Gould, Jeremy & Katja Uusihakala (toim.) 2016: Tutkija peilin edessä. Refleksiivisyys ja etnografinen tieto. Helsinki: Gaudeamus. 254 sivua.
Tuija Hovi
Tiedon tuottaminen etnografisen kenttätyön avaamien näkökulmien kautta on alati ajankohtainen teema kulttuurien tutkijoiden maailmassa. Jeremy Gouldin ja Katja Uusihakalan toimittamassa antologiassa antropologit ja kehitysmaatutkijat pohtivat kohtaamisia omilla tutkimuskentillään onnistumisineen ja haasteineen. Teoksessa Tutkija peilin edessä. Refleksiivisyys ja etnografinen tieto ollaan lähellä klassista etäantropologiaa esiteltäessä tutkimustyötä sellaisissa vieraissa kulttuureissa, joissa jännittyneet yhteiskunnalliset tilanteet muokkaavat tutkijan luovuutta ja henkilökohtaista kokemusta. Seitsemän erilaisiin kulttuurisiin konteksteihin sijoittuvan tapaustutkimuksen esittelyt ja toimittajien kokoavat pohdinnat kertovat kouriintuntuvalla tavalla, millaisten prosessien myötä etnografinen tieto muodostuu käytännössä. Vaikka esimerkit sijoittuvat maantieteellisesti kaukaisiin kohteisiin, keskeistä kentän hahmottamisessa ei ole paikka vaan tapa nähdä ja kokea. Kirjan artikkeleissa näyttäytyy monin tavoin kentän monipaikkaisuus arkielämän tutkimuksessa.
Positivismin kritiikki
Antropologiassa tutkijan position pohdinta on tuskin vuosikymmeniin ollut mikään uutuus, pikemminkin se on erottamaton osa tutkimuksen raportointia. Kenttähavainnot eivät ole enää 1980-luvun representaation kriisin jälkeen näyttäytyneet objektiivisina faktoina, vaan tutkijan tendenssien, motivaatioiden ja taustojen varassa rakentuneena tietona. Refleksiivisyyden idea vierauden kohtaamisessa näyttää löytäneen paikkansa myös yhteiskuntatieteissä, joiden piirissä toimivat kirjoittajat peilaavat tutkijuuttaan suhteessa kenttään. Gould havainnollistaa hyvin johdantoluvussaan etnografisen tutkimusaineiston syntymistä ”episteemisessä hetkessä”, jossa tutkijan aistinvaraiset kokemukset muuttuvat tiedostetuiksi havainnoiksi. Mahdollisuuksiensa ja harkintansa mukaan tutkija kirjaa kokemuksensa muistiin, jolloin koottu data puolestaan alkaa vaikuttaa tapaan, jolla tutkija havainnoi ympäristöään edelleen. Tutkijan positio luo perspektiivin hänen havainnoilleen. Tässä suhteessa episteeminen itsetietoisuus ja eettisten tiedonhankintatapojen löytäminen ovat keskeisiä tavoitteita etnografisessa tutkimuksessa. Kirjoittaja pohtii myös havaintojen teoriasidonnaisuutta ja kieleen sisältyviä arvolatauksia, joita ilman teksti voisi ehkä olla neutraalia, mutta samalla väritöntä ja mielenkiinnotonta.
Lukijalle ei yritetä tarjota lopullista määritelmää refleksiivisyydestä. Sen sijaan Gould valottaa käsitettä eri suunnilta puhuessaan tutkijan kalibroinnista eli tietynlaisesta ”virityksestä”. Kaikkea ympärillä tapahtuvaa ei siis voi ottaa vastaan eikä tallentaa sellaisenaan, vaan tutkija pystyy kiinnittämään huomionsa vain tiettyjen – esioletuksiinsa ja teoreettisiin valmiuksiinsa kiinnittyvien – taustaseikkojen havaitsemiseen. Ajatus yhdistyy itse asiassa hyvinkin läheisesti havaintopsykologian rooliteoreettiseen ymmärrykseen yksilön motivaation, aiemmin opitun ja koetun voimasta ohjata sitä, mitä ja miten ympäristöä havainnoidaan ja tulkitaan (ks. esim. Burr 2004). Gould nimeää refleksiivisyyden kolme rekisteriä, jotka perustuvat positivismin kritiikkiin. Ne ovat kokemuksellinen, relationaalinen ja postkoloniaalinen refleksiivisyys.
Ihmistieteissä toistettavuuden vaatimus kohdistuu toisin kuin eksakteissa tieteissä. Kuten Gould osuvasti ilmaisee, etnografisen tutkimuksen tieteellisyysarvo ei voi perustua siihen, että toinen tutkija pystyisi suorittamaan samoja havaintoja ja päätymään samoihin lopputuloksiin. Tutkija itse on tutkimuksessa merkittävä muuttuja. Reflektoidusti tuotetun tiedon tieteellisyys perustuu siihen, että sekä tutkimusraportin kirjoittaja että sen lukija pystyvät arvioimaan tehdyn analyysin rajoituksia ja laatua.
Vuorovaikutus ja epäsymmetria
Bolivian poliittista murrosta tutkinut Eija Ranta nostaa esiin ”episteemisen kumppanuuden” ajatuksen. Se liittyy sellaisiin yhä useammin toistuviin kenttätyötilanteisiin ja -ympäristöihin, joissa tutkittavilla on yhtä paljon tai enemmän arvovaltaa kuin tutkijalla. Parhaimmassa tapauksessa hedelmällinen yhteistyö hyödyttää molempia osapuolia. Näin symmetrinen asetelma ei kuitenkaan aina toteudu ja tutkija voi joutua pujottelemaan hyötymisen ja hyväksikäytön temppuradalla. Puolen valinta ja neutraalilla maaperällä pysytteleminen on taitolaji, jota myös Henri Onodera puntaroi omien Egyptin aktivistinuorten parissa syntyneiden kenttäkokemustensa pohjalta. Tutkijan roolia, etäistämistä ja asemaa välikädessä hän luonnehtii ”etnografiseksi häilyvyydeksi”, jossa osallistuminen ja tarkkaileva sivusta seuraaminen vuorottelevat.
Katja Uusihakala kertoo vastaavanlaisista tutkijalle ristiriitaisista tilanteista kuvatessaan omaa tutkimustaan valkoisen rhodesialaisen diasporayhteisön muodostumisesta erilaisten sosiaalisten muistinmuotojen ja käytäntöjen kautta. Tutkijalle vastenmielisten asenteiden kohtaaminen herättää kysymyksen, miten tutkia asioita, joista ei pidä, ja ihmisiä, joiden kanssa ei halua olla samaa mieltä. Tämänkaltaiset tilanteet vaativat aina pohdintaa antropologisen kenttätyön etiikasta. Tutkimusetiikan tapauskohtaisuutta kuvaa johtopäätös ”ei ole poliittisesti korrektia tapaa tehdä antropologiaa” (s. 112). Diasporaelämää, muistia ja identiteettiä on tutkinut myös Helena Jerman. Hän on hyödyntänyt autoetnografiaa venäläisyhteisön yhteenkuuluvuuden ja toiseuden kokemusten tulkitsemisessa. Tasapainoilu tilanteessa, jossa tutkittavien ihanteet poikkeavat tutkijan ihanteista, kuului niin ikään Heidi Härkösen kenttätyöhön hänen tutkiessaan sukupuolittunutta väkivaltaa Kuubassa. Kulttuuriset sukupuoliroolit ja käsitykset intiimistä loivat jännitteitä suhteessa relativismiin, refleksiivisyyteen ja akateemisten tavoitteiden toteuttamiseen.
Ymmärryksen ja tiedon rakentumisen prosessi on jatkuvaa muutosta – sitä ohjaavat uudet näkökulmat, tutkijan muutos ja vaihtoehtoiset todellisuudet. Henni Alavan tutkimus ugandalaisten sotakokemuksista ohjasi hänen kuuntelemaan aineistonsa hiljaisuuksia ja hämmennystä. Näiden tilojen merkitykset muovautuivat vielä jälkikäteen kenttäpäiväkirjojen merkintöjä uudelleen lukemalla.
Tieto ja sen suhteuttaminen
Kirjan artikkelit painottavat yksi toisensa jälkeen sitä tosiasiaa, että etnografin tärkein työkalu on jatkuvasti kehittyvät ja kehitettävät vuorovaikutustaidot, joiden avulla kenttäpeli voi toteutua. Vaikka kenttäkontaktit ja kokemukset ovat antropologisen tutkimuksen ytimessä, kentän monipaikkaisuus ja eri paikoissa vaikuttavat käytännöt tarkoittavat sitä, että koko ilmiökenttää ei voi hahmottaa yksinomaan kenttätyön avulla.
Lalli Metsola on tarkastellut tiedon tuottamisen positionaalisuutta entisten taistelijoiden parissa Namibiassa. Hän päättelee, että etnografi ei tee tulkintojaan vain suhteessa siihen välittömään sosiaaliseen ja poliittiseen ympäristöön, jossa hänen tutkittavansa elävät, vaan vertaillen aineistojaan muihin tuntemiinsa sosiaalisiin ja poliittisiin todellisuuksiin sekä metodologisiin valintoihinsa ja teoreettisiin lähtökohtiinsa.
Gould ja Uusihakala palaavat jälkisanoissaan refleksiivisyyden kolmeen ulottuvuuteen ja tavoittelevat yleistyksiä kertomusten yksilö- ja paikkasidonnaisuudesta sekä hahmottelevat, miten etnografisen refleksiivisyyden lupaus yhteiskunnallisen tiedon uudistamisesta toteutuu. Tutkijan työhön kuuluu pelko ja hämmennys, mutta tutkimuskysymysten muovautuminen ja täsmentyminen toisaalta myös edellyttävät näitä epämukavia tiloja. Ne pakottavat tutkijan ”korjaamaan asentoa” eli katsomaan toisin jo nähtyä. Etnografisen refleksiivisyyden merkitys tiedontuotannon välineenä on tarjota näkökulma, jonka avulla tiedon tuottamisen prosessit tulevat läpinäkyviksi.
Tekemällä oppii
Etnografisen ymmärryksen rakentuminen ei synny hetkessä. Uusien näkökulmien löytäminen, monien todellisuuksien hyväksyminen ja tutkijan itsensä muutos omana työkalunaan tutkimuksensa aikana ovat vaativia prosesseja, jotka edellyttävät etnografilta sitkeyttä sekä rohkeutta luopua totutusta ja kohdata yllätyksiä. Kuitenkin, kuten kirjan artikkelit mainiosti osoittavat, juuri säröt, aukot ja hämmennys vievät työtä eteenpäin avaamalla uusia näköaloja tutkittavaan kohteeseen. Ne paljastavat myös etnografisen tiedon haurauden. Heidi Härkönen summaa sen oman tekstinsä lopuksi toteamalla, kuinka jokainen etnografiseen kenttätyöhön vakavasti suhtautuva tutkija joutuu tasapainoilemaan relativismin, refleksiivisyyden ja akateemisen kerronnan vaatimusten välillä.
Tutkija peilin edessä. Refleksiivisyys ja etnografinen tieto on jäntevältä rakenteeltaan ja valaisevasti kertovalta sisällöltään hyvää lukemistoa kulttuuri- ja sosiaalitieteiden opiskelijoille. Etnografiaa voi toki opettaa, mutta sen osaamista ei voi ottaa haltuun mitenkään muuten kuin omakohtaisen kenttätyön kautta. Kirjan tärkein opetus onkin: tekemällä oppii.
Kirjallisuus
Burr, Vivien 2004: Sosiaalipsykologisia ihmiskäsityksiä. Suom. Jyrki Vainonen. Tampere: Vastapaino.
Dosentti Tuija Hovi on uskontotieteen ma. yliopistonlehtori Turun yliopistossa.