Pehkonen, Erkka 2013: ”Poikasi täältä jostakin”. Narratiiviset resurssit, diskurssit ja luovuus kirjoittaen kerrotuissa identiteeteissä jatkosodan aikaisissa kirjeissä. Jyväskylä Studies in Humanities 217. Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto. 322 sivua.
Ulla Savolainen
Erkka Pehkosen jatkosodan aikaista kirjeenvaihtoa analysoiva väitöskirja ”Poikasi täältä jostakin”. Narratiiviset resurssit, diskurssit ja luovuus kirjoittaen kerrotuissa identiteeteissä jatkosodan aikaisissa kirjeissä on hieno tutkimus sota-ajan kirjeenvaihdon ilmaisullisista ja kommunikatiivisista merkityksistä. Väitöskirjassa pureudutaan monisyisesti sotakirjeenvaihtoon kahden kirjeenvaihtokorpuksen valossa. Tutkimuksen aineistona on kahden itäsuomalaisen miehen lähestulkoon täydellisesti säilynyt kirjeenvaihto vaimon ja tyttöystävän kanssa. Pehkosen tutkimuksen fokus on miesten kirjeissä.
Pehkosen väitöskirja on etnologian alalta, mutta se paikantuu voimakkaasti kerronnan tutkimukseen ja diskurssianalyysiin. Tutkimuksen keskiössä on kirjeiden kerronta, kirjallinen luonne ja kulttuuriset tekijät, jotka vaikuttavat kirjeen diskursiivisiin merkityksiin. Erityisen ilahduttavaa tutkimuksessa on se, että Pehkonen pureutuu kirjeiden kerronnalliseen ja kommunikatiiviseen ulottuvuuteen eikä ohita sitä. Pehkonen ei pyri tavoittamaan kirjeiden kirjoittajien sotakokemusta, tuntemuksia tai elämyksiä eikä kirjeiden kirjoitusajankohdan historiallista todellisuutta sellaisenaan. Sen sijaan hän lähestyy tutkimusaineistoaan kirjoittajien luovuutta ilmentävänä kirjallisena ilmaisuna analysoiden sitä, miten ja mitä sodasta ja sen kokemuksista kirjeissä kerrotaan ja minkälaisia identiteettiperspektiivejä kerronnassa rakennetaan. Pehkonen ei lipsu valitsemastaan näkökulmasta, mistä johtuen tulkinnat ovat metodologisesti vankalla pohjalla läpi tutkimuksen.
Miten kirjeitä kannattaa tutkia?
Pehkosen väitöskirja jakautuu viiteen lukuun, joista ensimmäinen johdattelee tutkimuksen aiheeseen ja toinen analysoi kirjettä kirjallisen kulttuurin tuotteena. Luvussa kolme Pehkonen käsittelee kirjeiden kenties keskeisintä aihepiiriä eli rakkautta sekä rakkausdiskurssia ja sen ilmentämiä jäsennyksiä sukupuolirooleista, ihanteista sekä ideologioista. Luvussa neljä käsitellään nälän ja väsymyksen kuvauksia sekä vierauden ja toiseuden ilmauksia sotilasidentiteetin kerronnallisissa konstruktioissa. Luvuissa Pehkonen osoittaa, että sotatilanteessa kirjeet muodostuivat ihmisten välisen vuorovaikutuksen ja sosiaalisten suhteiden symboliksi. Ne edustivat yhteyttä välimatkan yli. Viimeisessä eli viidennessä luvussa Pehkonen tiivistää tutkimuksensa keskeiset löydökset sekä pohtii niiden merkityksiä.
Ensimmäisessä, tutkimukseen johdattavassa luvussa Pehkonen hahmottelee tutkimusongelman, paikantaa tutkimuksen sotaa käsittelevän tutkimuksen kentälle sekä erittelee kokemuksen suhdetta kirjeisiin ja kirjoittamiseen. Tämän lisäksi johdannossa kuvataan yleisellä tasolla jatkosodan kulku ja kirjeet kirjoittaneiden miesten vaiheet sodassa sekä esitellään tutkimuksen metodi ja etiikka. Pehkosen tutkimuksen keskeisenä tavoitteena on selvittää, minkälainen kulttuurinen tuote kirje oli sota-aikana. Pehkosen tutkimus paikantuu niin kutsuttuun uuteen sotahistoriaan, jossa huomio tarkentuu yksilöiden näkökulmaan sodasta valtioiden tai kansakuntien näkökulman sijaan. Sotakokemusta Pehkonen tarkastelee siten kuin se ilmenee kirjeissä kirjoitetussa kerronnassa. Hän kuitenkin katsoo, että kokemus ja kirjoitus eivät kuulu erillisiin todellisuuden osa-alueisiin, vaan ovat vuorovaikutuksessa toisiinsa. Pehkosen valinta keskittyä kokemuksen ilmaisuun tekee tutkimuksesta metodologisesti vakuuttavan. Tulkintojen pohjana onkin konkreettinen tutkimusaineisto, sotakirjeet, joita luetaan tietynlaisten teoreettisten linssien läpi sen sijaan, että pyrittäisiin analysoimaan kokemusta irrallisena kielellisestä esityksestään.
Pehkosen väitöskirjassa tutkimusmenetelmä ja teoria kiinnittyvät lähtökohtaisesti tutkimuseettisiin ratkaisuihin. Yleisellä tasolla tutkimusetiikka ohjaa tutkijaa ensinnäkin pohtimaan tutkimustoiminnan vaikutusta tutkittavat tekstit tuottaneisiin yksilöihin ja heidän lähipiiriinsä ja minimoimaan tutkimuksesta mahdollisesti heille aiheutuvat haitat. Tämän lisäksi Pehkonen tuo esiin sen, että tutkimuseettiset ratkaisut ovat pohjimmiltaan myös metodologisia. Ne vaikuttavat siihen, minkälaiseksi tutkija hahmottaa tutkimusaineistonsa ja miten hän käsittelee tutkimusaineistoaan.
Diskurssit ja luovuus
Tutkimuksen toisessa luvussa Pelkonen esittelee tutkimuksensa teoreettisen viitekehyksen ja analysoi sotakirjettä kulttuurisena tuotteena tuoden esiin sen ilmentämiä diskursseja ja niiden merkityksiä. Pehkonen esittelee muun muassa kirjeiden luonnetta kerrontana narratiivisten tutkimussuuntausten näkökulmasta sekä erittelee sitä, miten kirjeiden kerronta liittyy kirjoittajien narratiivisen identiteetin rakentamiseen ja esittämiseen. Näiden lisäksi hän hahmottelee näkemystään diskurssin luonteesta toisaalta ilmaisua ja sen tulkintoja kahlitsevana ja toisaalta ne mahdollistavana resurssina. Tässä yhteydessä Pehkonen nostaa esiin myös sotasensuurin ja sen vaikutuksen kirjeisiin ja sitä kautta myös tutkijoiden tapaan ymmärtää sotakirjeitä tutkimusaineistona. Pehkosen käsittelyssä sensuurin vaikutus kirjeisiin ei typisty lähdekriittiseksi ongelmaksi, joksikin joka tärvää kirjeet tutkimuksen aineistona, vaan sitä analysoidaan kirjeilmaisuun vaikuttavana tekijänä. Pehkonen toteaa, että sotasensuuri toki synnytti itsesensuuria ja siten vaikutti kirjeisiin, mutta se myös synnytti tietynlaisen kulttuurisesti jaetun narratiivisen tavan järjestää todellisuutta. Pehkonen hahmottaa tämän narratiivisena resurssina, joka toimii kokemuksen sanallistamisen ja myös tulkinnan välineenä.
Sotakirjeiden narratiivisina resursseina Pehkonen näkee myös muun muassa populaarikulttuurin tuotteet, kuten radion iskelmät, elokuvat ja luettavan viihteen. Mielestäni koko kirjan parasta antia ovat kuitenkin kirjeiden transgressiiviseen diskurssiin kytkeytyvät jäsennykset ja tulkinnat: Pehkonen analysoi oivaltavasti kirjeissä konstruoituja sodan todellisuuden ulkopuolelle ulottuvia kerronnallisia maailmoja transgressiivisen diskurssin ilmentyminä. Trangressio merkitsee yleisellä tasolla olemisen ja kokemisen tapoja kahlitsevien rajoitteiden ylittämistä. Pehkosen mukaan transgressiivinen diskurssi ilmenee sotakirjeissä kuvitteellisina kerronnallisina maailmoina esimerkiksi rakkauteen, pakettien vaihtoon sekä uniin ja haavekuviin liittyvän puheen yhteydessä. Se saa usein kirjeissä ilmaisunsa myös nostalgisena puheena sekä populaarikulttuurista omaksuttujen teemojen ja kerronnan tapojen soveltamisen kautta. Transgressiivisen diskurssin avulla kirjoittajat ikään kuin ilmaisevat kaipuutaan toisiin aikoihin ja paikkoihin, uhmaavat luovalla tavalla sodan todellisuutta. Transgressiivinen diskurssi ilmentää sotakirjeissä eräänlaista vastarinnan muotoa, keinoa irtautua esimerkiksi isänmaanrakkauden vaatimuksista. Pehkonen huomauttaakin, että transgressiivisen diskurssin avulla kirjoittajien on mahdollista luoda omia tiloja sodan kontrolloidun rakenteen sisällä.
Pehkosen analyysit transgressiivisen diskurssin ilmenemisestä sotakirjeaineistossa ovat erittäin oivaltavia ja tarjoavat uudenlaisia välineitä kerronnassa luotujen kuvitteellisten maailmojen hahmottamiseen. Pehkonen toteaakin, että ”[t]ransgressiivinen diskurssi on myös tärkeä kuvaavan tason rinnalla kulkeva, teoreettisesti kiinnostava tutkimustulos” (s. 284). Muistelukerronnan tutkijana havaitsinkin, että omakohtaisessa ilmaisussa ajallinen ja maantieteellinen etäisyys synnyttävät hyvin samankaltaisia kerronnallisia ilmenemismuotoja. Sotakirjeet ja muistelukerronta muistuttavat monilta osin toisiaan. Sotakirjeiden keskiössä on maantieteellinen etäisyys dialogin osapuolten välillä ja muistelukerronnassa olennaista on ajallinen etäisyys kerronnan hetken ja kerrotun hetken välillä. Pehkosen havainnot esimerkiksi transgressiivisesta diskurssista soveltuisivat sotakirjeiden ohella muistelukerronnan analyysiin, sillä myös muistelukerronnalle on tyypillistä kirjoitushetken realiteettien ulkopuolisten kerronnallisten maailmojen rakentaminen poeettisten keinojen avulla. Kirjeiden kirjoitustilanteen välittömän todellisuuden ulkopuolelle ulottuvien kerronnallisten maailmojen hahmottaminen transgressiiviseksi diskurssiksi ja tähän diskurssiin kytkeytyvät hienostuneet tulkinnat ovat Pehkosen tutkimuksen helmiä.
Lopuksi
Erkka Pehkosen väitöskirja on perusteellinen tutkimus, vaikka joitakin tutkimuksessa esiin nostettuja näkökulmia olisi voinut mielestäni myös karsia. Esimerkiksi genren käsitettä Pehkonen esittelee verrattain pinnallisesti eikä käsitettä hyödynnetä analyysissä juuri lainkaan. Sen olisikin voinut jättää tutkimuksesta kokonaan pois. Pehkosen väitöskirja on kuitenkin esimerkillinen näyte metodologisesta ja tiedollisesta jämäkkyydestä sekä johdonmukaisuudesta, joka näyttää todellisen voimansa tutkimusaineiston eli sotakirjeiden kekseliäänä luentana ja sen kautta saavutettuina rikkaina tulkintoina. Metodologinen jämäkkyys ei tee aineistonkäsittelystä mekaanista tai tylsää, eikä Pehkonen myöskään sorru aineiston kuvailuun. Hän lukee tutkimusaineistoaan tulkitsevalla otteella ja analyysi on kekseliästä ja oivaltavaa. Pehkonen ei sorru tutkimuksessaan vatvomaan sitä, että kirjeet eivät kerro oikealla tavalla sodasta tai sen kokemuksesta, eikä hän myöskään anna sotasensuurin vaikutuksen mitätöidä aineistonsa arvoa. Sen sijaan hän tutkii sota-ajan kirjeitä sota-ajassa eläneiden yksilöiden kommunikaationa ja ilmaisuna, jotka on tuotettu tietynlaisessa kulttuurisessa ja historiallisessa kontekstissa.
Filosofian tohtori Ulla Savolainen on Eloren päätoimittaja ja tutkijatohtori Helsingin yliopistossa folkloristiikan oppiaineessa.