen siitä, kuinka keskiaikaista kirjallisuutta ja myöhempää folklorea tuottaneet ja käyttäneet yhteisöt ovat mieltäneet toiset todellisuudet ja niitä edustavat olennot, pureuduttiin vakavasti ja vanhoja oletuksia kyseenalaistaen.
Tutkijapositio ja kommunikaatiossa luodut todellisuudet
Uskomusperinteitä ja yliluonnollisiin mielikuviin pohjautuvia tekstejä tarkasteltaessa on hyvä pohtia tutkijoiden omia asenteita yliluonnollisen ontologiaan. Professori Ülo Valk Tarton yliopistosta linjasi kolme nykypäivänä vaikuttavaa pääsuuntausta, joihin alan tutkijoiden tutkijapositioita voi suhteuttaa. Ensimmäinen on yliluonnollisen aktiivinen kiistäminen, johon liittyvät esimerkiksi evolutionistiset ja psykologiset selitykset sekä symboliset tulkinnat. Toinen on esoteerinen tai parantropologinen lähestymistapa, joka pyrkii esittämään todisteita yliluonnollisten kokemusten todellisuudesta ja jättää avoimeksi erilaisten ontologioiden mahdollisuuden. Kolmas on tekstikeskeinen suuntaus, jossa ontologiset kysymykset sivuutetaan tai niin sanotusti sulkeistetaan pois käsittelystä, ja kiinnostuksen kohteena ovat sen sijaan narratiiviset tai retoriset keinot, tyylilajit, näkymättömien ilmiöiden käsitteellistäminen tai näiden traditioiden käyttö ja välittyminen.
Folkloristien ja saagatutkijoiden symposiumissa vallitsevana lähtökohtana oli odotuksenmukaisesti tekstikeskeinen lähestymistapa, jota maustoivat paikoin symboliset ja rationalisoivat tulkinnat. Kiinnostus kohdistui vahvasti kertojien omiin käsityksiin. Symposiumin puhujat olivat valmiita siirtämään syrjään omat käsityksensä todellisuudesta ja heittäytymään folkloretekstien ilmentämään, joustavammat rajat sallivaan maailmankuvaan. Samalla näkökulma oli konstruktionistinen eli ontologioita tarkasteltiin kulttuurisesti ja historiallisesti rakentuvina ja myös aktiivisesti ylläpidettyinä. Folkloristin näkökulmasta myös tosipohjaisen ja fiktion välinen raja hämärtyy, kun kuvittelu ymmärretään keinoksi täydentää todellisuutta mielekkääksi ja ajan normeja vastaavaksi. Tekstien, perinteisten mielikuvien ja rituaalisen kommunikaation avulla luodaan todellisuutta ja samalla myös ”toisten” tai jumalien olemassaoloa. Tässä prosessissa kysymys jumaliin tai tuonpuoleisiin toimijoihin uskomisesta menettää mielekkyytensä. Esimerkiksi Frog (Helsingin yliopisto) puhui uskomisen sijaan emotionaalisesta panostamisesta.
Pyrkimys ymmärtämiseen ja kuvittelun käyttö myös tutkimusmetodina toteutui mieleenpainuvasti uskontotieteilijä Maths Bertellin (Mittuniversitetet) esitelmässä, jossa hän pohti jumalallisen olennon kohtaamista. Pohjoismainen folklore sisältää kuvauksia jumalien kuten Odinin kohtaamisesta esimerkiksi unessa tai taistelukentällä. Jumalan rituaalisista kohtaamisista kulttipaikoilla tai erityisten esineiden äärellä tapaa kaikkialta maailmasta. Kuinka uskonnoton tutkija voi ymmärtää niiden merkitystä? Eivätkö kertojan todellisuus ja kokemus ole kuitenkin tärkeitä tekijöitä tekstin merkityksen tulkinnassa? Bertell etsi vertailukohtaa jumalolennon kohtaamiselle siitä, miltä tuntui, kun hän teini-ikäisenä tapasi suosikkiyhtyeensä New York Dollsin jäsenen Tukholmassa. Teinipoika tiesi, että muusikko sijaitsi eri maailmassa kuin hän – New Yorkissa – mutta että tämä pystyi halutessaan myös vierailemaan Tukholmassa. Kohtaaminen synnytti epäilyksiä: oliko se todella hän? Enkö tunnistaisi häntä, kun näen?! Eri todellisuuksien välisen kontaktin kokemus ihmeen ja ainutkertaisuuden tunteineen voi toteutua monenlaisissa kehyksissä. Bertellin esimerkki muistutti myös siitä, että toiseus ja yliluonnollisuus ovat suhteellisia käsitteitä.
Toiset todellisuudet tällä ja tuolla puolella
Symposiumin keynote-puhujat John Lindow ja Mikael Häll olivat kumpikin erinomaisia. John Lindow (Kalifornian yliopisto, Berkeley) puhui toiseuden monista muodoista sekä paikkojen että olentojen osalta. Skandinaavisessa mytologiassa on monia toisia maailmoja: jumalilla ja jättiläisillä on omat maailmansa, ja kuolleidenkin maailmoja on useita. Ihminen voi ottaa rituaalisesti kontaktin jumalien maailmaan; toisaalta yli-inhimillinen olento voi tulla vastaan myös ihmisten maailmassa, joskin yleensä siinä erityiseksi ja toiseksi määrittyvässä paikassa. Toiset maailmat voidaan mieltää ihmisten maailmalle vastakkaisiksi tai niitä voi luonnehtia saavuttamattomuus. Määritelmät ovat jälleen suhteellisia: esimerkiksi runojen muinaisten sankarien maailma on toisaalta iäksi mennyt ja saavuttamaton mutta toisaalta edelleen läsnä maisemassa. Paikka voi määrittyä toiseksi myös siksi, että se on rajalla tai liminaalinen, kuten luola, joka samanaikaisesti sekä on että ei ole vuoren sisässä. Maisemassa jatkuva useiden maailmojen järjestelmä käsittää luolia, kirkkoja, hautausmaita, myrskyäviä meriä, jättiläisten jälkiä pitkin maita, niiden heittämiä kiviä, kiviksi muuttuneita jättiläisiä ja niiden rakentamia kirkkoja. Niillä ja niistä kertomisella on tehtävänsä. Folkloressa toiseus kuvaa käänteisesti usein yhteisön omia arvoja ja rajoja. Kuten Lotte Tarkka (Helsingin yliopisto) huomautti, osa tuonpuoleisista ilmiöistä on mielikuvina olemassa juuri määrittääkseen ihmisten omaa maailmaa ja yhteisöä.
Kaarina Kosken (Turun yliopisto) esitelmä jatkoi tätä ajatusta painottamalla vanhalle maailmalle ja kansanomaiselle maailmankuvalle tyypillistä todellisuuskuvan moraalista luonnetta. Tunnetun kristillisen maailman ulkopuolelle sijoitetut merihirviöt tai mielikuvituksellisen epämuodostuneet ihmisheimot eivät olleet fiktiivisiä vaan luonnottomia: Jumalan luomaan, oikeaksi miellettyyn järjestykseen kuulumattomia olentoja. Luonnollisella ei siis tarkoitettu luonnonlakien vaan Jumalan luoman järjestyksen mukaista. Hirviömäisyys oli korrekti ja tehokas tapa kuvata ja ymmärtää tästä järjestyksestä poikkeavaa toiseutta, outoutta ja uhkaavuutta. Suomalaisessa uskomusperinteessäkään relevantti toiseus ei ole kertojien ja yhteisöjen kannalta luonnonlakien vastaisuutta vaan sitä, ettei olento kuulu kristilliseen järjestykseen eli ihmisiin. Vaikka yliluonnollisen käsite oli käytössä ja myös symposiumin otsikossa, puhujat eivät juuttuneet sen nykyaikaisiin merkityksiin.
Ruumiillinen vai aineeton?
Nykyaikaisiin käsityksiin yliluonnollisesta kuuluu yleensä aineettomuus, ja folkloristiikassa on ollut tavallista puhua vainajista tai haltijoista henkiolentoina. Keskiaikaisissa saagoissa ja kirjallisissa lähteissä on kuitenkin tavallista, että vainajien tai peikkojen kanssa taistellaan ja painitaan. Suomalaisen uskomusperinteen pohjalta olisi houkuttelevaa väittää, että vain aineettomat olennot olisivat olleet uskottavia ja haltijan tai hirviön lihallisuus olisi fantasiaa. Keskiaikaisten saagojen näkökulmasta puolestaan näyttää siltä, että ruumiillisuus on ollut niin olennainen osa ihmisen toimintakykyä, ettei esimerkiksi vainajan ruumiiton kummittelu olisi tullut kysymykseen (Kanerva 2015). Ovatko ruumiilliset vainajat ja peikot siis keskiaikaisen uskomustradition piirre?
Symposiumin toinen keynote-puhuja Mikael Häll Lundin yliopistosta oli loistava valinta selventämään tätä asiaa. Häll väitteli vuonna 2013 eroottisiin luonnonolentoihin liittyvästä demonisesta seksuaalisuudesta 1600- ja 1700-lukujen Ruotsissa (Häll 2013). Nyt hän käsitteli vuonna 1707 alkanutta oikeustapausta, jossa karkuruudesta syytetty Jönsson-niminen sotilas oli kertonut harrastaneensa seksiä metsänneidon kanssa. Tämä ja muut vastaavat tapaukset ovat osoittaneet selvästi rahvaan pitävän haltijoita lihallisina olentoina. Teologinen näkökulma haltijoihin oli, että ne ovat saatanan ilmenemismuotoja, ja saatana on aineeton. Kokemukset sen ruumiillisuudesta johtuivat sen kyvystä muodostaa näkyvä ruumis savupilven kaltaisesta tiivistyneestä ilmasta. Sukupuoliyhteys demoniseen incubukseen tai succubukseen oli siis seksiä tiivistyneen savupilven kanssa. Sukupuolisen kontaktin tapauksessa kynnyskysymyksenä olikin, oliko kyseinen olento kylmä, kuten teologit katsoivat pelkästä ilmasta koostuvan olennon olevan, vai lämmin. Jönsson vakuutti neidon olleen lämmin, ihana ja kauniskin ainakin etupuolelta. Tapauksesta syntyi runsaasti aineistoa, koska sotaoikeuden kenraali oli hämillään tapauksesta ja kysyi muilta neuvoja kirjeitse. Tapaus askarrutti oppineiden miesten mielikuvitusta. Koska neidolla oli kertoman mukaan hevosen häntä, hänen ehdoteltiin myös olevan jonkinlainen hybridi – ehkä syntynyt ihmisen ja hevosen välisestä eläimellisestä suhteesta. Lopullista varmuutta neidon laadusta ei saatu. Koska oltiin ”jo” 1700-luvulla, oikeus katsoi lopulta koko jutun olevan valetta ja antoi Jönssonille pitkän vankeustuomion karkuruudesta.
Ruumiillisuus oli jo keskiajalle tultaessa ollut teologinen kiistakysymys myös enkelien osalta. Teologeille oli vuosisatojen ajan ongelma, ettei oppimaton rahvas ymmärtänyt saatanan ja sen erilaisten ilmenemismuotojen olevan aineettomia. Kuten Häll totesi, kansanomainen perinne hyväksyi sen, että maisemassa – sen toiseutta edustavissa koloissa – asusteli toisenlaisia olentoja ja että ne olivat ruumiillisia. Näiden huomioiden myötä monia suomalaisiakin uskomusaineistoja voisi lukea uudelleen uusin silmin siirtämällä syrjään oletuksensa uskomusolennon aineettomuudesta ja lähtemällä siitä, että ne voisivat olla ruumiillisia.
Viihdettä ja ideologiaa
Ontologisista pohdinnoista huolimatta on selvää, että valtaosa symposiumissa käsitellystä perinteestä ja kirjallisuudesta on ollut käytössä viihteenä tai tähdentämässä opettavaisia viestejä symbolisessa muodossa. Esimerkiksi Scott Shellin (Kalifornian yliopisto, Berkeley) esitelmä osoitti hienosti, kuinka tarinaa Aatamin ja Eevan piilotetuista lapsista käytettiin 1500-luvun luterilaisessa diskurssissa yhteiskunnallisten erojen perustelemiseen. Saksalaisen version mukaan Jumala teki alaluokan eli talonpojat ja käsityöläiset niistä lapsista, jotka Eeva piilotti Jumalalta, koska ei ollut ehtinyt pestä heitä. Tällä uskonpuhdistajat perustelivat yhteiskuntaerojen luonnollisuutta eli niiden kuulumista Jumalan asettamaan järjestykseen. Pohjoismaisessa folkloressa tarina sen sijaan selittää maanalaisten olentojen sekä vesien ja metsien haltijoiden alkuperää. Saagakirjallisuuden osalta Mart Kuldkepp (University College London) esitti vakuuttavan tulkinnan Bardrin saagasta, jossa kuvataan pakanoiden näkökulmasta kristinuskon vähittäistä osoittautumista paremmaksi. Ihmisen ja jumalan jälkeläisenä syntynyt Bardr ja hänen jälkeläisensä tuhoutuvat väistämättä, koska vain ihmiset voivat tulla kristityiksi ja menestyä. Näissä tapauksissa kertomuksella on uskonnollis-poliittinen tavoite, jota kertomuksessa kuvatut ei-inhimilliset olennot palvelevat.
Daniel Sävborg (Tarton yliopisto) esitteli ekstranormaaleiksi luonnehtimiensa olentojen narratiivisia rooleja saagakirjallisuuden eri lajeissa. Edesottamukset uhkaavien ja aggressiivisten olentojen kanssa palvelevat usein juonta osoittamalla sankarien urheutta ja taitavuutta. Ne toimittavat myös juonen kannalta olennaisia tehtäviä kuten tuovat viestejä tai ilmaisevat enteitä. Pasi Enges (Turun yliopisto) puolestaan tarkasteli uskomusaiheisen kerronnan käyttötapoja ja todellisuussuhdetta suullisessa aineistossa. Taitava kertoja pystyy käyttämään uskomusaiheita luovasti seuraillen ja johdatellen yleisönsä reaktioita. Hän voi käyttää kertomuksia haluamansa viestin välittämiseen mutta yhtä hyvin kuulijoiden herkkäuskoisuuden testaamiseen tai heidän viihdyttämiseensä. Kiinnostavaa on, että viihteellisestä käsittelystä ja ideologisista tavoitteista huolimatta tällaiset kertomukset rakentavat kukin esitys omalla tavallaan ontologiasta käytyä keskustelua ja paikallista ymmärrystä.
Symposiumin parasta antia olivat avoin ja utelias halu ymmärtää toisenlaisia maailmankuvia, länsimaista maailmankuvaa heijastavien kategorioiden asettaminen tarvittaessa sivuun sekä todellisuuskuvien diskursiivisen rakentumisen ymmärtäminen. Kaikesta ymmärsi, että saagojen ja uskomusperinteiden tutkimus voivat hyvin. Tapahtuman laajasta annista on varmasti jokainen tutkija voinut poimia erilaisia ajatuksia. Itse pakkasin Tartosta mukaan erityisesti ajatukset toisten todellisuuksien laajasta skaalasta, ontologisten käsitysten diskursiivisen ja arvosidonnaisen rakentumisen sekä kuvittelun merkityksen todellisuuskuvien luomisessa.
Kirjallisuus
Häll, Mikael 2013: Skogsrået, näcken och Djävulen: erotiska naturväsen och demonisk sexualitet i 1600- och 1700-talens Sverige. Lund: Malört förlag/Lunds universitet.
Kanerva, Kirsi 2015: Porous Bodies, Porous Minds. Emotions and the Supernatural in the Íslendingasögur (ca. 1200–1400). Turun yliopiston julkaisuja B 398. Turku: Turun yliopisto.
Dosentti Kaarina Koski toimii folkloristiikan yliopistonlehtorina Turun yliopistossa sekä tutkijatohtorina Suomen Akatemian Ihmisen Mieli -ohjelman rahoittamassa Mieli ja toinen -tutkimushankkeessa.