– Keskusteluja folkloristiikan menneisyydestä ja tulevaisuudesta

Outi Lehtipuron haastattelu Suomalaisen Kirjallisuuden Seurassa 13.06.2016

Karina Lukin

Vuoden 2005 ISFNR:n konferenssissa kuljin Tarton aurinkoisia katuja kanssafolkloristin kanssa, kun tämä yllättäen hihkaisi kadun toiselle puolen jollekulle: ”Outi, ihana nähdä!” Kyseinen Outi oli minulle tuntematon, mutta konferenssin aikana tulin huomaamaan, että hän oli suurimmalle osalle tuttu ja mieluinen keskustelukumppani. Todellisuudessa tunsin itsekin hänen tekstejään, sillä ne kuuluivat opiskeluaikoinani pakollisiin lukemistoihin: tutkimushistorialliset kirjoitukset olivat muodostuneet tärkeäksi osaksi folkloristi-identiteettiäni, jossa reflektiolla oli keskeinen sija. Hahmona Outi Lehtipuro oli kuitenkin jäänyt minulle vieraaksi. Viime alkukesästä tapasimme Suomalaisen Kirjallisuuden Seurassa, jossa kävimme pitkähkön ja polveilevan keskustelun suomalaisen folkloristiikan historiasta ja nykyisyydestä sekä myöskin – vaikkakin vähemmin sanoin – haastateltavasta itsestään. Jyrki Pöysä oli korostanut eri tilanteissa hänen kannustavaa ja innostavaa rooliaan Eloren synnyssä, minkä vuoksi meidän piti käydä tämä keskustelu jo kaksi vuotta sitten, jolloin Elore ja Outi juhlivat yhtä aikaa pyöreitä vuosia. Vastuu valitettavasta viivästymisestä lankeaa haastattelijalle.

Hautalan ja Kuusen maailma

1960-luvun opiskelijat päätyivät folkloristiikkaan lähes poikkeuksetta suomen kielen kautta. Heistä piti tulla äidinkielen opettajia, mutta jokin veti kansanrunoustieteen pariin. Joillekin se oli Kalevala ja kalevalamittainen runous, toisille kenties sananlaskut. Outin puheesta nousee usein esiin myös professori Matti Kuusi: ”Kuusella oli halu ottaa haltuun verbaalisia maailmoja. Siinä mielessä folkloristiikka oli luontevaa kielentutkimuksen jatkoa”, hän kertoo, mutta jatkaa pian toteamalla, että juuri Kuusi kannusti nuoria myös sosiaalitieteiden pariin. ”Kuusella oli villiä henkeä”: hän oli kiinnostunut keskustelemisesta ja kokosi yhteen ihmisiä, joita kiinnostivat opintosuorituksia enemmän väittelyt, tutkimus ja pohdiskelu. Kuusi saattoi tarkoituksella saman pöydän ääreen uusia näkökulmia ja ihmisiä, joiden lähtökohdat poikkesivat toisistaan. Tämä oli esimerkiksi Tiistaipiirin ajatus: piirissä eivät alustaneet ainoastaan folkloristit toisilleen, vaan Kuusi kutsui sinne myös eri alojen toimijoita keskustelemaan. ”Kuusi nautti kuvioiden sekoittamisesta, jotta sai asioita tapahtumaan.”

Matti Kuusen vetävät ja hauskat luennot houkuttelivat 1960-luvulla kansanrunoustieteeseen pääaineopiskelijoiden lisäksi suuren joukon sivuaineopiskelijoita. Tämä näkyi suomalaisessa yhteiskuntaelämässä, jossa suullisella perinteellä ja folkloristiikalla oli sijansa niin äidinkielen opettajien opetuksessa ja harrastuksissa kuin sanomalehtien palstoillakin. Vetäviä olivat myös Kuusen seminaarit, joissa käytiin ”reippaita, jännittäviä – joskus aika rajujakin – tieteellisiä keskusteluja”. Seminaareissa opiskelijat saivat suuritöisiä aiheita. Se kertoo yhtäältä siitä, miten opiskelijat otettiin osaksi tutkimusyhteisön tehtäväkenttää ja toisaalta siitä, miten paljon vastuuta, ”tilaa ja vaativia tehtäviä” 60-luvulla opiskelijoille annettiin. Töiden tarkoituksena oli paikata tutkimuksellisia aukkoja; aiheita ei valittu vain sen perusteella, mikä sattui opiskelijaa kiinnostamaan. Outi esimerkiksi sai Kuuselta aiheekseen Luojan virren, mutta monet muut työskentelivät sananlaskujen parissa. Tämä kertoo siitä, että 1960-luvulla pienfolklore muodostui uudeksi järjestelytyömaaksi Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Kansanrunousarkistossa, sillä sadut ja tarinat oli jo pääosin järjestelty. Toki esimerkiksi Lauri Simonsuuri työskenteli tarinoiden parissa, mutta Matti Kuusi oli tarttunut pienfolkloreen.

Keskustelumme aikana palasimme tuon tuostakin Suomalaiseen Kirjallisuuden Seuraan, taloon, jossa Outi halusi haastattelun tehtävän. Ja vähä vähältä minulle valkeni miksi. Helsingin yliopiston päärakennukselta on kulkenut katkeamaton linja, ”folkloristien kotipolku”, Suomalaisen Kirjallisuuden Seuraan ja erityisesti kansanrunousarkistoon. Kuusen seminaaritkin olivat SKS:ssa – kuten olivat jo Krohninkin seminaarit. Suhde on ollut symbioottinen: tutkijat ja opiskelijat ovat keränneet arkistoon materiaalia arkiston tarjoaman tekniikan avulla; yliopisto on kouluttanut asiantuntijoita aineistoa käsittelemään ja järjestelemään sekä lopulta myös tutkimaan. Keruutyötä ohjasivat kiivaan arkistotyön seurauksena syntyneet motiiviluettelot ja opiskelijoiden arkistoharjoittelussa saama käsitys siitä, millaista materiaalia arkistoon oli aiemmin päätynyt. Opinnäytteiden aiheet ja niiden aineistot löytyivät itsestään selvästi SKS:n talosta: kansanrunousarkistosta ja kirjastosta.

Outi kuvaa tätä kaikkea ”Hautalan ja Kuusen maailmaksi, sotaa edeltävinä aikoina, 30-luvulla opiskelleiden maailmaksi”, jota luonnehtivat yhtä lailla suuret kansainväliset tehtävät kuin kansallisestikin merkittävät hankkeet. Näissä kehyksissä kansanrunoustiede oli ”kansallisista tieteistä kansainvälisin”: yhtäältä alalla tuli selvittää perinteen sisällöt ja niiden leviämisen reitit ympäri maailman, toisaalta nimenomaan suomalaisen tai suomalais-karjalaisen perinteen kerääminen, tutkiminen ja esille tuominen suurelle yleisölle olivat tärkeitä tehtäviä.

Jatkuvuus

1960-luvun opiskelijaympäristön dynamiikassa Hautala ja Kuusi olivat läsnä, ja heidän maailmansa siirtyi opiskelijoille opetuksen myötä hyvin ja syvällisesti. Mutta murros oli tuloillaan ja Outi kuvaa 60-lukua vedenjakajaksi, jonka myötä ”kaikki asiat muuttuvat toisenlaisiksi”. Omissa teksteissään mutta myös haastattelussa Outi kuvaa tätä muutosta tekstikeskeisen ja antropologisen folkloristiikan eronteoksi. Jälkikäteen muutos ei näyttäydy minään ”käänteenä”, vaan sitä voisi kutsua kuhnilaisittain tieteelliseksi vallankumoukseksi ja paradigman vaihdokseksi. Outi on itse artikkelissaan ”Kärpäslätkän opetus – eli mistä tieteellinen oivallus syntyy” luonnehtinut, miten ajatteli suomalaisen menetelmän ”yhtä taaksejääneeksi elämäksi kuin Eldankajärven jää” (2000, 402). Artikkelissa esiintyvässä kärpäslätkässä on Ulla Lipposen ja Annikki Kaivola-Bregenhøjn runoilema, köllihuumoria edustava teksti. Se neuvoo käyttämään kärpäslätkää, mikäli informantti häiritsee nauhoitusta liikkumalla tai yskimällä, eksyy aiheesta tai tarinan kulusta ”tahi muulla tavalla sopimattomasti käyttääntyy.” Lätkä kertoo arkisto- ja tekstikeskeisen paradigman ja elävän kentän välissä liikkuvien nuorien tutkijanalkujen turhautumisesta; se ei ehkä koskettanut koskaan haastateltavia, mutta vanhaa paradigmaa sitäkin napakammin. Ristiriita oli jäänyt mieleeni, minkä vuoksi minua kiinnosti miten radikaali muutos oli, miten kenttäkäsitys muuttui ja miten keskusteluja käytiin.

Antropologinen vire, johon murros tuntuu tiivistyvän, tuli Amerikasta. Keskeisiä teoksia olivat Kenneth Goldsteinin A Guide for Field Workers in Folklore (1964) ja Alan Dundesin The Study of Folklore (1965 – siinä suomalaisetkin klassikot olivat kuvassa mukana). Myös Lauri Hongon vierailut Atlantin toisella puolen toivat uusia ajatuksia Helsinkiin. Honko luennoi Helsingin yliopistossa ennen siirtymistään Turun yliopistoon ja toi uudet ajatukset esiin esimerkiksi Juha Pentikäisen kanssa kirjoittamassaan oppikirjassa Kulttuuriantropologia (1970). Linda Déghin (1969) yhteisöllisyyttä ja kerrontatilanteita korostavat kertojatutkimukset kiinnostivat niin ikään monia. Myöskään ruotsalaisen etnologian vaikutusta ei pidä vähätellä, sillä pohjoismaisen yhteistyön myötä tuli ruotsalaisten aineellisen ja henkisen kulttuurin limittymistä korostava avarampi näkemys tutuksi. Arkiston aineistoista alkoi löytyä nyt toisenlaisia aukkoja kuin aiemmin. Aukot eivät olleet enää jonkin motiivin tai pitäjän puuttumisia, vaan katkonainen haastatteluaineisto itsessään oli täynnä aukkoja:

haastateltavan puhe alkaa tyhjästä, mutta on mahdotonta tietää, mikä kysymys hänelle on esitetty, mihin kysymykseen hän antaa vastauksen. Vaikka motiivilistojen avulla voi arvata, mitä haastattelija on kysynyt, kokonainen kommunikaatio ei hahmotu vanhoista nauhoista.

Avainsanaksi kehkeytyi konteksti – se, mikä arkistosta puuttui, koska haastattelijat oli koulutettu käyttämään ”kärpäslätkää” joko tekstikeskeisen perinnekäsityksen tai nauhan hintavuuden vuoksi. Tekniikkaakaan ei voi ohittaa. Juuri 1960-luvulla painavat laitteet jäivät historiaan ja ne korvattiin helposti mukana kannettavilla Uhereilla, kevyillä nauhoituslaitteilla, jotka omalta osaltaan avittivat vallankumousta.

Kenttätutkimus koki uuden nousun, joka oli ennen kaikkea laadullinen. Kenttätöitä oli tehty osana osakuntien kotiseutututkimusta ja suuria kansallisia, erityisesti kielitieteellisiä hankkeita, mutta 1960-luvulta alkaen Turun yliopistossa alettiin viritellä uudenlaisia poikkitieteellisiä ja kokonaisvaltaisia kylätutkimushankkeita: niissä yhdistyivät sosiaalitieteelliset painotukset, yhteisötutkimus ja eri tieteenalat. Outi jätti Luojan virren tutkimuksen ja kysymyksensä kalevalamittaisten runojen laulajista ja laulamisesta ja lähti kylätutkimusryhmän mukana Hauhon Hyömäkeen. Tärkeimmäksi syyksi hän mainitsee halunsa ymmärtää, miten folklore toimii oikeassa elämässä, ei vain ”hyvien kertojien” repertoaareissa. Haastateltavat valittiin tilastollisesti edustavalla satunnaisotannalla kylän yli 15-vuotiaista. Haastattelussa nauha sai pyöriä, jotta jälkikäteenkin olisi mahdollista nähdä ja kuulla, miten tilanteet syntyivät ja kehittyivät. Yksinkertaisimmallaanhan paradigmanmuutos oli tässä: annettiin nauhan pyöriä. Seuraukset olivat kuitenkin vavisuttavia. Huomio alkoi kiinnittyä vuorovaikutukseen, kertojapersoonallisuuksiin, uudenlaisiin kertomuksiin ja perinteen yhteisöllisyyteen. Näitä puitiin ja ennakoitiin muun muassa ensimmäisessä pohjoismaisessa etnologis-folkloristisessa kenttäseminaarissa Vöyrillä kesällä 1965 ja sen jälkimainingeissa syntyneessä Fältarbetet-kirjassa (1968). Uuden folkloristiikan teemat näkyvät myös myöhemmin kirjassa Perinteentutkimuksen perusteita (toim. Outi Lehtipuro, 1980), jonka rakenne (teksti, yksilö, yhteisö) oli kehkeytynyt Turun yliopiston folkloristiikan perus- ja metodikursseilla.

Mutta miten suuri loikka Hautalan ja Kuusen maailmasta oli uudenlaisiin kenttätöihin ja kysymyksenasetteluihin?

Kaikki olivat [folkloristiikassa ja suomen kielessä] tehneet kenttätyötä aina, mutta se oli ollut nimenomaan keruutyötä arkistoa varten, eikä omaa tutkimusta varten. […] Loikka oli intuitiivinen: tiedettiin, että tätähän on aina tehty – ollaanhan me kentällä oltu. […] Se oli varmaan kaikille ahaa-elämys.

Vallankumoukset eivät tieteessä tapahdukaan sotien, vaan vanhan kannatellessa. Vanhat käsitykset jäävät myös elämään, mikä näkyy esimerkiksi Lauri Hongon klassikossa Geisterglaube in Ingermanland (1962), jossa Honko ei juurikaan viittaa omiin kenttätyöaineistoihinsa vaan arkiston teksteihin. Arkiston ohjeistuksetkin muuttuivat hitaasti: ”kasvava turhautuminen ilmaistiin huumorin keinoin” (Lehtipuro 2000, 406) – muovisella kärpäslätkällä, jolla arkiston näkökulmasta sopimattomasti ilakoiva informantti voitaisiin palauttaa ruotuun.

Kenties tämä luonnehtii parhaiten Outin näkökulmaa tutkimushistoriaan. Tieteellisesti keskustelut ketjuuntuvat ja radikaaleimmatkin uudistukset luovat sittenkin vain uuden lenkin. Jäin miettimään tätä suhteessa Spectrumissa (1977, 230–233) julkaistuun Outin kirjaamaan perinteiseen folkloren määritelmään, jonka kirjoittaja itse ja hänen sukupolvensa olivat omaksuneet ja jonka taustalla ovat oppihistoriaan paneutuneen Jouko Hautalan luonnehdinnat. Määritelmän ”itsestäänselvyydestä” ehkä todistaa, että se kirjoittajansa mukaan asettui kohdalleen nopeasti ja kerralla. Määritelmä on monille tuttu ja sen elementtejä tapaa edelleen alan keskeisteksteissä. Määritelmän piirteitä on siirtynyt esimerkiksi Perinteentutkimuksen terminologiasta (1998–2001) Tieteen termipankkiin (Folkloristiikka: Folklore). Tietosanakirjan artikkeli on laaja ja siinä käydään läpi ajankohtaisten keskustelujen pääpiirteet. Määritelmästä on jäänyt elämään folkloren viisi tunnusmerkkiä: suullinen periytyminen, anonymiteetti, yhteisöllisyys, kansanomaisuus ja kaavamaisuus.

Ketjuuntumisesta kertoo se, että artikkelissa mainitut viisi peruspiirrettä ovat oman käsitykseni mukaan edelleen keskeisiä folkloristiikan keskusteluissa. Mutta joku on taas askarrellut kärpäslätkiä. Suullisen periytymisen sijasta keskustellaan välittymisestä ja muuntelusta ja kirjallisen ja suullisen ilmaisun välisistä siirtymistä tai ylipäätään siitä, miten uudet mediat tarjoavat pohjia samankaltaisille välittymisprosesseille, joita folkloristiikassa on kuvattu iät ja ajat. Vaikka perinteen alkuperäistä sepittäjää ei edelleenkään kuvitella, pohditaan tänä päivänä anonymiteetin sijasta tekijyyttä ja omistajuutta – sitä, kenelle tallennettu perinne kuuluu ja kuka sitä saa esittää, ja keitä ovat perinteen nykyiset käyttäjät, tuottajat ja kuluttajat. Yhteisöllisyys tulee nykyään esille selkeimmin tutkimuksissa, joissa käsitellään perinteen tietoista hyödyntämistä esimerkiksi kulttuuriperintöprosesseissa. Kaavamaisuuden rinnalla innostutaan niistä, jotka pyrkivät reunojen rajoille tai ulkopuolille. Keskustelu on siirtynyt muihinkin kuin kaavamaisiin perinnelajeihin, luovuuden ja mielikuvituksen kehille. Terminä jykevimmin lienee pysynyt kansanomaisuus, vernakulaari, jolla pyritään korostamaan ilmaisun omaehtoisuutta, mutta tässäkin suhteessa huomio on hakeutunut sellaisille pinnoille, joissa omaehtoinen ja ylhäältä ohjattu kohtaavat ja siihen, mitä näissä prosesseissa tapahtuu.

Ydin

Folkloren määritelmän rinnalla ei voi olla puhumatta siitä, mitä folkloristiikka on ja missä on folkloristiikan ydin. Määrittyykö ala tutkimusaineistojensa kautta (eli sen kautta, miten määrittelemme folkloren) vai suhteessa ikiaikaisiin kysymyksiin?

Folkloristiikan perusoivallus on

että suullinen perinne jakautuu lajeihin, että kaikki puhe ei ole samaa massaa eikä sille voi esittää samoja kysymyksiä. Jos ajaudumme liian kauaksi tästä kohti yleisempiä sosiaalitieteellisiä kysymyksenasetteluja, siinä piilee vaara. […] Toisaalta tärkeää folkloristiikalle on perinteen ryhmäkäyttö ja sen suhde identiteetteihin: […] kuinka sanoilla saadaan aikaan yhteisöjä, mikä on sanan mahti. Tai kuinka kerronta muokkaa kokemuksia esimerkiksi sen kautta, että kerrotaan menneisyydestä niitä tarinoita, joiden kanssa voidaan elää.

Perinnelajikeskeisyys ja vahva keskittyminen keruutyöhön ja arkistointiin tekevät suomalaisesta folkloristiikasta kansainvälisesti ainutlaatuisen, vaikka ne myös yhdistävät suomalaisen tutkimuksen pohjoismaisiin käytäntöihin. Kansainvälisesti suomalainen folkloristiikka tunnetaan kuitenkin parhaiten juuri Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kansanrunousarkistosta ja sen tuottamista hedelmistä: suomalaisesta menetelmästä ja tyyppiluetteloista. Jos suomalainen menetelmä onkin taaksejäänyttä elämää, ovat tyyppiluettelot sittenkin folkloristiikan yleisteoreettisessa ytimessä, Outi pohtii kuvaillessaan muun muassa Lauri Simonsuuren työtä ja sen merkitystä. Lajien ja sisältöjen lisäksi ilmaisun esteettisyys on folkloristiikan keskeisiä lähtökohtia: estetiikka on yksi inhimillinen keino viestittää sanoman tärkeydestä ja alan ydin on myös näiden keinojen kartoittamisessa ja ymmärtämisessä.

Näistä teemoista – ilmaisun estetiikka, eri lajit ja arkistot – muodostuu myös folkloristiikan keskeinen sanottava tänä päivänä, mitä ehdimme sivuta haastattelun aikana vain vähän, mutta sitäkin useammin. Ilmaisun lajit limittyivät keskusteluissamme sosiaalisen median nykytarinoihin, joiden dynamiikka vastaa suullisen perinteen monia toimintatapoja. Toistuvasti totena esitettyjen ja perättömäksi osoittautuvien samojen aihelmien herättämät tunnereaktiot jaksavat hämmentää, mutta sosiaalisen median mekaniikan tutkimus toisi ja on tuonut asiaan lisää ymmärrystä: tässä olisi folkloristeillakin sanan sija. Tässä yhteydessä Outi haikailee jo uuden folkloren määritelmänkin perään – tai ainakin haluaisi kokoontua pohtimaan sen tarvetta yhteiseen seminaariin.

Puhuttaessa suomalaisista arkistoista Outi tuo esiin, että paikallisilta kerättyä aineistoa olisi syytä palauttaa kentälle: ihmiset ovat yhtäältä aina olleet kiinnostuneita siitä, millaista aineistoa tutkijat ovat heidän kylästään keränneet, mutta toisaalta aineistoja pitäisi palauttaa myös esimerkiksi turismin käyttöön. Folkloristien vääjäämättömän vuorovaikutuksen kentän eli ihmisten ja yhteisöjen kanssa tulisikin olla vastavuoroista mutta myös reflektiivistä. Haastattelun loppupuolella Outi reflektoi myös aineiston keruun ja arkistonnoin heijastuksia ihmisten paikallisidentiteetteihin. Mitä esimerkiksi on merkinnyt aineistojen keruu pitäjittäin: onko se ollut keruun lähtökohta vai tutkimusten tulos, että ihmiset hahmottavat kuulumistaan suhteessa pitäjiin? Ja miten kevyesti pitäjät kuntaliitosuudistuksissa ohitettiinkaan ja mikä poru siitä syntyi! Hautalan ja Kuusen maailma näyttää näiltä osin elävän suomalaisten identiteeteissä hallinnon uudistuksista huolimatta.

Mutta folkloristeille Hautalan ja Kuusen perintö avautuu ennen kaikkea laaja-alaisuuden vaateena. Kenttätyö, arkistotyö, kollektiivisuus, yksilö, ajankohtaisen kansainvälisen tutkimuksen seuraaminen, oppihistorian tunteminen ja avarakatseisuus – siinä meille tehtävää.

Kirjallisuus

Dégh, Linda 1969: Folkltales and Society: Story-telling in a Hungarian Peasant Community. Bloomington: Indiana University Press.

Dundes, Alan 1965: The Study of Folklore. Englewood Cliffs: Prentice-Hall.

Goldstein, Kenneth S. 1964: A Guide for Field Workers in Folklore. Hatboro: Folklore associates.

Honko, Lauri 1962: Geisterglaube in Ingermanland. 1. Teil. Helsinki: Suomalainen Tiedeakatemia.

Honko, Lauri & Pentikäinen, Juha 1970: Kulttuuriantropologia. Porvoo, Helsinki: Werner Söderström.

Lehtipuro, Outi 1977: Folklore – Ahokas, Jaakko et al. (toim.), Spectrum tietokeskus. 16-osainen tietosanakirja. 230–233.

Lehtipuro, Outi 2000: Kärpäslätkän opetus – eli mistä tieteellinen oivallus syntyy. – Vasenkari, Maria, Enges, Pasi & Siikala, Anna-Leena (eds.), Telling, Remembering, Interpreting, Guessing. A Festschrift for Prof. Annikki Kaivola-Bregenhøj on her 60th Birthday 1st February 1999. Joensuu: Suomen Kansantietouden Tutkijain Seura. 402–405.

Lehtipuro, Outi (toim.) 1980: Perinteentutkimuksen perusteita. Porvoo: WSOY.

Vento, Urpo (red.) 1968: Fältarbetet. synpunkter på etno-folkloristisk fältforskning. Helsinki: SKS.

Apo, Satu & Kinnunen, Eeva-Liisa (toim.) 1998–2001: Folklore. – Perinteentutkimuksen terminologia [online]. <http://www.helsinki.fi/folkloristiikka/opiskelu/terminologia.htm#folklore> [6.9.2016.]

Folkloristiikka: folklore. – Tieteen termipankki 6.09.2016 [online]. <http://www.tieteentermipankki.fi/wiki/Folkloristiikka:folklore> [6.9.2016.]

Filosofian tohtori Karina Lukin on folkloristiikan tutkija Helsingin yliopistossa.

Outi Lehtipuro: Kolmetoista folkloristista ajatteluani perustavalla tavalla muovannutta julkaisua

Martti Haavio: Viimeiset runonlaulajat. 2. painos 1946. Kirja oli äitini kirjahyllyssä ja sen kuvia katselin lapsena.
Jouko Hautala: Suomalainen kansanrunoudentutkimus. 1954. Olen opiskellut monia humanistisia tieteenaloja, mutta vain Jouko Hautalan oppihistoria tarjosi heti alkuun kattavan perspektiivin alan menneisyyteen ”Agricolasta alkaen”.
Elsa Enäjärvi-Haavio: Ritvalan helkajuhla. 1954. Maantieteellis-historiallisen tutkimuksen elävä klassikko ja folkloristisen kenttätutkimuksen pioneeri. Kirjan kiinnostavuutta on myöhemmin lisännyt tieto siitä, että tekijä näki kansanrunoudentutkimuksen muista humanistista aloista poikkeavana oikeana TIETEENÄ.
Martti Haavio: Kansanrunojen maailmanselitys. 1954. Mukaansatempaava tenttikirja, vaikka haaviolaisuudelle 1960-luvulla hieman hymähdeltiinkin.
Lauri Honko: Geisterglaube in Ingermanland. 1962. Aikansa pohjoismainen kulttikirja, jonka johdanto päätyi moniin tutkintovaatimuksiin, alkukielellä vasta Perinteentutkimuksen perusteisiin 1980.
Suomen kirjallisuus 1. Kirjoittamaton kirjallisuus. 1963. Kiehtova uusia maailmoja avannut kirja, joka päätyi tuoreeltaan tutkintovaatimuksiin: opintokirjani mukaan tentin sen cum lauden lopputentissä maaliskuussa 1964.
Kenneth Goldstein: A Guide for Field-Workers in Folklore. 1964. Opetti, että kenttätyö on muutakin kuin perinteen keräämistä arkistoon. Ajatusta lavensi ja syvensi Hyömäen tutkimusryhmämme sosiologilta, Kaarina Knuutilta saamani Robert L. Kahnin ja Charles F. Cannellin The Dynamics of Interviewing (1957), jota majapaikassamme Alvettulan kansakoulussa luin.
Juha Pentikäinen: Marina Takalon uskonto. 1972. Toi näkyviimme – myös livenä – elävän runonlaulajan ja sadunkertojan, suullisen kulttuurin monipuolisen edustajan. Myöhemmin Pentikäinen on muokannut työtään moneen otteeseen kansainvälisiinkin tarpeisiin.
Markku Envall, Aarne Kinnunen ja Yrjö Sepänmaa (toim.) Estetiikan kenttä. 1972. Tarjosi folklorellekin uuden monipuolisesti antoisan globaalin tiedekentän, jota olen seurannut näihin asti – enkä missään ole saanut omalle esitelmälleni niin rikasta palautetta kuin estetiikan maailmankongressissa Rio de Janeirossa 2004.
Nils-Arvid Bringéus: Människan som kulturvarelse. 1976. Napakka oppikirja antoi vihjettä kansatieteen ja folkloristiikan yhteistyön suuntaan, demonstroiden samalla miten tällaisessa kuviossa, jonka yleisopinnot toivat hetkeksi Helsingin yliopistoonkin, folkloristiikka jää helposti sivuun.
Aili Nenola: Inkerin itkuvirret – Ingrian Laments. 2002 Oli sykähdyttävä kokemus nähdä valmiina kirja, joka toi kansainvälisen tiedeyhteisön näkyviin Lauri Hongon ja Aili Nenolan urauurtavan työn, jota olin 70-luvulla Turun yliopiston Fennicumissa uskontotieteen ja folkloristiikan laitoksella läheltä seurannut.
Senni Timonen: Minä, tila, tunne. 2004. Ensimmäisistä opiskeluvuosistani alkaen toistuva kertosäe oli lyyrisen kalevalamittaisen runouden tutkimuksen unohtuminen marginaaliin – ja kun se sieltä tuli näkyviin, ulostulo oli komea ja suomalaisen folkloristiikan eturintamassa. Se mitä puuttuu, kuten nykyiseltä tutkimukseltamme yleisemminkin, on laaja kansallinen näkyvyys ja paikka humanistisen keskustelun foorumeilla, joka kansanrunoudentutkimuksella 1800-luvulta Martti Haavion ja Matti Kuusen aikoihin oli.
Raimo Tuomela: The Philosophy Sociality. The Shared Point of View. 2007. Samalla tavalla kiihdyttävä kirja kuin aikanaan Erik Allardtin ja Yrjö Littusen Sosiologia (1961), jonka Matti Kuusi otti tutkintovaatimuksiin aika lailla tuoreeltaan.