Foster, Michael Dylan & Jeffrey A. Tolbert (eds.) 2016: The Folkloresque: Reframing Folklore in a Popular Culture World. Logan: Utah State University Press. 265 sivua.
Antti Lindfors
Populaarikulttuurin piirissä voi tavata muun ohessa populaareja folklorekäsityksiä ja -käsittelyjä. Tämä sinänsä triviaali havainto, jonka käsitteellisenä ennakkoehtona on ainakin jonkinasteinen folkloren ja populaarikulttuurin erillisyys suhteessa toisiinsa, toimii virikkeenä amerikkalaisfolkloristien kokoelmassa The Folkloresque, jonka tässä ”suomennan” folkloreskiksi – vaihtoehtoina tutkijaseminaarissamme nousivat esiin myös ”perinteenkaltaisuus” tai ”folkloremaisuus”.
Kirjoittajat kuvaavat uudissanallaan sitä tunnistettavan folkloreaineksen läsnäoloa tai epämääräisempää ”folkloren tuntua”, joka käy aistittavaksi määrätynlaisen populaarikulttuurin äärellä. Tämä tuntu hallitsee ilmeisimmin vaikkapa Johanna Sinisalon Sankareita (ks. Pitkäsalo 2011) tai irlantilaista Song of the Sea -animaatiota (2014), mutta tematiikka laajenee luontevasti kaikkeen populaariin ja kaupalliseen folkloren käsittelyyn, kierrätykseen, kommentointiin ja omimiseen, loogisesti aina toimitettuihin perinnekokoelmiin kuten Kalevalaan saakka (vrt. myös Tuovinen 2012). Folkloreskin työkalu tarjotaankin lukijalle raakana, kypsyttelyä ja kritiikkiä, jalostamista ja soveltamista odottaen.
Folkloreskin esiin nostama aihealue ei tietenkään ole uusi. Se nivoutuu problematiikkaan, jota on tieteenalan oppihistoriassa lähestytty useista, niin dorsonilaisen fakeloren, honkolaisen folkloreprosessin kuin yleisen intertekstuaalisuuden metodologisista näkökulmista. Tietä uudelle tulokkaalle raivataan juuri fakeloren, folklorismin, metafolkloren, populaarikulttuurin käytön ja vastaanoton tutkimuksen ja yleisesti ottaen folkloristisen populaarikulttuurintutkimuksen enemmän tai vähemmän vakiintuneiden lähestymistapojen välistä. Näiden lomasta erottuu näkövinkkeli, joka perustelee uuden käsitteen tarpeellisuuden: folkloreski koskee folkloren esittämisen käytäntöjä populaarikulttuurissa (”popular culture’s own [emic] perception and performance of folklore”, s. 5). Kirjoittajat luonnehtivat missiotaan kunnianhimoisesti purkavaksi ja folkloreskia välineeksi kyseenalaistaa kategorisia rajanvetoja folkloren ja populaarikulttuurin väliltä, väylänä irrottautua käsitteellisestä taakasta, joka on painanut aiempia muotoiluja.
Kuten yllä olevasta lainauksesta selviää, folkloreskin viitekehys esitellään emic-orientoituneena lähestymistapana folkloreen. Sen emic-luonnetta on kuitenkin syytä myös kritisoida, sikäli kuin lähtökohta selvästi pohjaa viitekehyksen toista napaa, populaarikulttuuria, koskevalle ennakkotietämykselle. Toisin sanoen folkloreskin tutkija tietää ainakin sen, että populaarikulttuurissa ei ole kyse folkloresta. Folkloreskin emic on tässä mielessä ikään kuin upotettu laajempaan etic-näkökulmaan, jossa ehdot määrittelee viime kädessä tutkija, joka aloittaa ”populaarikulttuurista”.
Folkloresta populaarikulttuurin kautta folkloreskiin?
Asetelma on tällaisenaan joka tapauksessa kiinnostava. Kirjan perusteellisen johdannon laatinut Michael Dylan Foster myös huomioi ja hyväksyy sen, että populaarikulttuurin näkemys folkloresta tuntuu tyypillisesti rakentuvan sen stereotyyppisen lähtökohdan varaan, että folklore olisi jotain traditionaalista, menneisyyden ainesta. On selvää, että jos folklore ymmärretään vähänkään nykyaikaisemmin tai akateemisemmin, esimerkiksi kollektiivisina viestintämuotoina ja varioivina kulttuurisina esityksinä, ajatus alkaa näyttäytyä ongelmallisempana. Ongelmaa ei kuitenkaan synny, koska folklore on folkloreskin viitekehyksessä ymmärrettävä alusta alkaen brändinä, stereotypiana tai kliseenä (s. 5). Kuten Carlea Holl-Jensen ja teoksen toinen toimittaja Jeffrey A. Tolbert kirjoittavat toisaalla, populaarikulttuurin esittämä folklore on kliseisyydessäänkin paljastavaa, koska se tuo esille oletuksia kyseisen kulttuurimuodon merkityksistä, taustoista ja relevanssista nykyhetkessä (s. 167).
Folkloreski voidaan tunnistaa sisällön, muodon tai rakenteen, mutta eritoten hallitsevan tunnun tai omaleimaisen folkloren ”tuoksun” perusteella, joka voi edelleen artikuloitua esimerkiksi kansanomaisen auktoriteetin vaateisiin. Autenttiseksi koettu perinneaines saattaa edustaa kaupallisen kulttuurin kontekstissa suorastaan ”transsendenttia todenmukaisuutta” (s. 65), mikä on omiaan yllyttämään kirjoittajia kovin runollisiin hierarkioihin: ”populaarikulttuuri unelmoi olevansa folklorea”, koska folklore on ajatonta, populaarikulttuuri ohimenevää (s. 22). Folkloreskin näkökulmasta folkloren voi Fosterin mukaan tietyissä tapauksissa nähdä yksinkertaisesti populaarikulttuurin yhtenä etnisenä genrenä (Ben-Amos 1976). Ajatusta voisi problematisoida seuraavasti: mikäli genret tuottamisen ja tulkinnan kehyksinä aktivoituvat riittävien indeksisten viittauskohteiden yhteisvaikutuksesta, vaatiiko folkloreski samoin riittävästi kriittistä massaa, joka aikaansaa vaikutelman erityisestä populaarikulttuurin lajista? Satunnaisen sananlaskun parodiointi pop-kappaleessa tuskin riittää tämän vaikutelman luomiseen?
Tärkeä kysymys, jolle teoksen metodologisessa kehittelyssä olisi mielestäni voinut suoda enemmänkin huomiota, liittyy folkloreen ja populaarikulttuuriin diskursiivisina vastinpareina, jotka folkloreskin nimeämä prosessi saattaa tuoda paljastavasti esiin. Folklore ja populaarikulttuuri eivät ole neutraaleja kohteita, vaan päinvastoin historiallisia, arvolatautuneita diskursiivisia muodostumia ja metakulttuurisia merkitsijöitä, joista molemmilla tehdään monenlaista identiteettiin, yhteisönmuodostukseen, tutkimusmetodologiaan ja tiedepolitiikkaan liittyvää työtä niin akatemian sisä- kuin ulkopuolella. Toisaalta kahden käsitteen keskinäistä kitkaa voisi problematisoida myös maantieteellisesti ja oppihistoriallisesti: missä määrin populaarikulttuuri ja folklore nähdään vastakkaisina brittiläisessä kulttuurintutkimuksessa, entä esimerkiksi Japanissa?
Näiden seikkojen teroittaminen mahdollisimman selkeästi voisi kenties ohjata kirjan herättämää keskustelua haluttuun suuntaan ja auttaa kirjoittajien toivomissa käsitteiden purkutalkoissa. Toisin sanoen voi olla harhaanjohtavaa avata keskustelu jo valmiiksi lukituilla ja hyvin abstrakteilla käsitteillä, esimerkiksi pohtimalla, miten arkista ”folklorea” käytetään tietyssä ”populaarikulttuurin” tuotteessa, josta nämä ”folkloreainekset” voivat edelleen palata ihmisten pariin. Keskustelua ja huomiota tulisi suunnata yhtä lailla niihin refleksiivisen objektivoinnin hetkiin ja käytäntöihin, joissa tietyistä kulttuurimuodoista osa tunnistetaan ja nimetään perinteeksi, folkloreksi tai populaarikulttuuriksi, jolloin nämä nimeämiset problematisoituisivat jo lähtökohtaisesti poliittisiksi, tarkoitushakuisiksi teoiksi (esim. Urban 2001). Lisäksi pitää muistaa, ettei populaarikulttuuri tyhjene ainoastaan kiinteämuotoisiksi elokuviksi, kirjoiksi, teksteiksi tai objekteiksi. Se voi jäsentyä myös toiston ja variaation tapaisten periaatteiden varaan siinä missä folklorekin, ajatellaan vaikkapa stand up -komiikkaa tai muotia populaarikulttuurin osa-alueina. Sama objekti-orientaation kritiikki, jota Robert Glenn Howard (2008, 200–201) on peräänkuuluttanut omaehtoisen netin ja folkloren yhteydessä, on varmasti syytä muistaa myös populaarikulttuurin ja folkloren kohdalla.
Folkloreskin muodot ja tyylit
Kolme alustavaa folkloreskin kategoriaa, joiden mukaan kirja rakenteellisesti jäsentyy ja jotka ideaalisesti täydentyvät teoksen vastaanoton myötä, ovat 1) kokoelma tai kooste (integration), 2) kuvaus (portrayal) ja 3) parodia. Koosteessa folklore-elementtejä hyödynnetään, kierrätetään tai nivelletään populaarikulttuurin elimelliseksi osaksi. Koosteen kaksi alalajia ovat tuotteet, joissa folkloren alkuperäiset viittauskohteet (motiivit, symbolit, kuvat) ovat ”autenttisia” ja enemmän tai vähemmän tunnistettavia (Rauta-aika-elokuva) tai toisaalta sumeita ja epätarkkoja alluusioita (Spirited Away -animaatioelokuva). Autenttisuuden ja sumeuden asteet ovat edelleen todennäköisesti yhteydessä siihen, miten kyseinen tuote otetaan vastaan omassa ja vieraassa kulttuuriympäristössä. Näin siksi, että nämä asteet säätelevät muun muassa vastaanottajalta vaadittavan kulttuurisen ennakkotietämyksen määrää ja laatua: mitä sumeampaa, sitä yleismaailmallisempaa. Kun huomio kohdistetaan siihen, miten folklorea (tai perinteentutkimuksen oppialoja) käsitteellisessä merkityksessä representoidaan populaarikulttuurissa, puhutaan folkloreskin kuvaavasta aspektista. Parodinen folklorekierrätys taas viittaa korostuneesti itsetietoiseen folkloren esittämiseen ja kommentointiin, jonka ei tarvitse olla humoristista tai pilkallista. Foster huomioi, kuinka verkkoviestintä (ja erityisesti meemit) on varsinainen parodisen folklorekierrätyksen luvattu maa – luettakoon meemit sitten populaarikulttuurin tai folkloren laariin. Folkloreski hahmottuu näin muotojensa ja tyyliensä kautta koherentiksi käsitteelliseksi kehikoksi, joka kokoaa rinnasteisia ilmiökenttiä ja näyttää ne uudessa, toinen toisiaan kontrastoivassa valossa.
Kirjan varsinaiset tapausartikkelit luotaavat enemmän tai vähemmän eksplisiittisesti ja onnistuneesti tätä ongelmakenttää. Aiheiltaan ne muodostavat hajanaisen otoksen populaarikulttuurin lajeja sarjakuvista kirjallisuuteen (Neil Gaiman, J.K. Rowling) ja videopeleistä (Fatal Frame) japanilaiseen animeen (Spirited Away, Princess Tutu). Toiset ovat selvästi pohtineet folkloreskia jo aiemminkin ja onnistuvat myös viemään siihen liittyvää kysymyksenasettelua eteenpäin. Esimerkiksi Bill Ellis osoittaa tarkastelemansa animen tematisoivan paitsi sadun lajityyppiä, myös itse sadunkerronnan käytäntöä, vieläpä osana teoksen juonenkuljetusta. Joidenkin analyysien yhteys folkloreskin problematiikkaan taas jää suuremmassa määrin lukijan aktiivisen tulkintatyön varaan. Toisaalta vaikka epäilin esimerkiksi metahuumorin tarkastelua folkloreskin yhteydessä – metahuumori varmasti kommentoi ajattelutapoja, genrekäsityksiä ja yleisövastaanottoa (s. 206), mutta mikä tekee siitä erityisen folkloreskia? – kyseinen Greg Kelleyn teksti osoittautui joka tapauksessa tyylitajuiseksi ja hänen esimerkkinsä kiinnostaviksi ja tuoreiksi. Laadukkaista artikkeleista huolimatta yleisvaikutelmaa hallitsee kuitenkin tunne, että teoksen varsinainen pihvi on sen teoreettisesti painokkaimmassa johdannossa.
Kutsuhuuto
Folkloreskin viitekehyksestä aineistojaan lähestyvä tutkija siirtää siis huomionsa folkloren alkuperistä ja tuttujen motiivien paikantamisesta kohti niitä mielikuvia, sosiaalista arvoa ja funktioita, joita folkloreen ladataan populaarissa, kaupallisessa mielikuvituksessa (s. 25). Fosterin mehukkaan analogian mukaisesti ”jos nostalgia voidaan ajatella historian kaupallisena konstruktiona, silloin folkloreski on folklorelle sitä mitä nostalgia on historialle” (s. 55). Ja siinä missä nostalgialla sosiaalisena ja psykologisena tosiasiana on kyky vaikuttaa historiaan, mikään ei estä folkloreskien kuvitelmien muuntautumista vakiintuneiksi käytännöiksi. Päivän folkloreski saattaa toisin sanoen olla huomispäivän folklorea, mikäli aktiivinen yleisö, esimerkiksi fanikulttuurit, näin päättävät. Folkloreskin voi siis nähdä yhtenä menetelmänä, jolla folklore uudistaa nahkaansa. Kahden käsitteen, folkloren ja folkloreskin, suhde on lopulta kuin Möbiuksen nauhassa, jossa nauhan tietyllä hetkellä havaittavat kaksi puolta ovat viime kädessä yhtä ja samaa puolta (s. 56). Ajallisuuden ohella Foster nostaa esiin kulttuurisen etäisyyden tuottamat erot: mikä meille on pelkkää folkloreskia, saattaa muille tulkittua folklorena.
Tyhjentävä aiheensa käsittely The Folkloresque ei ole: folklore ja populaarikulttuuri jatkavat diskursiivista eloaan sekä emic- että etic-käytössä, eikä niiden välisen jakolinjan ylitys kaiketi onnistune yhdeltä kirjoituskokoelmalta. Teoksellaan Foster ja Tolbert tarjoavat kuitenkin tuoreen käsitteellisen apparaatin folkloristiikalle ja perinteentutkimukselle lähestyä populaarin ja kaupallisen kulttuurin tuotteita niille hyvin luonteenomaisella tavalla. Keskustelunavauksena folkloristisen terminologian uudistamiseksi kirja on eittämättä ajankohtainen ja lupaava, ja tutkijat onnistuvat vakuuttamaan lukijan uuden käsitteen tarpeellisuudesta. Teoksen on helppo kuvitella kuluvan etenkin opiskelijoiden käytössä, sikäli kuin populaarikulttuuri on toistaiseksi ruokkinut folkloristiikassa ennen muuta opinnäytetöiden aiheita.
Viime kädessä The Folkloresque on myös kädenojennus ja kutsuhuuto folkloristiikan relevanssille nykypäivän kaupallisten kulttuurimuotojen tutkimuksessa. Mieleni tekisi kuitenkin retorisen ilkikurisesti kysyä, pitäisikö folkloristien ja perinteentutkijoiden nyt keskittyä tutkimaan yksinomaan tätä tiettyä populaarikulttuurin lajia, jota leimaa folkloren tunnistettavimpien tai kliseisimpien muotojen kierrätys. Asetelma tuntuisi vain toistavan ja vahvistavan folklore vs. populaarikulttuuri -kahtiajakoa, jonka ylittämisen välineeksi koko teos esipuheessa kehystetään. Skenaario, jossa folkloreskin käsitteellä varustautunut perinteentutkija paaluttaa omaa reviiriään populaarikulttuurin laajalta kentältä, sisältää epäilemättä niin toivon kuin uhkan aspekteja. Näiden haasteiden kohtaamiseen The Folkloresque tarjoaa joka tapauksessa hyviä valmiuksia.
Kirjallisuus
Ben-Amos, Dan 1976: Analytical Categories and Ethnic Genres. – Ben-Amos, Dan (ed.), Folklore Genres. Austin: University of Texas Press.
Howard, Robert Glenn 2008: Electronic Hybridity: The Persistent Processes of the Vernacular Web. – Journal of American Folklore 121(480).
Pitkäsalo, Eliisa 2011: Kalevalaiset sankarit nykymaailman menossa. Tutkimus Johanna Sinisalon romaanista Sankarit. Jyväskylän yliopisto: Nykykulttuurin tutkimuskeskus.
Tuovinen, Kari 2012: Eepostalous: Kuinka eeposteemat esiintyvät kymmenen maan talouselämässä. – Aarnipuu, Petja (toim.): Kalevala maailmalla. Kalevalan käännösten kulttuurihistoria. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
Urban, Greg 2001: Metaculture: How Culture Moves Through the World. Minneapolis: University of Minnesota Press.
Filosofian maisteri Antti Lindfors on folkloristiikan tohtorikoulutettava Turun yliopistosta.