Östman, Sari 2015: ”Millasen päivityksen tästä sais?” Elämäjulkaisijuuden kulttuurinen omaksuminen. Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto. 301 sivua.
Heidi Haapoja
Sari Östmanin digitaalisen kulttuurin tutkimuksen alaan liittyvä väitöskirja ”Millasen päivityksen tästä sais?” Elämäjulkaisijuuden kulttuurinen omaksuminen (2015) avaa niin sanottua elämäjulkaisijaksi tulemisen ja olemisen prosessia. Aihe on erittäin ajankohtainen nyt, kun sosiaalinen media on tullut osaksi monen arkea, ja suuri osa suomalaisesta aikuisväestöstä julkaisee päivittäin joko Facebook-päivityksiä, twiittejä tai muuta sisältöä verkossa. Östman on alansa pioneereja: verkon kulttuurinen tutkimus on Suomessa varsin alkutekijöissään, ainakin jos tarkastellaan aihetta käsittelevien tutkimusten lukumäärää. Aiheesta on suomeksi julkaistu vasta muutamia teoksia ja artikkelikokoelmia (esim. Laaksonen, Matikainen & Tikka 2013; Saarikoski, Suominen, Turtiainen & Östman 2009; Suominen, Östman, Saarikoski & Turtiainen 2013).
Östmanin mukaan elämäjulkaiseminen on verkossa tapahtuvaa omaelämäkerrallista toimintaa, joka pääosin tapahtuu blogien, keskustelupalstojen ja somen eli sosiaalisen median puitteissa. Östmanin tavoitteena on tarkastella elämäjulkaisijuuden kulttuurista omaksumista, siis sitä, miten elämäjulkaisijaksi tullaan ja mitä henkilökohtaisia ja ympäröivään yhteisöön liittyviä tasoja tässä prosessissa on.
Verkkotutkimuksen metodologiaa viitoittava teos
Tutkimus on rakennettu selkeästi ja johdonmukaisesti. Kahden ensimmäisen luvun aikana Östman esittelee teoreettisen viitekehyksensä, aineistonsa ja menetelmänsä, ja niitä seuraavat kolme lukua sisältävät aineiston analyysin loogisessa järjestyksessä. Östman on erittäin taitava kirjoittaja, ja on ilo lukea omaleimaista tieteellistä tekstiä, jossa on sävyjä, syvyyttä ja myös hienoista huumoria. Tämä ei ole väitöskirjoissa tai ylipäänsä tieteellisen tekstin lajissa aivan jokapäiväistä; Östman on tavoittanut hienon, refleksiivisen ja analyyttisen tyylin.
Östmanin teoreettinen viitekehys on laaja ja hyödyntää digitaalisen kulttuurin ja historian tutkimuksen sekä sosiologian ja teknologiatutkimuksen näkökulmia. Pääosin hän nojaa teknologian kulttuurisen omaksumisen teoriaan (Hård & Jamison 2005) ja Bergerin ja Luckmannin (2000) ajatuksiin sosiaalistumisesta. Väitöskirjan analyysi rakentuu ja esitetään suhteessa edellä mainittuihin teorioihin hyvin selkeästi, ja esimerkiksi analyysilukujen otsikot (”Alustava omaksuminen”, ”Syvenevä omaksuminen” ja ”Syväomaksuminen”) avautuvat helposti teoreettisen viitekehyksen esittelyn kautta. Digitaalisen kulttuurin ja sosiaalistumisen tutkimuksen lisäksi Östman liittää teoreettiseen viitekehykseensä myös paljon esillä olleen kulttuuriperinnön käsitteen, mikä tuntuu hieman päälleliimatulta. Tutkimus ja analyysi toimivat varsin hyvin ilman kulttuuriperintöpuhettakin, ja lähinnä ajatus kulttuuriperinnöstä tuntuu olevan mukana todistusarvon vuoksi, kuten Östman itsekin toteaa loppupäätelmissään (s. 235).
Kirjan menetelmäosio aineistoesittelyineen ja eettisine pohdintoineen on oppikirjamainen malliesimerkki perusteellisesta opinnäytetyön menetelmien kuvauksesta. Östman esittelee johdonmukaisesti tutkimuksenteon prosessin, sen ala- ja ylämäet karikkoineen, siis sen, mitä tutkimuksessa oikeastaan on tehty aineistonhankinnasta kirjoitusvaiheeseen asti. Teoreettisen viitekehyksen ja menetelmien yhteensulautumisen olisi kenties voinut kuvata vielä tarkemmin ja konkreettisemmin, mutta toisaalta Östman erittelee kuitenkin perusteellisesti tutkimuskysymysten rakentumisen prosessia, johon teoreettinen tausta on punoutunut.
Östmanin verkkoaineistoja koskeva eettinen pohdinta ja esimerkiksi aineistojen arkaluontoisuutta käsittelevät suuntaviivat lienevät merkittäviä tulevaisuuden verkkokulttuurintutkijoille, ja väitöskirja pysynee pitkään yhtenä alan viitatuimpana teoksena Suomessa. Tästä syystä se sopii hyvin myös oppi- tai tenttikirjaksi yliopistojen kulttuurintutkimusaloille, joiden opiskelijat todennäköisesti enenevässä määrin kaipaavat verkon tutkimusmenetelmiä ja eettisiä aspekteja käsitteleviä materiaaleja ja ohjenuoria.
Ymmärtävää analyysia
Tutkimuksen analyysi rakentuu kulttuurisen omaksumisen tarkastelun ympärille. Teoreettiseen viitekehykseen ja aineistoonsa nojaten Östman esittää elämäjulkaisijuuden omaksumisessa olevan kolme vaihetta: alustava, syvenevä ja syväomaksuttu. Alustavaa vaihetta Östman luotaa haastattelukerronnan ja verkkoaineistojen havainnoinnin kautta ja suhteuttaa sen teknologian kehitykseen ja toisaalta sosiaaliseen identiteettityöhön liittyviin diskursiivisiin prosesseihin. Suurin osa Östmanin aineiston elämäjulkaisijoista kuuluu kahteen viimeiseen vaiheeseen, joissa elämäjulkaisijuus omaksutaan osaksi arkipäivän käytäntöjä, verkon yhteisöt ja normit rakentuvat ja elämäjulkaisijan roolista muodostuu yksilön osaidentiteetti. Östman ei anna havaitsemilleen omaksumisvaiheille vuosilukuja tai aikajänteitä sinänsä, vaan suhteuttaa kunkin tutkittavan näihin erikseen: omaksuminen on henkilökohtainen prosessi, ei välttämättä sinänsä aikakausi tai edes tiettyihin teknologioihin sidoksissa oleva ilmiö.
Analyysi on tehty taiten ja monipuolisesti, mutta lukija jäi odottamaan vielä enemmän konkreettisia aineistoesimerkkejä: Östmanilla on paljon painavaa sanottavaa, mutta sitä ei aina perustella aineistolla. Osin tämä johtuu toki aineiston tutkimuseettisistä rajoitteista: kaikki osallistujat eivät antaneet lupaa käyttää suoria sitaatteja, ja verkkoaineiston julkaiseminen mahdollistaisi sen hakemisen jälkikäteen internetin hakukoneilla. Tällöin osallistujien henkilöllisyys tai vähintäänkin käyttäjänimi verkossa voisi mahdollisesti paljastua. Tutkimusta varten tehtyä haastatteluaineistoa olisi kuitenkin tästä huolimatta voinut esitellä enemmän ja pidempinä pätkinä, jotta osallistujien oma ääni olisi tullut vielä vahvemmin kuuluviin.
Tutkimuksessa on keskivertoa humanistista tekstiä enemmän taulukoita, mikä toisaalta selkeyttää sanomaa, mutta toisaalta taulukot hieman toistavat itseään. Teoreettisesta viitekehyksestä kumpuava, tekijän suomentama elämäjulkaisijuuden omaksumista strukturoiva taulukko esiintyy kirjan sivuilla hieman muunneltuna, mutta muuten samannäköisenä monta kertaa. Ensi kertaa aiheeseen tutustuvaa tämä hienoisesti hämää; miten mikäkin taulukko suhteutuu edellisiin? Sen sijaan Östmanin itsensä laatima, tutkimuksen tuloksia summaava taulukko ”elämäjulkaisijuuden omaksumisen eteneminen” (s. 232) on selkeä ja toimii asian kuvaamisessa hyvin.
Östmanilla on neutraali ja ymmärtävä ote tutkimaansa kohteeseen. Hän ei asetu moralisoimaan tai paheksumaan elämäjulkaisijuutta, mitä mediassa tapahtuu suhteellisen säännöllisesti. Elämäjulkaisijuuteen liitetään usein esimerkiksi yksityisyyden rajoihin ja tietoturvaan limittyviä ongelmia. Östman ottaa analyyttisesti esille tällaisen ”huolipuheen”, joka uusiin teknologisiin ja sosiaalisen median ilmiöihin usein liittyy, ja välttää ottamasta huoliasetelmaa omaan tekstiinsä. Tämä on tutkittavan aiheen kannalta olennaista ja tarpeellista, sillä ymmärtävää ja julkaisijoiden itsensä näkökulmaan paneutuvaa tutkimusta ei ole ollut juurikaan saatavilla.
Lopuksi
Tutkimuksen kansikuva on suorastaan nerokkaan intertekstuaalinen: söpö kissanpentu tuijottaa kaukaisuuteen, ja sen viereen on asetettu puhekupla, jossa isoimmalla fontilla näkyy kirjan yläotsikko (”Millasen päivityksen tästä sais?”). Kissanpentu indeksoi suurimmalle osalle verkonkäyttäjistä sosiaalisessa mediassa kierteleviä sisältöjä, merkityksiä ja normeja: esimerkiksi Facebookissa saatetaan jakaa kissakuvia, mutta ei välttämättä mitään julkaisijan niin sanottuun yksityiseen elämään liittyvää.
Teoksen otsikko viittaa Östmanin aineistossa esille tulleeseen elämäjulkaisijuuden syväomaksumisen vaiheeseen, jossa rooli sisäistyy ja elämäjulkaisijuus sävyttää ajattelua moninaisissa tilanteissa. Hetkessä päähän pälkähtävä ajatus esimerkiksi Facebook-päivityksen mahdollisuudesta ja muotoilusta on varmastikin monelle tuttu, ja tästä syystä otsikko toimii hyvin. Lainaus osuu olennaiseen ja liittyy monen arkipäivään. Näin ollen se myös avautuu helposti jo ennen kirjan lukemista.
Kokonaisuutena Östmanin teos on ehyt, loogisesti rakentunut ja uutta ja merkityksellistä tietoa tuottava. Väitöskirja ei varmastikaan jää pelkästään perinteen-, kulttuurin- tai historiantutkijoiden lukemistoon, vaan levinnee monien tieteenalojen ja todennäköisesti niiden ulkopuolisiinkin piireihin. Merkityksellistä on, että teos on kirjoitettu suomeksi, sillä vaikka englanninkielisenä tutkimuksen lukijakunta olisi isompi, tällaisenaan se tavoittaa myös tieteen ulkopuolista yleisöä Suomessa. Voisin nähdä myös esimerkiksi tekniikan alan insinöörien olevan ammatillisesti kiinnostuneita kirjan sisällöstä, mikä on varsin spesiaalia kulttuurintutkimuksen alalla.
Kirjallisuus
Berger, Peter & Luckmann, Thomas 2000: Todellisuuden sosiaalinen rakentuminen. Tiedonsosiologinen tutkielma. Helsinki: Gaudeamus.
Hård, Mikael & Jamison, Andrew 2005: Hubris and Hybrids. A Cultural History of Technology and Science. New York: Routledge.
Laaksonen, Salla-Maaria, Matikainen, Janne & Tikka, Minttu (toim.) 2013: Otteita verkosta. Verkon ja sosiaalisen median tutkimusmenetelmät. Tampere: Vastapaino.
Saarikoski, Petri, Suominen, Jaakko, Turtiainen, Riikka & Östman, Sari (toim.) 2009: Funetista Facebookiin. Helsinki: Gaudeamus.
Suominen, Jaakko, Östman, Sari, Saarikoski, Petri & Turtiainen, Riikka (toim.) 2013: Sosiaalisen median lyhyt historia. Helsinki: Gaudeamus.
Filosofian ja musiikin maisteri Heidi Haapoja viimeistelee kalevalamittaiseen runolauluun ja nykykansanmusiikkiin liittyvää väitöskirjaansa Helsingin yliopistossa.