Kivimäki, Ville & Kirsi-Maria Hytönen (toim.) 2015: Rauhaton rauha. Suomalaiset ja sodan päättyminen 1944–1950. Tampere: Vastapaino. 394 sivua.
Marcus Lepola
Rauhaton rauha on historiantutkijoiden teksteistä koostettu, vertaisarvioitu artikkelikokoelma, jonka ovat toimittaneet Ville Kivimäki ja Kirsi-Maria Hytönen. Kivimäki on historioitsija, jonka englanninkielisen väitöskirjan suomenkielinen versio Murtuneet mielet. Taistelu suomalaissotilaiden hermoista 1939–1945 voitti vuoden 2013 Tieto-Finlandian. Hytönen on etnologi ja väitteli vuonna 2014 tohtoriksi teoksellaan Ei elämääni lomia mahtunut. Naisten muistelukerrontaa palkkatyöstä talvi- ja jatkosotien ja jälleenrakennuksen aikana. Taustaltaan molemmat tutkijat ovat näin ollen varsin sopivia tämän teoksen toimittajiksi. Kirjaan sisältyy 11 artikkelia, joiden kirjoittamiseen on osallistunut 12 tutkijaa pääosin Jyväskylän yliopistolta. Tekijät esitellään kirjan lopussa.
Rauhaton rauha on selkeästi jaettu neljään temaattiseen osaan, jotka sijoittuvat ajallisesti vuoden 1944 Moskovan välirauhan jälkeiseen aikaan ja 1950-luvun alkuun, joskin kirjan viimeisessä artikkelissa nostetaan myös esille 1960–1970-lukujen nuorisoradikalismi, jonka kasvualustana toimi 1950-luvulla kasvanut sukupolvi. Tekijöiden mukaan kirjan ”tavoitteena on saada kiinni sotien ja 1950-luvun väliin jäävästä hetkestä” (s. 36).
Vaaran vuosien ja suuren selviytymiskertomuksen välimaastossa
Teoksen ensimmäinen artikkeli, ”Ennen huomispäivää. Toisen maailmansodan päättyminen Suomessa ja Euroopassa”, toimii koko kirjan johdantona. Johdannossa Kivimäki, Hytönen sekä Jyväskylän yliopiston Suomen historian professori Petri Karonen määrittelevät tutkimustyönsä näkökulmat sekä keskustelevat niistä pulmista, joita sodanjälkeisessä historiantutkimuksessa esiintyy. Tekijöiden mukaan Suomen sodanjälkeisen ajan historiantutkimus asettuu ainakin kahteen eri päälinjaan: vaaran vuosiin ja suureen selviytymiskertomukseen. Edellisen tutkimuslinjan kysymyksenasettelua on hallinnut poliittinen historia, joka on keskittynyt siihen, miten lähellä kommunistinen vallankaappaus Suomessa oli vuosina 1944–1948 ja kuinka tuosta uhkasta selvittiin. Tämä valtakamppailun näkökulmaan keskittynyt tutkimus on rajoittunut valtakunnan politiikan ylätasoon ja jäänyt vieraaksi suurelle osalle väestöstä. Toinen tutkimuslinja, selviytymiskertomus, käsittää evakoiden asuttamisen, sotakorvausten maksamisen ja maan jällenrakentamisen. Historiantutkimuksen käsitteenä selviytymiskertomus on ongelmallinen, sillä tapahtumia on tarkasteltu myöhemmän ajan näkökulmasta, onnellisen tai vähintään tyydyttävän lopputuloksen valossa. Ihmisten muistoissa käännekohtana parempaan mielletään viimeisen sotakorvausjunan katoaminen horisonttiin ja Helsingin vuoden 1952 olympialaiset.
Tekijät sanovat molempien tutkimuslinjojen olevan heidän teokselleen tärkeitä, mutta Rauhaton rauha asettuu näiden välimaastoon. Teoksen artikkeleiden näkökulmat liittyvät pääasiassa paikallistasoon, ja kirjassa tarkastellaan syksystä 1944 alkaneen uudelleenorientoitumisen kokemuksellista, käsitteellistä ja tunnehistoriallista tasoa, eli miten suomalaiset asennoituivat uuteen rauhan kauteen. Kirjoittajat lähestyvät tätä kysymystä erilaisten aineistojen ja rajausten valossa, ja näin muutoksesta ja jatkuvuudesta piirtyy yksityiskohtaisempi kuva kuin ylätason poliittiseen historiaan keskittyvässä tutkimuksessa.
Sodan loppuminen, yhteiskuntamuutos, rauhankriisi sekä arjen selviytymiskeinot
Kirjan ensimmäisen osan toinen artikkeli, ”Lapin ajanlasku. Menneisyys, tulevaisuus ja jälleenrakennus historian reunalla”, on Lapin yliopiston kulttuurihistorian professorin Marja Tuomisen kirjoittama. Artikkelissaan Tuominen käsittelee Lapin tuhojen jälleenrakennustyötä. Miinat ja sodanaikaiset räjähteet aiheuttivat paljon ongelmia paikallisväestölle, ja räjähdeonnettomuuksissa menehtyi sekä aikuisia että lapsia. Miinanraivaustyötä kesti vuoteen 1948 saakka, mutta onnettomuuksia tapahtui vielä 1960-luvullakin.
Kirjan toinen osa, ”Kotiinpaluut”, sisältää neljä artikkelia, joissa kaikissa on vahva paikallistason näkökulma. Näistä ensimmäinen on Kivimäen artikkeli ”Hämärä horisontti, avautuvat tulevaisuudet. Suomalaissotilaat ja syksyn 1944 tunnemaisema”, jossa kirjoittaja paneutuu kiinnostavalla tavalla sotilaiden ristiriitaisiin kokemuksiin tulitauon julistamisen hetkellä ja rauhan aikaan siirtyessä. Epävarmuus rauhan kestämisestä sekä isänmaan kohtalosta varjostivat sotilaiden mieliä. Heli Kanasen artikkeli ”Kylmille asuinsijoille. Miten paikallisväestö otti vastaan ortodoksisen siirtoväen” kuvailee karjalaisten evakoiden sopeutumista uuteen asuinpaikkaan ja sitä, miten paikallisväestö ei aina hyvällä katsonut uusia naapureitaan. Luterilainen väestö koki erityisesti evakoiden ortodoksiuskonnon vieraana ja se yhdistettiin usein suoraan Venäjään ja venäläisyyteen. Antti Malinen taas käsittelee artikkelissaan ”Kodittomuutta ja kotien rauhaa. Kaupunkilaisten asuinolot” sotien jälkeistä asuntopulaa, joka vaivasi Suomen kaupunkeja. Ruotsista palaavat sotalapset, rintamalta palaavat sotilaat sekä maaseudulta muuttava väestö joutuivat ahtautumaan pieniin tilapäisasuntoihin. Moni yksinäinen ei saanut itselleen asuntoa, ja vuonna 1950 asutuskeskuksissa oli peräti 20 000 henkilöä vailla vakinaista asuntoa. Osan viimeisessä artikkelissa ”Toimet, työt ja taakat. Perhe-elämä maaseudulla sodan jälkeen” tarkastellaan millä tavoin maaseutuväestö pyrki sopeutumaan sodan köyhdyttämän maaseudun arkeen ja vellovaan yhteiskuntamuutokseen. Kyseisen artikkelin ovat kirjoittaneet Seija-Leena Nevala ja Kirsi-Maria Hytönen.
Poliittinen historia tulee selvemmin esille kirjan kolmannessa osassa ”Rauhankriisi”. Artikkelissaan ”Suomi vuonna yksi. Sodasta rauhaan siirtyminen valtakunnallisena ongelmana” Petri Karonen tutkii valtiovallan sopeutumista uuteen tilanteeseen, jossa säännöstely, sotavelan maksu ja Neuvostoliiton poliittinen painostus toivat uusia haasteita yhteiskunnalliselle kontrollille. Artikkelissa tarkastellaan miten ”rauhankriisi” ilmeni valtioneuvoston, eduskunnan ja virkakoneiston näkökulmasta. Seuraava artikkeli ”Epävarma itsenäisyys. Julkinen keskustelu sodan päättyessä” tuo esille, miten julkisessa sanassa keskusteltiin Suomen tulevasta suunnasta elokuulta 1944 toukokuulle 1945. Suomen muuttunut suhde Neuvostoliittoon oli monien keskustelujen keskipisteessä. Eri lehtien erilaiset poliittiset mielipiteet tulevat Timo Auvisen, Antero Holmilan sekä Niina Lehtimäen yhteisessä artikkelissa hyvin ilmi. Osan viimeinen artikkeli on Keijo Rantasen kirjoittama ”Pitkä murros. Ammattiyhdistysliike ja kommunistit Nokian tehdasyhdyskunnassa”, jossa tarkastellaan ammattiyhdistystoiminnan ja kunnallispolitiikan siirtymistä kommunistien ja kansandemokraattien haltuun.
Selviytymiskertomuksen kysymyksenasettelu on vahvasti läsnä kirjan neljännessä ja samalla viimeisessä osassa ”Väkivallan jälkeen”. Tässä osassa tarkastellaan rauhan historiaa myös perheiden ja yksilöiden näkökulmasta. Jenni Kirveen artikkeli ”Elämä omiin käsiin. Traumoista selviytymiseen” tuo esille sotilaiden selviytymiskeinoja uuden arjen kovissa haasteissa. Silloista mielenmaisemaa varjosti sodasta selvinneiden koettu velvollisuus elää sodassa menehtyneiden puolesta. Kiivaan jälleenrakennustyön kautta purettiin myös sodan synnyttämää ahdistusta. Kirjan viimeinen artikkeli on Ville Kivimäen ”Uusi Suomi. Sotasukupolvi ja sodanjälkeinen aika”. Tässä yhteenvedon kaltaisessa analyysissa Kivimäki tarkastelee sotasukupolvea ja sodanjälkeisen ajan mentaalisia vaikutuksia.
Kansakunnan hiljaisten tuntemusten kuvaus
Ne historialliset aiheet, joita Rauhaton rauha –teoksessa käsitellään, eivät sinänsä ole uusia. Esimerkiksi siirtoväen kohtaloista on julkaistu montakin eri teosta. Uutta tässä teoksessa on pyrkimys kuvata niitä hiljaisia tuntemuksia, joita kansa kantoi mielessään raskaan sodan loputtua. Näiltä osin Rauhaton rauha edistää ymmärrystämme sodanjälkeisten vuosien myllerryksestä ja arjen kovuudesta. Tämä ajanjakso on, kuten tekijät sen kuvaavat, katvealue ja välitila, jossa elävien ihmisten arki oli täynnä käytännön ongelmia ja huolta tulevasta (s. 36). Suomalaisten yleinen historiantuntemus on ollut hyvinkin sotakeskeistä, eikä sotien jälkeisen ajan tapahtumien vaikutusta suomalaisen yhteiskunnan kehitykseen ole ehkä vielä täysin ymmärretty. Rauhaton rauha avaa ikkunan sodanjälkeisten vuosien tapahtumien tarkasteluun ja ymmärtämiseen. Teoksen vahvuus on paikallisnäkökulma; pienen ihmisen tarina on helppo ymmärtää ja mieltää. Suomalaista tunnemaisemaa on hankala tutkia, mutta mielestäni teoksessa on onnistuttu tuomaan esiin, millä tavoin suomalainen yhteiskunta ja siinä eläneet ihmiset pyrkivät työllään ja antaumuksellaan siirtymään kohti parempaa tulevaisuutta.
Kovakantinen ja raskas Rauhaton rauha tarjoaa nimestään huolimatta rauhaisia ja kiinnostavia lukuhetkiä kaikille Suomen lähihistoriasta kiinnostuneille.
FM Marcus Lepola tekee Åbo Akademissa kansatieteen väitöskirjaa, jossa hän tarkastelee Venäjän Alaskassa 1800-luvulla toimineiden suomalaisten laajamittaista alkuperäisasukkaiden esineiden keräystoimintaa museohistorian näkökulmasta.