Ruotsalainen, Jari 2015: Iholle kaiverrettu. Tatuoimisen kulttuurinen murros Suomessa. Joensuu: University of Eastern Finland. 79 sivua ja alkuperäisartikkelit
Pasi Enges
Tatuointien ottaminen tuntuu olevan muoti-ilmiö 2000-luvun alun Suomessa. Iholle ikuistettuja kuvia ja kuvioita voi nähdä periaatteessa kaikenikäisillä ihmisillä ja nykytatuointien aihepiirit koettelevat joskus mielikuvituksenkin rajoja. Ne ovat usein tarkoituksellisen näyttäviä eikä niiden julkista esittelyä pidetä ongelmallisena, pikemminkin päinvastoin. Arkipäiväistymisestään huolimatta tatuoinnit kuitenkin jakavat mielipiteitä ja herättävät toisinaan voimakkaitakin vastareaktioita. Ei ole tavatonta, että tatuoitu ihminen koetaan uhkaavaksi ja hänen kuvitettu ihonsa tulkitaan merkiksi moraalittomuudesta tai rikollisuudesta. Ääriesimerkki on pari vuotta sitten mediassa keskustelua herättänyt saarnaaja Markku Veilo, joka julisti tatuointien olevan iholle avattuja portteja ihmiseen tunkeutuville demonisille voimille (esim. Ilta-Sanomat 25.9.2014).
Jari Ruotsalainen paneutuu kulttuurintutkimuksen väitöskirjassaan historialliseen prosessiin, jonka myötä alun perin merimieskulttuuriin kuuluneesta visuaalisesta symbolikielestä on tullut jokamiehen ja -naisen esteettisen itseilmaisun ja identiteetin rakentamisen väline. Teos koostuu artikkeliväitöskirjalle tyypilliseen tapaan laajasta yhteenvetoluvusta sekä kolmesta aikaisemmin julkaistusta alkuperäisartikkelista.
Merimiesperinteestä kuvataiteeksi
Väitöskirjan artikkelit lähestyvät tatuointikulttuuria eri näkökulmista ja muodostavat samalla kronologisen kehyksen ilmiön tarkastelulle. Ensimmäinen artikkeli on alun perin Eloressa 1/2014 julkaistu ”Yksi ja ainoa hautaan saakka” – Merimiestatuoinnin ritualistiset ja sosiaaliset ulottuvuudet muistelukerronnassa. Siinä avainkäsite on sosiaalinen identiteetti, jota tarkastellaan suomalaisten merimiesten haastattelujen ja internet-aineiston avulla. Merimieskulttuurissa tatuoinnit ovat olleet ammattiryhmään kuulumisen tunnuksia, jotka ovat saaneet erilaisia merkityksiä työyhteisön sisällä ja sen ulkopuolella. Niiden hankkimiseen on liittynyt rituaalista ja perinteenmukaista käyttäytymistä, ja niissä kuvastuu ryhmän sisäinen normijärjestelmä. Merimiestatuointien yhteys nykypäivän tatuointikulttuuriin osoittautuu ohueksi.
Toinen artikkeli koskee suhtautumista tatuointeihin palveluammateissa. Työkulttuurin vaatimukset työntekijän neutraalista tai esteettisesti miellyttävästä ulkonäöstä voivat johtaa tilanteisiin, joissa tatuoitu työntekijä joutuu stereotyyppisten asenteiden, kategorisointien ja jopa syrjinnän kohteeksi. Ruotsalainen hyödyntää Mary Douglasin käsitettä symbolinen lika, johon liian näkyvinä tai sopimattomina pidetyt tatuoinnit rinnastuvat: tatuointi ”likana” symboloi kantajansa likaisuutta. Työnantajien tatuointeja koskevat määräykset ja rajoitukset perustuvat nykypäivänä jo vanhentuneisiin ja virheellisiin käsityksiin tatuoidun ihmisen epäluotettavuudesta, rajoittuneista hygieniakäsityksistä tai jopa vähäisistä älynlahjoista. Näin työntekijän kehosta, joka periaatteessa on vain hänen itsensä määrättävissä, voi tatuointien vuoksi tulla ulkopuolisen vallankäytön ja pakottamisen kohde.
Artikkeleista kolmas keskittyy tatuoimisen taiteistumiseen Suomessa. Tarkastelun kohteena ovat ammattitatuoijien näkemykset työstään ja sen asemasta nykytaiteen kentässä. Ammattimaisen tatuoinnin historia Suomessa on lyhyt, sillä ensimmäinen virallinen tatuointistudio aloitti toimintansa vasta 1980-luvun lopulla. Kahden viime vuosikymmenen aikana ala on kasvanut niin, että yrittäjien lukumäärä lasketaan jo sadoissa, ja samanaikaisesti tatuointikulttuuri on saavuttanut kaikki sosiaali- ja ikäryhmät. Tatuointien ottajat etsivät entistä yksilöllisempiä tapoja ilmaista persoonallisuuttaan ja identiteettiään, niiden tekijät taas pyrkivät persoonalliseen ja tunnistettavaan kädenjälkeen. Ammatti-identiteetti on alalla voimakas ja tarve sen varjeluun suuri. Ainakin arvostetuimpia ammattilaisia pidetään itsenäisinä, luovina kuvataiteilijoina, ja monella onkin taustana taide- tai graafisen alan koulutus. Verottajan näkökulmasta tatuoijat ovat kuitenkin kopiointiin työnsä perustavia käsityöläisiä, ja osa ammattitatuoijista onkin ”kotinikkareita”, joita ei alalla erityisemmin arvosteta. Ristiriitaisesti latautuneena ilmiönä tatuoiminen hakee edelleen paikkaansa nykypäivän visuaalisessa kulttuurissa taiteen ja kansankulttuurin välimaastosta.
Ruumiinantropologinen lähestymistapa
Väitöskirjan teoreettinen viitekehys sitoo tutkimuksen ruumiinantropologiaan, jossa ihmiskeho nähdään ennen kaikkea kulttuurisesti määriteltynä, muovattuna ja kontrolloituna entiteettinä. Keho on samanaikaisesti yksityinen ja julkinen, ja kulttuuriset konventiot määräävät, minkälaista kehoa pidetään normaalina, minkälaista poikkeavana. Tatuoidun kehon määrittyminen kulttuurisesti anomaaliseksi on tutkimuksen peruslähtökohta. Anomalisoinnin ja sen vähittäisen purkamisen prosessia Ruotsalainen lähestyy työkaluinaan sosiaalisen näyttämön, mentaliteetin ja stigman käsitteet.
Metodologialtaan työ on etnografinen: artikkelit perustuvat kirjoittajan itse tekemiin yksilö- ja ryhmähaastatteluihin ja haastatteluaineistoa täydentävään havainnointi-, valokuva- ja muuhun aineistoon. Oman lisämausteensa aineiston tuottamiseen on tuonut tutkijan toimiminen tatuointistudion asiakkaana. Aineiston analyysin keskeisinä menetelminä ovat olleet tematisointi ja lähiluku. Tutkijapositio ja tutkimuseettiset kysymykset on tuotu esiin asianmukaisesti ja lukijalle tulee selväksi tekijän lähtökohtaisesti myötämielinen suhtautuminen tatuoimiseen.
Tutkimuskysymykset kohdistuvat 1) ruumiillisen poikkeavuuden rakentumiseen tatuoitujen puheessa, 2) tatuointeihin liittyvän poikkeavuuden mentaliteetin historialliseen kehitykseen ja 3) tatuointeihin liitetyissä merkityksissä havaittavaan kulttuuriseen murrokseen. Näitä kaikkia käsitellään artikkeleissa erilaisin aineistoin ja vaihtelevin painotuksin.
Tavallista tatuointia
Kulttuuritieteissä artikkeliväitöskirja on vielä suhteellisen uusi ja vähän hyödynnetty oppineisuuden osoittamisen tapa ja käytännöt ja ohjeistukset vaihtelevat tieteenaloittain. Joka tapauksessa yhteenvetoartikkelin tehtävä on kiteyttää ja perustella koko tutkimusprosessi tutkimustehtävän ja teoreettisen viitekehyksen määrittelystä aina saavutettujen tulosten kokoavaan esittelyyn asti. Jos artikkeliväitöskirjan yhteenvetoartikkeli ymmärretään ”omaksi tarinakseen, metatekstiksi, joka ottaa osajulkaisut arvioinnin kohteeksi ja aineistokseen päivittäen ne samalla” (Nikander & Piattoeva 2014, 57), on Ruotsalainen nähdäkseni onnistunut pääosin hyvin. Yksi asia kuitenkin kiinnittää huomiota: tatuoinnin historialle on omistettu runsas kolmannes artikkelin kokonaissivumäärästä. Vaikka asiasisältö on kiinnostavaa ja perustelee syvällisesti tatuointeihin liittyvän stigman, jää se etäiseksi suhteessa väitöskirjan muiden artikkelien sisältöön. Tatuointien ilmentämä tai aiheuttama poikkeavuus on uskottavaa ilman evoluutioteorian ja atavismin tai kriminologisen degeneraatioteorian esittelyäkin. Ehkä tämä osa yhteenvetoa olisi voinut olla oma kokonaisuutensa, neljäs alkuperäisartikkeli?
Väitöskirja on uusi aluevaltaus ja tarpeellinen lisä suomalaisessa perinteen ja nykykulttuurin tutkimuksessa. Tutkimustulokset vaikuttavat realistisilta. Vaikka Suomessa ei enää nykypäivänä vaikuta yleinen tatuointeja vastustava mentaliteetti, tatuoinnit voivat olla yksittäistapauksissa työnsaannin este tai syrjinnän aihe työpaikalla. Kulttuurinen murros näkyy ilmiön laajana hyväksymisenä ja arkipäiväistymisenä, alan ammattimaistumisena ja taiteistumisena sekä naisten selvänä enemmistönä tatuoijien asiakaskunnassa. Aihepiiriin aiemmin perehtymätön lukija olisi ehkä toivonut enemmän analyysia itse tatuoinneista: kirjoittaja muun muassa toteaa sen tarkemmin erittelemättä, että tietyt kuva-aiheet ovat erityisesti stigmalle altistavia. Joidenkin esimerkkikuvien tarkastelu nimenomaan nykypäivän näkökulmasta olisi ollut työhön kiinnostava lisä, vaikkakin merimiestatuointien yleisimmät motiivit tulevat kyllä tutuiksi. Toisaalta pidättäytyminen tatuointien teemoihin ja motiiveihin menevästä analyysista on ymmärrettävää, sillä nyt tutkimus kohdistuu nimenomaan tatuointikulttuuriin kokonaisuutena.
Nyky-Suomessa tatuointikulttuuri ilmeisesti käy edelleen läpi murrosta, mutta erilaiset ikä- ja sosiaaliryhmät läpäisevänä trendinä tatuoimista voi jo luonnehtia arkipäiväiseksi ja tavalliseksi. Aihepiiristä on kuitenkin tehty hyvin vähän tutkimusta. Siksi Jari Ruotsalaisen väitöskirja on ansiokas avaus ajankohtaisen ja nykykulttuurissa uudenlaisia muotoja ja merkityksiä saavan ilmiön tutkimukseen.
Kirjallisuus
Ilta-Sanomat 25.9.2014: Helsinkiläinen kohusaarnaaja väittää tatuointeja demonien porteiksi – ”Ihmisten olisi hyvä ottaa selvää” [online]. < http://www.iltasanomat.fi/viihde/art-2000000812244.html > [23.10.2016.]
Nikander, Pirjo & Piattoeva, Nelli 2014: Artikkeliväitöskirjan yhteenvedon kirjoittaminen. Kokemuksia Tampereen yliopiston tutkijakoulun kurssilta. – Yliopistopedagogiikka 21(1): 56–58.
Filosofian tohtori Pasi Enges toimii folkloristiikan yliopistonlehtorina Turun yliopistossa.