Arlander, Annette, Helena Erkkilä, Taina Riikonen & Helena Saarikoski (toim.) 2015: Esitystutkimus. Helsinki: Partuuna. 412 sivua.
Heidi Haapoja
Suomen kielen sana ”esitys” on yhtä monitulkintainen kuin sitä tutkiva alakin: kuten Annette Arlander Esitystutkimus-kirjan johdannossa toteaa, ”esitys voi viitata esittelyyn, esiintymiseen ja esittämiseen, performanssiin, paitsi presentaatioon myös representaatioon, teeskentelyyn tai jopa ehdotukseen” (s. 16). Esitystutkimuksen alla on yhtä lailla runsaasti erilaisia, varsin monitieteisiä näkökulmia, vaikka pääosin ne kumpuavat englanninkielisen maailman performance studies -koulukunnan näkemyksistä. Alan tutkimuksia yhdistää se, että niissä tutkitaan esitystä (performanssia) suorituksena, tekemisenä ja prosessina, eikä huomio niinkään kohdistu esityksen rakenteisiin. Esitys voi olla niin kohosteinen teatteri- tai taide-esitys kuin arjen toimintokin – ja kaikkea tältä väliltä.
Annette Arlanderin, Helena Erkkilän, Taina Riikosen ja Helena Saarikosken toimittama Esitystutkimus-artikkelikokoelma (2015) kokoaa ensi kertaa yhteen suomenkielisiä kirjoittajia, jotka käyttävät performanssitutkimuksen näkökulmia hyödykseen tavalla tai toisella. Kirjoittajia on paljon, ja he tulevat muun muassa folkloristiikan, viestinnän ja taiteentutkimuksen aloilta. Artikkelikokoelma on laaja ja moniulotteinen, ja sen tavoite on kunnianhimoisesti esitellä suomalaista esitystutkimusta mahdollisimman kattavasti. Teoksessa on sekä vertaisarvioituja artikkeleita, tulokulmakirjoituksia että muutama suomennos alan pioneerien teksteistä. Artikkelit on jaettu kolmeen osaan, joiden yläotsikot ovat ”Esityksen etnografiat”, ”Taiteen esitykset” ja ”Esittäminen”.
Onnistuneita otoksia
Artikkelikokoelman vahvuus on sen ammattitaitoisissa kirjoittajissa: osa artikkeleista on erittäin onnistuneita, analyyttisia ja metodologisesti syvällisiä. Tällaisia ovat muun muassa Helena Saarikosken Victor Turnerin rituaalia koskevia teoreettisia linjauksia ja kertomalla esitettyjä lavatanssikokemuksia käsittelevä artikkeli ja Annette Arlanderin blogin pitämisen performatiivisuutta luotaava teksti. Ensin mainitussa Saarikoski esittelee muun muassa Turnerin liminaalisuuden, liminoidin ja kulttuurisen esityksen käsitteet ja limittää ne lavatansseihin liittyvään muistelukerrontaan. Saarikoski nimittää muistelukirjoituksia ”tanssien kerrotuiksi esityksiksi” (s. 2), joissa yhdistyvät ruumiillinen ja eletty kokemus, ajat, paikat, esittävyys ja todeksi tuottavuus.
Arlanderin blogin pitämistä käsittelevä teksti taas tuo hienosti esille performanssitutkimuksen käsitteistöä, jota myös peilataan empiriaan. Erityisesti performanssin ja performatiivisuuden käsitteiden erojen ja yhtäläisyyksien käsitteleminen on hyödyllistä – käsitteet kun helposti sotkeutuvat toisiinsa. Arlander toteaa Barbara Boltiin (2008) viitaten, että ”esitys voidaan ymmärtää subjektin intentionaalisena tekona [..], kun taas performatiivisuus voidaan ymmärtää iteratiivisena ja siteeraavana käytäntönä tai toimintana, joka tuottaa sen minkä nimeää” (s. 213). Arlanderin mukaan sosiaalisen median esitykset voivat toimia nykyään esityksen perusmallina, ja esimerkiksi blogin pitäminen on yhtä aikaa sekä esitys että performatiivista toimintaa. Arlanderin artikkeli sopii hyvin peruslukemistoksi esimerkiksi kulttuurintutkimuksen alojen perustutkintovaiheen opiskelijoille, sillä sosiaalisen median performanssit lienevät enenevässä määrin innostuneita tutkijoita luokseen houkuttelevia.
Myös kirjan vertaisarvioimattomat tulokulmakirjoitukset ovat varsin ansioituneita, vaikka ne ovatkin enemmän katsauksia eri kirjoittajien alojen esitystutkimuksien nykyhetkeen. Esimerkiksi Pirkko Moisalan artikkeli ”Musiikkiesityksen etnografia, ruumiillisuus, kulttuurisuus ja tuleminen” kokoaa yhteen suomalaista ja myös ulkomaalaista etnomusikologista esitystutkimusta, joka on ollut ihmeen vähälukuista, ottaen huomioon musiikin luonteen ”soivana ilmiönä, joka on olemassa vain esityksessä” (s. 317). Myös Jaana Parviaisen ja Annamari Vänskän kirjoitukset tarjoavat hyviä näkökulmia performatiivisuuden käsitteeseen, jolla molemmat viittaavat Judith Butlerin (1990) näkemyksiin sukupuolen rakentumisesta.
Taide-esitykset vs. tiede-esitykset?
Esitystutkimus-kirjan ongelma ja toisaalta myös ansio on sen laaja-alaisuus. Tämä näkyy hienoisena esitysten, kirjoittamisen tapojen ja ilmaisujen sekamelskana. Allekirjoittaneelle, sekä tieteellisen että taiteellisen koulutuksen saaneelle lukijalle, kirjan artikkelit näyttäytyivät ainakin osin tiede– taide-dikotomian läpi, vaikka artikkelikokoelmassa on selvästi pyritty käymään dialogia tieteellisen ja taiteellisen tutkimuksen välillä. Taiteellinen tutkimus on Suomessa varsin uutta, ja se hakee vielä linjojaan. Sen keskiössä näyttäisivät ainakin kirjan artikkelien perusteella olevan fenomenologinen näkökulma sekä ruumiillisuus ja kokemuksellisuus, joita peilataan suhteessa esityksen käsitteeseen.
Dikotomia näkyy lähinnä metodologisessa otteessa: tieteellisestä näkökulmasta kirjoitetut artikkelit ovat perinteisessä teoreettisessa mielessä vahvempia ja keskustelevat kiinnostavasti sekä aineiston että teoreettisen viitekehyksen kanssa. Toisaalta tämä on tutkija-lukijaan iskostettu, ehkä asenteellinenkin mielipide: esimerkiksi tutkijan keholliset kokemukset, niihin keskittyminen ja niistä kirjoittaminen ovat tekstikeskeiselle folkloristille uutta ja vierastakin pohdittavaa. Toisaalta tuntuu, että tällaista tieteellisen kirjoittamisen tapaa olisi vielä hyvä syventää ja vankistaa lisää.
Osassa kokoelman artikkeleista taiteellisen ja tieteellisen näkökulman yhdistäminen onnistuu hyvin: esimerkiksi yllä mainittu Anette Arlanderin artikkeli kokoaa näitä hyvin yhteen, samoin Pilvi Porkolan ”Esityksellä tutkiminen – esitystutkimuksen ja taiteellisen tutkimuksen yhtymäkohtia”. Myös Peggy Phelanin hienosti suomennettu artikkeli ”Performanssin ontologia: representaatioita ilman toisintamista” leikittelee vaikuttavasti taiteellisen ja tieteellisen ilmaisun rajapinnalla.
Lopuksi
Esitystutkimus on merkityksellinen teos siinä mielessä, että se on alansa ensimmäinen suomenkielinen artikkelikokoelma. Sen puitteissa äänensä kuuluviin ovat saaneet monen alan tutkijat, jotka ovat näin päässeet käymään myös monitieteistä dialogia, mikä on itsessään arvokasta. Kirjan johdanto on myös tärkeässä roolissa suomalaisen esitystutkimuksen kokoajana, ja siinä esitystutkimus myös asetetaan laajempaan kansainväliseen kontekstiin ja suhteutetaan suhteellisen pitkiin tutkimushistoriallisiin juuriin. Teos lienee tarpeellinen ainakin kulttuurintutkimuksen, historian, viestinnän, taiteen- ja taiteellisen tutkimuksen sekä etnografisten näkökulmien osaajille: kirja tarjoaa tarttumapintoja moneen tarpeeseen.
Kirjallisuus
Bolt, Barbara 2008: A Performative Paradigm for the Creative Arts? – Working Papers in Art and Design 5 [online]. <https://www.herts.ac.uk/__data/assets/pdf_file/0015/12417/WPIAAD_vol5_bolt.pdf > [1.4.2016.]
Butler, Judith 1990: Gender Trouble: Feminism and the Subversion of Identity. London: Routledge.
Filosofian ja musiikin maisteri Heidi Haapoja viimeistelee kalevalamittaiseen runolauluun ja nykykansanmusiikkiin liittyvää väitöskirjaansa Helsingin yliopistossa.