Hämeenaho, Pilvi 2014: Hyvinvoinnin verkostot maaseudulla asuvien äitien arjessa. Etnologinen tutkimus palvelujen käytöstä ja hyvän arjen rakentumisesta. Terveyden ja hyvinvoinnin laitos. 236 sivua.
Sari Tuuva-Hongisto
Etnologi Pilvi Hämeenaho tutkii väitöskirjassaan keskisuomalaisella maaseudulla asuvien perheenäitien arkea ja palvelujen käyttöä. Tutkimuksen tehtävä on kahtalainen: äitien arjen lisäksi tarkastelun kohteena ovat maaseudun palvelut hyvän arjen mahdollistajana. Vahvana oletuksena on, että arki ja palvelut kuuluisivat yhteen. Tämä linkki syntyy tutkimuksen taustana olevan laajemman tutkimushankkeen kontekstista. Väitöskirja on tehty osana Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen monitieteistä arviointitutkimushanketta ”Sosiaalipalveluiden muutossuunta: Paras vai palveluaukko?” (ParasSos).
Kirjan kantavana kysymyksenä on huoli haja-asutusalueiden palveluista – pelko siitä, että ”reuna-alueet jää heitteelle ja unohduksiin” (s. 130), kuten tutkimukseen haastateltu sosiaalijohtaja asian tiivisti. Tutkimus pureutuu ajankohtaiseen maailmaan sote-alueineen, kuntaliitoksineen ja Paras-reformeineen. Ajankohtaisuus tekee tutkimuksesta tärkeän, mutta on myös sen heikkous. Jo nyt Paras-reformin uudistuksen premissit tuntuvat jäävän unohduksiin. Kuntien palveluverkostojen uudistaminen ja koko kuntakenttä on viime vuosina ja vuosikymmeninä ollut sellaisen turbulenssin kohteena, että yksittäisten uudistusten tavoitteita tai vaikutuksia on vaikea hahmottaa. Kuten tutkimuksessakin todetaan, muutoksiin sopeutumisesta on tullut pysyvä tila (s. 133).
Liikkuvuus ja omavaraisuus
Tutkimuksen mukaan maaseudulla asuminen on merkittävä perheenäitien arjessaan kokema hyvinvointia lisäävä tekijä. Tutkimukseen haastatellut äidit arvostivat erityisesti rauhaa, jota kaukana keskuksista asuminen tarjoaa. He myös kokivat maaseudun turvalliseksi ja virikkeelliseksi paikaksi kasvattaa lapsia. Toisaalta maaseutu on myös pitkien välimatkojen aluetta: matkat kotoa töihin, kouluun ja mihin tahansa palveluun tehdään autolla. Kulkeminen oli keskeinen osa äitien arkea ja perheiden elämäntapa oli sopeutunut syrjäiseen kodin paikkaan.
Maaseudulla elävien perheenäitien arjen kotikeskeisyydestä huolimatta tutkimuksen kiinnostavin ja keskeisin teema onkin liikkuvuus. Kuten Hämeenaho toteaa, ”kulkeminen muodostaa arkielämän perusrungon” (s. 89). Liikkuminen loi haastateltavien arjen rytmin, syklisyyden ja aikakehyksen. Kulkeminen ei tietenkään ole vain maaseudun asukkaiden välttämättömyys: ”liikkuvuuden vaatimus koskettaa kaikkia asuinpaikasta riippumatta”, toteaa Hämeenaho (s. 86). Maalla liikkuminen kuitenkin tarkoittaa pitkiä välimatkoja ja yksityisautoilua, ja pitkien matkojen ajaminen sekä autoilun heikentyvä infrastruktuuri vaativat tottumusta. Tottumus, sopeutuminen ja sietäminen liittyvät kiinteästi maaseudun elämäntapaan.
Toinen tutkimuksesta nouseva teema maaseudun äitien arjessa on omavaraisuus. Omavaraisuus ei mielestäni rajoitu vain luonnonläheisen ympäristön luomaan mahdollisuuteen omavaraistalouteen (maatalouteen, kasvimaihin, marjastamiseen) vaan laajemmin koko elämäntavan omavaraisuuteen (vrt. s. 97). Useimmat arkisista tekemisistä, joita tutkimuksessa haastatellut äidit kuvasivat, olivat jollain tavalla omavaraisia tai omaehtoisia. Paikallisyhteisön toiminta perustui omaehtoiseen tekemiseen ja vapaa-ajan harrastukset olivat omaehtoisen toiminnan varassa. Myös palvelut paikattiin paikallisyhteisön ”yhteisöllisellä” tekemisellä. Oman perheen, suvun ja naapureiden resurssit, paikalliset auttamisen verkostot kannattelevat omavaraisuuden ideaa. ”Omaehtoinen paikallinen toiminta tukee itsenäisyyttä ja yhteisön ’omavaraisuutta’ suhteessa virallisiin järjestelmiin.” (S. 106.) Itsenäisyys ja omin voimin selviytymisen ja pärjäämisen eetos puskee vahvasti elämäntavasta läpi. Mihin niitä palveluja sitten edes tarvittaisiin?
Palvelut maaseudun arjessa
Ovatko maaseudun äidit oman onnensa nojassa, hyvinvointipalvelujen ulkopuolella? Tyytyväisiä hyvään elämään luonnonrauhassa? Palvelujen niukkuus on jo vuosien ajan muokannut maaseudulla asuvien elämäntapaa. Tähän on sopeuduttu ja totuttu. Palvelut, kuten arkikin, tuntuivat tutkimuksessa liukuvan näkymättömän piiriin (s. 212). Kun harva harventuu, sitä ei edes huomaa. Hämeenaho summaa, että palvelut ovat liian abstrakti järjestelmä, niin kaukaisina palvelut maaseudun äideille näyttäytyivät. ”Haastattelut paljastivat, että tämä hyvinvoinnin taustalla vaikuttava järjestelmä on liian abstrakti ollakseen tiedostettu osa yksilöiden arkea. Kaukaisuuden kokemus ei ole vain fyysistä välimatkaa kunnantalolle tai eduskunnan istuntosaleihin, vaan myös henkistä etäisyyttä yhteiskunnallisiin rakenteisiin ja palvelujen järjestämistä ohjaavaan päätöksentekoon.” (S. 122.)
Tästä etäisyydestä huolimatta palvelujen koettiin luovan turvallisuutta. Tärkeää oli tietoisuus siitä, että palveluja on tarjolla, jos niille tulee tarvetta (s. 127). Palvelut luovat turvaverkon niille, jotka eivät selviä omilla tai lähiyhteisön resursseilla, ja niiden katsottiin olevan hyvinvointia synnyttävä taustatekijä. Maaseudulla vallitseva vahva selviämisen eetos ja omavaraisuuden idea kuitenkin tekivät palveluista monille merkityksettömiä: ”Sain kuitenkin huomata, kuinka Paras ja koko sosiaali- ja terveyspalvelut järjestelmän tasolla jäivät monissa kuntalaishaastatteluissa täysin vaille merkityksiä.” (S. 132.)
Tutkimuksessa puhutaan runsaasti idylleistä ja ideaaleista, ja tuntuu, että maaseudusta ja palveluista puhuttaessa keskiössä ovatkin idyllit ja ideaalit, sillä todellisia palveluja harvaan asutulla maaseudulla ei ole. Sinänsä tutkimus, joka keskittyy harvan maaseudun palveluihin, onkin eräänlainen paradoksi.
Henkilökohtainen on poliittista?
Tutkimusaihe on Pilvi Hämeenaholle henkilökohtainen. Hän oli tutkimusta tehdessään tuore maallemuuttaja ja esikoisensa odottaja. Henkilökohtainen sitoumus kulkee tutkimuksessa mukana ja myös selvästi kiinnittää katseen ja tulkinnan tietynlaiseen kehykseen. Hämeenaho myös pohtii tätä kotikentällä olemista ja tuo omia kokemuksiaan kentästä esiin.
Pohdin pitkin kirjaa henkilökohtaisuuden vaikutusta sekä omiin tulkintoihini että kirjoittajan. Pohdin myös tutkimuksesta välittyvää maaseutukuvaa. Kirjoittaja ja selvästi myös haastateltavat tuntuivat kertovan maaseudun arjen parhain päin. Arjen sujuvuus, rullaaminen ja hyvä elämä välittyivät niin voimakkaina, että väistämättä mietin myös aineiston jonkinasteista vinoumaa ja arvolatausta. Tuli tunne, että haastateltavat halusivat kertoa hyvän elämän ja maaseudun merkityksen hyvän elämän paikkana, jota tulkinta tuotti ja uusinsi. Näkisin, että haastateltavat olivat eräänlaisia maaseudun arjen äänitorvia ja kertoivat halutun representaation. Haastateltujen tulkinta maaseudun äidin arjesta oli myös osaltaan tietynlaista sosialisaatiota tutkijalle ja haastattelijalle, maalle muuttaneelle tulevalle äidille.
Miksi itse tartuin kirjaan? Sekä tutkimuksellisista että henkilökohtaisista syistä: teen itse parhaillaan tutkimusta syrjäseutujen nuorista ja hyvinvointipalveluista ja olen pohtinut paljon sitä, miten voi etnografisesti tutkia jotakin sellaista, jota ei ole, eli palveluja syrjäseudulla. Toisaalta kiinnostus on myös kokemuksellinen, koska olen itse asunut maalla kaksituhattaluvun alkupuolelta ja tunnistan omakohtaisina myös tutkimuksesta välittyvät diskurssit.
On tärkeää, että etnografista ja kulttuurintutkimuksellista otetta kytketään palvelujen käyttöön liittyvään tutkimukseen. Kulttuurintutkimuksella ja etnografialla on paljon annettavaa monitieteisissä hankkeissa. Tutkimus ei kuitenkaan valitettavasti tuo esiin sitä, mikä etnologisen tutkimuksen rooli oli lopullisessa kokonaisuudessa tai miten etnologin tuottamaa tietoa hyödynnettiin.
Filosofian tohtori Sari Tuuva-Hongisto työskentelee projektitutkijana Nuorisoalan tutkimus-ja kehittämiskeskus Juveniassa Mikkelin ammattikorkeakoulussa.