Knuuttila, Seppo, Pekka Hakamies & Elina Lampela (toim.) 2015: Huumorin skaalat. Esitys, tyyli, tarkoitus. Kalevalaseuran vuosikirja 94. Helsinki: SKS. 431 sivua.
Merja Leppälahti
Kalevalaseuran vuosikirjat sisältävät perinteisesti melko suuren määrän artikkeleita, jotka on kirjoitettu jonkin yhdistävän teeman ympärille. Tällä kertaa teemana on huumori, ja kirjassa on Seppo Knuuttilan johdantoartikkelin ”Huumorin tartunta” lisäksi 22 artikkelia. Tekstit on jaettu kirjan alaotsikon mukaisesti nimettyihin kolmeen osioon: ”Esitys”, ”Tyyli” ja ”Tarkoitus”.
Huumori, koominen, naurettava, vitsikäs ovat käsitteitä, joita on hankala määritellä ja joita arkipuheessa käytetään lähes synonyymisina. Huumorin ja koomisen määrittelyä tehdään monessakin artikkelissa, ehkä kaikkein selkeimmin Jarno Hietalahden tekstissä ”Huumorin kahlittu vapaus” ja Marianna Keisalon artikkelissa ”Koomisen mahdin kosmologiat”. Hietalahti etsii huumorin rajoja ja päätyy näkemään huumorin tapana muodostaa suhteita muihin ihmisiin. Keisalo puolestaan tarkastelee koomisia performansseja semiotiikan näkökulmasta.
Naurun tapoja
Pienfolkloren alueelle sijoittuvat Outi Lauhakankaan artikkeli ”Sananlaskujen täsmähuumori” ja Annikki Kaivola-Bregenhøjn ”Arvuuttelun hauskuus”. Molemmissa tuodaan esille myös nykyihmisen suhdetta sananlaskuihin ja arvoituksiin. Erkki Lyytikäinen kirjoittaa monelle tutusta aiheesta artikkelissa ”Sananmuunnokset ‒ rajatilan taidetta”. Sananlaskujen ja arvoitusten tavoin myös sananmuunnokset edellyttävät jonkinlaista osaamista ja lajityypin tuntemista. Aiheet voivat olla käyttäjäryhmän kannalta uskallettuja, mutta sananmuunnosten formaatissa kaikki on sallittua. Nykyajan kansanhuumoria löytyy myös ITE-taiteesta, jossa usein näkyvimpänä on jollakin tavoin humoristinen esitys, vaikka taustalla olisi vaikeitakin asioita. Tätä käsittelee Minna Haveri artikkelissaan ”ITE-taiteen hauska brändi”.
Pälvi Rantala tarkastelee artikkelissaan ”Huvittava kylähullu” Kalkkimaan papiksi sanotun Petter Abram Herajärven huumoria ja toteaa tämän edustavan vastarintaa: köyhä kulkija selviää nokkeluudellaan joka tilanteesta. Rantala toteaa, ettei kaikki entisajan tarinoiden huumori kuitenkaan enää toimi meidän ajassamme. Myös Uuno Turhapuroa voisi pitää eräänlaisena kylähulluna tai lapsen logiikalla toimivana aikuisena. Artikkelissaan ”Uuno Turhapuro suomalaisen kulttuurin terapeuttina” Veijo Hietala nostaa kuitenkin esille ensimmäisten Uuno Turhapuro -elokuvien aikaan käydyn keskustelun suomalaisen miehen epäromanttisesta käytöksestä, epäsiisteydestä ja puhumattomuudesta. Hietala pitääkin Uuno-elokuvien suosion yhtenä syynä sen tarjoamaa terapeuttista vastaiskua suomalaisen miehen vähättelylle, nouseehan Uuno ulkoisesta olemuksestaan huolimatta lähes supersankariksi joka elokuvassa.
Saako tälle nauraa?
Huumori voi olla varsin jännitteistä silloin, kun mukana on hämmennys. Vitsin tai pilapuheen keskeinen idea voi olla jollakin tavoin sopimaton tai epämiellyttävä, jolloin nauraminen tai ylipäänsä huvittuminen voi tuntua suorastaan väärältä. Pirkko Muikku-Werner kysyykin artikkelinsa ”Kaksikasvoinen kiusoittelu” alaotsikossa ”Nauraako vai eikö nauraa?” Muikku-Werner toteaa, että parhaimmillaan kiusoittelupuhe voi olla yhteishenkeä lujittavaa sanailua tai kahdenvälistä leikittelyä, mutta pahimmillaan se voi näyttäytyä ilkeilynä, josta loukkaantuva tulkitaan huumorintajuttomaksi tosikoksi.
Sinikka Vakimo tarkastelee artikkelissaan “Ärhäkkä vaimo kaupan” keskustelua, joka syntyi, kun nettihuutokaupassa ilmoitettiin myytäväksi vaimo. Vakimo tarkastelee huuto.netissä ilmoituksen johdosta käytyä viestittelyä, johon osallistui 35 kirjoittajaa, osa useammalla viestillä. Kysymyksessä ei ollut varsinainen keskustelu, vaan kirjoittajat paremminkin kilvoittelivat vitsailussa, jossa näennäisesti kyseltiin myytävän tuotteen (vaimon) lisätietoja.
Internet-aineistoja tarkastelee myös Laura Hokkanen, jonka artikkelin nimi on ”Mustan ja alatyylisen huumorin ilmiöitä 2000-luvun digiloressa”. Hokkanen tarkastelee vuosina 2000−2006 tallennettujen teksti- ja sähköpostiviestien rasistisia, pornografisia ja ”sairaita” huumoriviestejä ja toteaa, että mustaa huumoria on yhtä vaikea määritellä kuin huumoria yleensäkin. Hän kuitenkin toteaa, että mustassa huumorissa nauretaan tabuaiheelle ja mukana on tavallisesti jonkinlainen julmuuden vivahde.
Monenlaisesta seksuaalisuudesta löytyy vitsejä pilvin pimein, mutta porno on niin vakava asia, ettei siihen tavallisesti yhdistetä naurua. Susanna Paasonen käsittelee aihetta artikkelissaan “Navanalaista naurua: pornografia ja huumori”, jonka keskeisenä aineistona ovat SKS:n vuonna 2012 toteuttaman Siinä oli hämähäkki väärinpäin -keruun vastaukset. Paasonen päättelee, että pornoon liittyy paljon koomista ainesta ja että esimerkiksi pornofilmeihin voidaan tietoisestikin yhdistää myös huumoria. Huumori ja kiihotus pidetään kuitenkin erillään siten, ettei toinen häiritse toista.
Huumoria ajan hermolla
Sari Kivistön artikkeli ”Uskonnollisen pilkan poetiikkaa 1900-luvun taitteen suomalaisissa pilalehdissä” käsittelee sadan vuoden takaista ilmiötä, kun taas Pauliina Latvalan ”Poliittiset henkilökaskut ja vitsit vallan kommentoijina” sijoittuu 2000-luvun kontekstiin. Aineistoista näyttää silti löytyvän paljon yhteistä. Molemmissa hyödynnetään kansanperinneaineksia, nauru kohdistuu usein tiettyyn, nimettyyn henkilöön ja taustalla on usein ideologisia tavoitteita tai näkemyksiä.
Antti Lindfors analysoi artikkelissaan ”Ironia ja kontekstualisoinnin merkit stand up -komiikassa” koomikko Teemu Vesterisen maahanmuuttoa kommentoivaa stand up -rutiinia vuosilta 2013 ja 2014. Lindfors toteaa Vesterisen esitysten viittaavan ironisesti muukalaisvastaiseen kohdediskurssiin sitä haastaen tai pilkaten. Analyysin tukena toimii Toini Rahdun kehittämä ironian selitysmalli.
Putous-ohjelmaan liittyy kaksikin artikkelia, Jarno Hietalahden ”Kilpailun läpäisemä huumori” ja Janne Zareffin “Itseironinen jännite Putous-ohjelmassa ja sitä käsittelevässä journalismissa”. Hietalahti tarkastelee kilpailutilanteen monikerroksellisuutta sekä huumorin ja kilpailun suhdetta. Zareff puolestaan keskittyy analysoimaan itseironian keinoja, joilla saadaan kuulijat ja katsojat myötämielisiksi esiintyjälle.
Hannu Itkonen, Seppo Knuuttila ja Esa Sironen toteavat yhteisartikkelissaan ”Urheiluhuumori – kerronnallista, kirjallista, käytännöllistä” urheiluaiheisen huumorin edellyttävän ymmärtäjältään taustatietoja samalla tavalla kuin esimerkiksi eri ammattiryhmien huumori. Jotkut urheiluun liittyvät negatiiviset piirteet, kuten vilppi, voivat muuttua humoristisiksi paljon myöhemmin, kun niillä ei enää ole ajankohtaista voittamisen tai häviämisen merkitystä.
Kirjallista naurua
Monissa Huumorin skaalojen artikkeleista tarkastellaan kaunokirjallisuuteen liittyvää huumoria. Irma Perttula tarkastelee artikkelissaan ”Koomisesta groteskiin” kahta romaania, joissa huumoriin ja koomiseen sekoittuu jotain odotustenvastaista, hämmentävää ja häiritsevää. Perttulan käsittelemän Andrus Kivirähkin Romeo ja Julia -pienoisromaanin Romeo kuvailee ensin kaunein sanakääntein rakkauttaan lampaaseen, mutta löytää sitten Juliansa metsäkauriissa. Toinen esimerkkiteos on Rosa Liksomin Kreisland, josta Perttula nostaa esille liioitellun, groteskin kuvauksen. Kummassakin teoksessa realismiin sekoittuu myyttisyyttä tai fantasiaa.
Jyrki Nummi tarkastelee artikkelissaan ”Sotilaallisen komeasti” Aleksis Kiven näytelmää Olviretki Schleusingenissä. Valmistuttuaan Olviretki ei sopinut totuutta, hyvyyttä ja kauneutta ihannoiviin taidekäsityksiin eikä sitä painettu eikä esitetty Kiven elinaikana. Myöhemmin Olviretki on kuitenkin nähty riemukkaana ja taidokkaana farssina, jonka rakenteita ja juonikuvioita Nummi kiinnostavasti kuvailee.
Juha Ridanpää käsittelee huumoria, erityisesti ironiaa ja sarkasmia, paikallisidentiteetin muovaajana Mikael Niemen teoksessa Populaarimusiikkia Vittulajänkältä. Ridanpään artikkeli on otsikoitu ”Huumori ja paikalliset identiteetit”. Juri Joensuun artikkeli ”Naukkuja, zakuskoita, juhla-aterioita” puolestaan käsittelee Veikko Huovisen teosten ruoka- ja juomateemoja. Jotkut Huovisen novelleista käsittelevät ruoan valmistusta reseptimäisen yksityiskohtaisesti. Joensuu toteaa Huovisen kuvaavan ruokailua humoristisesti, mutta ei liioittelevan groteskisti vaan pikemminkin – Joensuun termein – käyttäen koomista hillintää.
Vastuu siirtyy kuulijalle
Huumori on paljon muutakin kuin lystikkyyttä ja naurua, sen osoittaa myös tämä kokoelma. Mukana on ironiaa, parodiaa, groteskia. Artikkelien aineistot liikkuvat perinteisestä kansanhuumorista kaunokirjallisuuteen, nykypäivän performansseihin, televisioon ja internet-aineistoihin.
Kaiken kaikkiaan Huumorin skaalat tarjoaa varsin monipuolisen kattauksen suomalaisen naurun aihepiiriin. Koska kysymyksessä ovat akateemiset, vertaisarvioidut artikkelit, jokaisen artikkelin on toimittava itsenäisenä tekstinä. Tämä tarkoittaa, että useissa artikkelissa esitellään samoja teorioita ja malleja. Olisipa mainiota, jos joskus keksittäisiin kokonaisuuden kannalta lukijaystävällisempi, mutta silti tieteellinen esitystapa temaattisesti yhteenkuuluville artikkelikokoelmille.
Filosofian lisensiaatti Merja Leppälahti on turkulainen folkloristi.