Utriainen, Terhi & Päivi Salmesvuori (toim.) 2014: Finnish Women Making Religion. Between Ancestors and Angels. New York: Palgrave Macmillan. 293 sivua.
Kaarina Koski
Uskontotieteessä ja folkloristiikassa on 1990-luvulta lähtien voimistunut uskonnon arkisten käytäntöjen tutkimus. Kansanomaisen tai omaehtoisen uskonnollisuuden (vernacular religion; ks. esim. Bowman & Valk 2012) tutkijat kysyvät, miten uskonnollisia traditioita noudatetaan, muokataan, merkityksellistetään ja rakennetaan arjen käytännöissä ja omassa elämässä. Näihin kysymyksiin liittyvät vahvasti tunteet, toimijuus, identiteetti ja ruumiillisuus, ja tutkimuskohteena ovat usein naiset, joiden roolit eivät yleensä ole uskonnollisten instituutioiden johtoasemissa. Terhi Utriaisen ja Päivi Salmesvuoren toimittama Finnish Women Making Religion. Between Ancestors and Angels on tämän tutkimuslinjan kypsä ja erinomainen edustaja – mutta myös paljon muuta. Tekijät luonnehtivat kirjan 12 artikkelin kuvaavan suomalaisnaisten toimintaa eri aikoina uskonnollisten instituutioiden sisällä, marginaaleissa ja ulkopuolella. Kysymys kuuluu, kuinka naiset rakentavat uskonnollista auktoriteettia ja kuinka he luovat feminiinisiä ja feministisiä kristinuskon tulkintoja. Kuinka naiset ovat omalla toiminnallaan vaikuttaneet, tehneet näkökulmaansa näkyväksi ja raivanneet sille tilaa yhteisössä ja yhteiskunnassa? Kokoelma jakautuu kronologisesti neljään osaan, jotka edustavat ajanjaksoja 1800-luvun lopulta nykypäivään. Lukukokemus rakentaa jatkumon paitsi naisten aseman muutokseen uskonnollisissa yhteisöissä ja yhteiskunnassa myös siihen niin sanottuun henkiseen vallankumoukseen (Heelas & Woodhead 2005), jossa uskonnollisten instituutioiden merkitys on vähentynyt ja erilaiset henkisyyden muodot kasvattaneet suosiotaan.
Luterilainen ilmapiiri ja naiseuden arvonnousu
Finnish Women Making Religion kuvaa tapaustutkimusten kautta suomalaisen uskontoelämän yleisiä ilmiöitä ja trendejä, mutta samalla sen fokus on valtavirran marginaaleissa ja sen alla piilevissä muutosvoimissa. Artikkelit vahvistavat aiemmin tunnettuja peruslinjauksia suomalaisesta uskonnon kentästä mutta samalla myös purkavat niitä. Vaikka suomalainen uskontoelämä on edelleen kiinnittynyt pääosin luterilaiseen kirkkoon, se sisältää myös hyvin paljon muuta. Ja vaikka naisen rooli on perinteisesti ollut uskonnon kentällä passiivinen ja alistuva, näemme merkittäviä irtiottoja rooliodotuksista. Kokonaisuutena teos muistuttaa, että yleistykset uskonnosta ja naisten roolista siinä sivuuttavat aina merkittäviä ilmiöitä kuten naisten kyvyn löytää väyliä toimijuuteen kaikesta huolimatta tai rohkeat naisen roolin uudistajat. Uskonnollisen valtakulttuurin katveessa, ja myös sen sisällä, liikkuu jatkuvasti monenlaisia vaihtoehtoisia, haastavia ja uudistavia virtauksia. Juuri nämä virtaukset tekevät muutoksen mahdolliseksi ja vääjäämättömäksi. Kuten Tuija Hovi artikkelissaan kiteyttää, staattista uskontoa ei ole olemassa. Pysyvyyden ja muutoksen välinen jännite piilee sekä uskovien tavallisissa, arkisissa valinnoissa että julkisiin rooleihin valittujen henkilöiden toimissa. Keskeistä on tekeminen, jonka varassa sekä jatkuvuudet että muutokset ovat. Uskonto ei koostu vain opinkappaleista, vaan sen olemassaoloon kuuluvat myös uskovien toiminta ja teot.
Luterilaisuus tai sen vaikutus on mukana lähes jokaisessa tämän kirjan tekstissä, mikä on perusteltua sekä historian että kirkon tämänhetkisenkin aseman vuoksi. Myös vaihtoehtojen kuten ekologisten tai itämaisten henkisten liikkeiden, enkeliuskon ja viime vuosisadalla virinneiden esoteeristen suuntausten kannattajat peilaavat ajatuksiaan luterilaisuuteen ja usein pysyvät sen yhteydessä. Ortodoksistakin traditiota tarkastellaan tässä teoksessa suhteessa luterilaisuuteen. Helena Kupari tutkii artikkelissaan luterilaisen kanssa avioituneiden, Karjalasta evakkoina tulleiden ortodoksinaisten mahdollisuuksia toteuttaa omaa uskontoaan yhteisessä arjessa. Näissä teksteissä korostuvat neuvottelut valtavirtaisen ja vaihtoehtoisen välillä sekä omaehtoiset valinnat uskonnon harjoittamisessa.
Myös instituutioiden sisällä käytännöt ja linjaukset ovat muutosten ja neuvotteluiden alaisia. Anni Tsokkinen kuvaa artikkelissaan luterilaisen kirkon linjasta käytyjä neuvotteluja ja kiistoja kahden eri sukupolveen kuuluvan naisteologin, Irja Kilpeläisen ja Irja Askolan, toiminnan ja elämänläheisen teologian kautta. Kilpeläisen ohjeet sielunhoidosta ilman uskonnollista sisältöä herättivät aikanaan kiistoja mutta edistivät samalla kirkon sosiaalista roolia. Askolan runoissa ja rukouskirjoissa nainen voi lähestyä Jumalaa myös sosiaalisesti hankalista tilanteista omana itsenään ja ilman häpeää. Kummankin ei-teologisia kirjoituksia voi tarkastella inhimillisinä tekoina, joiden sanoma sosiaalisesta vastuusta ja suvaitsevaisuudesta on levinnyt arkisten käytäntöjen ja uskonnollisten tunteiden kautta osaksi luterilaista kirkkoa.
Teoksen muutkin artikkelit korostavat naisten pyrkimyksiä kristinuskon naisellisempiin tulkintoihin ja roolimallien muuttamiseen jo 1800-luvulta lähtien. Sekä naisen roolin että naisellisten tulkintojen muutos 1900-luvun kuluessa on ollut suuri. Esimerkiksi Heini Hakosalon tekstissä näkyy lähtökohtana 1900-luvun alun kristillisen naisihanteen ahtaus ja sen vaikea sovitettavuus työuran kanssa; hän kuvaa kolmen kristilliseen vakaumukseen sitoutuneen naisen identiteettikamppailua lääkärin uralla. Tsokkisen teksti väläyttää skaalan toista ääripäätä kuvatessaan vuonna 2010 piispaksi valittua Askolaa, joka ei runoissaan koskaan kuvaa Jumalaa isäksi vaan pitää tämän tärkeimpiä rooleja pikemminkin äidillisinä. Samaan aikaan – kuten Johanna Ahonen artikkelissaan osoittaa – monet luterilaiset naiset sovittavat kristilliseen maailmankuvaansa intialaisten naispuolisten gurujen kuten äiti Amman seuraamisen.
Lupa uskonnolliseen toimijuuteen
Utriaisen ja Salmesvuoren kokoelmasta hahmottuu kuva naisten yhteiskunnallisen aseman paranemisesta ja uskonnollisen toimijuuden kasvusta vuosikymmenten saatossa. Tätä kehitystä ei kuitenkaan esitetä homogeenisena. Tuija Hovi tarkastelee naisten roolia uuskarismaattisessa kristillisyydessä, jossa miehen katsotaan edelleen olevan perheen ja vaimonsa pää. Konservatiivisista perherooleista huolimatta uuskarismaattisuus vetoaa myös naisiin, koska siinä hengelliset lahjat eivät ole sukupuolitettuja vaan naiset voivat olla täysivaltaisia uskonnollisia toimijoita. Päivi Salmesvuoren artikkeli puolestaan osoittaa, että uskonnollinen auktoriteetti luterilaisessa uskossa on ollut naiselle mahdollista jo 1800-luvulta lähtien. Salmesvuori tutkii, kuinka unissasaarnaaja Helena Konttinen rakensi 1900-luvun alussa auktoriteettiaan ja profeetan rooliaan valtakulttuurin marginaalissa mutta paikallisen sielunpaimenen hyväksymänä. Konttisen harkittuun uskottavuusstrategiaan kuului askeesi ja oman persoonan häivyttäminen Jumalalta tulevien viestien aitouden varmistamiseksi. Toimiessaan näiden mahdollisuuksien rajoissa hänellä oli suuri vaikutusvalta ja paljon seuraajia. 1900-luvun alun kristillinen yhteisö ei kuitenkaan sallinut naiselle uskonnollista auktoriteettia omana itsenään vaan ainoastaan transsitilaan vaipuneena välittäjänä. Uskonnon kytkökset sosiaalisiin hierarkioihin ovat moninaiset, ja uskonto voi tarjota naisille toimijuutta, jota sosiaalinen ympäristö ei anna.
Mutta jälleen kokoelma sisältää myös tapauksia, joissa tilanne on toinen. Tiina Mahlamäki kirjoittaa Kersti Bergrothista, joka toimi 1900-luvun alkupuolella monipuolisena kirjoittajana. Bergroth toi antroposofisen elämänkatsomuksensa esille ainoastaan verhottuna fiktiivisissä teksteissään. Ongelmana ei ollut niinkään sukupuoli kuin se, ettei antroposofia ollut täysin hyväksyttyä. Samalla kun oman vakaumuksen avoin esilletuonti oli Bergrothille mahdotonta, hän uskoi Rudolf Steinerin ajatukseen taiteen tärkeästä roolista syvempien totuuksien kuvaajana.
Yhteisöllisyydestä individualismiin
Teoksen ensimmäisessä artikkelissa Marja-Liisa Keinänen tarkastelee Karjalan ortodoksiyhteisöjen vainajiin liittyviä rituaaleja erityisesti yhteisöön kuulumisen näkökulmasta. Naisten vastuulla olevien kuolinitkujen ja vainajien muistoaterioiden avulla varmistettiin vainajan pysyminen sukuyhteisössä, johon kuuluivat sekä elävät että kuolleet jäsenet. Kuolinitkut, joiden kieli korostaa äidinpuoleisia sukulaisuussuhteita, kokoavat uudelleen elävien yhteisön kun yksi sen jäsenistä siirtyy rajan toiselle puolelle. Vainajien kanssa nautitut ateriat puolestaan luovat yhteisöllisyyttä rajan yli. Karjalaisissa yhteisöissä Suomen ja Venäjän rajan molemmin puolin kuoleman- ja muistelurituaalit ovat yhteisöä ylläpitäviä tekoja ja naisen rooli niissä on legitiimi, rakentava ja odotuksenmukainen. Kuten Keinänen toteaa, naisen rooli hoivaajana ja huolehtijana toi hänen tehtäväkseen myös vainajiin kohdistuvan huolenpidon ja sukulaissuhteiden ylläpidon.
Ortodoksista kansanuskontoa kuvaavana Keinäsen teksti on kokoelman harvoja yhteisöllisen toiminnan analyyseja. Naisten itsenäisen toiminnan tarkastelu luterilaisessa yhteisössä kääntää näkökulman pikemminkin yhteisön toimista poikkeavan ja niitä kyseenalaistavan yksilön tarkasteluksi. Esimerkiksi Tiina Kinnusen artikkeli Alexandra Gripenbergistä ja hänen feministisestä kristillisyydestään tarkastelee yksilöä, aatesisaria ja erisuuntaisia aatteita, joiden myötä yhteiskuntaa ja suomalaista kristillisyyttä – koko yhteisöä ja sen tapoja – pyrittiin muuttamaan. Yhteisö on silti tärkeä ja yksilö toimii viime kädessä koko yhteisön puolesta. 2000-luvulle tultaessa tilanne on muuttunut. Yhden suuren yhteisön rinnalla on monia pieniä uskonnollisia yhteisöjä, joihin kuuluminen on yhä useammin oma päätös. Tuija Hovin artikkeli uuskarismaattisesta kristillisyydestä on tärkeä muistutus siitä, että uskonnon yhteisöllisyys on edelleen vahvaa toisaalla etenevästä individualisoitumisesta huolimatta.
Yksilöllistyminen on ominaista vaihtoehtoisille henkisille liikkeille. Viime vuosikymmeninä vahvistunutta suuntausta, jossa maallistuminen ja uskonnollisten instituutioiden merkityksen lasku kääntyy kiinnostukseksi uusia ja vaihtoehtoisia henkisyyden muotoja kohtaan, on nimitetty muun muassa henkiseksi vallankumoukseksi tai uudelleenlumoutumiseksi (re-enchantment; Partridge 2004). Nykyajan henkisyyttä leimaa opin ja yhteisöllisen kontrollin sijaan pyrkimys yksilölliseen hyvinvointiin tai itsen sakralisointi, henkilökohtaisen vastuun ja kokemuksen korostaminen sekä vaikutteiden omaksuminen useilta tahoilta. Uuden henkisyyden kirjosta kokoelmaan on valittu luonnon pyhittämistä ilmentävät suuntaukset, intialaiset jooga-perustaiset liikkeet sekä enkelit. Terhi Utriaisen artikkeli suomalaisten naisten enkelimielikuvista ja -käytännöistä perustuu laajaan tutkimukseen ja analysoi syvällisesti suomalaisnaisten kiinnostusta enkeleitä kohtaan, enkelien kanssa yhdessä rakennettua toimijuutta sekä vaikeiden tunteiden työstämistä enkelien avulla. Utriainen tuo hienosti esille kuvittelun luvallisuuden ja voiman enkeliterapiassa ja perustelee uskottavasti, mikä enkeleissä vetoaa suomalaisnaisiin.
Osien summa
Tapaustutkimusten kokoelmana Finnish Women Making Religion tarjoaa väistämättä vain yksittäisiä esimerkkejä yksilöistä, yhteisöistä ja suuntauksista, mutta ne kattavat monia tärkeitä näkökulmia aiheeseen ja muodostavat toimivan kokonaisuuden. Teoksen läpi kulkee monia eri teemoja ja kehityskaaria, ja kukin artikkeli liittyy useampaan niistä kuten toimijuuteen, tunteiden käsittelyyn, identiteettiin, luterilaisen teologian tulkintoihin, yhteiskunnalliseen muutokseen tai naisten omaehtoisiin, arkisiin valintoihin. Koska teos on suunnattu kansainväliselle yleisölle, sen johdanto sisältää tiiviit perustiedot suomalaisesta uskonnollisuudesta ja historiallisista kehyksistä. Tarvittaessa myös artikkeleissa kerrotaan olennaiset taustatiedot. Tämä merkitsee tieteidenvälistä lukijaystävällisyyttä, koska minkään oppialan perustietoja Suomesta ei pidetä itsestäänselvyyksinä. Osa teksteistä on kuvailevampia, toisissa on painavampaa teoreettista sisältöä. Syvällekin vievät teoreettiset näkökulmat selitetään monitieteiselle lukijakunnalle tiiviisti ja asiallisesti, ja niiden taustoista löytyy lisää selvitystä loppuviitteissä. Teoreettisen sisällön osalta omat suosikkini ovat Päivi Salmesvuoren artikkeli horrossaarnaajan auktoriteetin rakentamisesta sekä Tuija Hovin ja Terhi Utriaisen toimijuutta eri tavoin käsittelevät analyysit.
Olen lukenut tätä teosta vaihtoehtoisista uskonnollisuuden ja henkisyyden muodoista kiinnostuneena folkloristina, jolle kokoelmassa on ollut sekä vanhaa tuttua että uutta purtavaa. Nekin artikkelit, joiden relevanssi oman tutkimukseni suhteen on pienempi, ovat rakentaneet kiinnostavaa kontekstia omaan tutkimukseeni liittyville kysymyksille. Kokoelmaa voi suositella kenelle tahansa, jota kiinnostaa yksikin artikkelien aiheista. Samalla kannattaa vilkaista muitakin artikkeleita, sillä ne täydentävät toisiaan hyvin.
Kirjallisuus
Bowman, Marion & Valk, Ülo 2012: Vernacular religion, generic expressions and the dynamics of belief: introduction. – Marion Bowman & Ülo Valk (eds.), Vernacular Religion in Everyday Life: Expressions of Belief. Sheffield and Bristol: Equinox.
Heelas, Paul & Woodhead, Linda 2005: Spiritual Revolution. Why Religion is Giving Way to Spirituality. Oxford: Blackwell Publishing.
Partridge, Christopher 2004: The Re-Enchantment of the West: Volume 1. Alternative Spiritualities, Sacralization, Popular Culture and Occulture. London & New York: T&T Clark International.
Dosentti Kaarina Koski toimii Turun yliopistossa tutkijana ja folkloristiikan määräaikaisena yliopistonlehtorina.