Sulkunen, Irma, Marjaana Niemi & Sari Katajala-Peltomaa (toim.) 2016: Usko, tiede ja historiankirjoitus. Suomalaisia maailmankuvia keskiajalta 1900-luvulle. Helsinki: SKS.
Merja Leppälahti
Historiallisia tutkimuksia -sarjassa ilmestynyt artikkelikokoelma Usko, tiede ja historiankirjoitus on Suomen Akatemian huippuyksikön History of Society: Re-thinking Finland 1400−2000 tuotos. Kokonaisuutena kirjan tarkoituksena on luodata maailmankuvia ja identiteettejä sekä niiden suhdetta suomalaisen kansakunnan muodostumiseen. Mukana on kaksitoista kirjoittajaa, jotka ovat tuottaneet kolmetoista artikkelia.
Kirjan johdannossa maailmankuva määritellään kokonaiskäsitykseksi maailmasta. Siihen kuuluvat yksilön tai ihmisryhmän hyväksymät käsitykset todellisuudesta, maailmankaikkeudesta, luonnonjärjestyksestä, yhteiskunnasta ja sosiaalisista suhteista. Perusolettamuksena nähdään maailmankuvien olevan aina sidoksissa aikakauteen ja kulttuuriin, paikallisuuteen ja sosiaaliryhmään. Kirjassa keskitytään suomalaisiin maailmankuviin, vaikka todetaankin Suomen maantieteellisenä alueena olevan muuttuva käsite.
Johdannossa esitellään maailmankuvatutkimuksen taustoja ja tutkimussuuntauksia. Samoin tarkastellaan identiteetin käsitettä, joka liittyy läheisesti maailmankuvaan esimerkiksi inhimillisen itseymmärryksen kautta. Varsin keskeisiä ovat myös yhteisöllinen muistaminen ja sen keinot. Kaikkia näitä tarkastellaan kirjan artikkeleissa.
Uskon ohjauksessa
Kirjan ensimmäinen osa on nimeltään ”Usko, tieto ja maailmankuvien moninaisuus”. Kolmessa ensimmäisessä artikkelissa kuvataan tilanteita, joissa uskolla on tärkeä merkitys maailmankuvan rakentamisessa. Neljässä seuraavassa artikkelissa maailmankuvaan vaikuttavat jo vahvasti tieteelliset näkemykset.
Sari Katajala-Peltomaa käsittelee artikkelissaan ”Riivattu Cristina” Pyhän Birgitan kanonisaatioprosessiin liittyvään materiaaliin kuuluvia selostuksia talonpoika Laurencius Coppirin tyttären Cristinan tapauksesta. Cristina syntyi noin vuoden 1355 tienoilla. Paholainen hyökkäsi Cristinan kimppuun unessa jo hänen nuoruudessaan, ja myöhemmin Cristinan aviomies päätti viedä Cristinan Vadstenaan pyhiinvaellukselle, mikä auttoi joksikin aikaa; toinen pyhiinvaellus toi lopullisen avun. Katajala-Peltomaa tulkitsee tämän tapahtuman asiakirjojen avulla tuon ajan maallikoiden hartaudenharjoittamista ja elettyä uskoa.
Seuraava artikkeli siirtyy jo 1600-luvulle ja luterilaiseen maailmaan. Raisa Maria Toivo tarkastelee artikkelissaan ”Luterilaisia maailmankuvia 1600-luvun Suomesta” kahden hyvin erilaisen noituuteen liittyvän henkilön maailmankuvia. Kysymyksessä ovat noituudesta useaan otteeseen syytetty Risto Olavinpoika ja Suomen ehkä tunnetuimman noitaoikeudenkäyntisarjan tuomari Nils Psilander. Aineistoina ovat oikeusasiakirjat ja niitä täydentävät muut asiakirjat.
Irma Sulkusen artikkeli ”Paimentytön liikutus” käsittelee 1700-luvun Varsinais-Suomen ja Satakunnan kansanherätystä ja naisherättäjiä, joista tunnetuin on Liisa Eerikintytär. Herätysliikkeissä pelastus ei liittynyt kirkon opinkappaleiden oppimiseen, vaan sisäistyneeseen sanan tutkimiseen ja henkilökohtaiseen jumalsuhteeseen. Sulkunen yhdistää nämä herätysliikkeet muuttuneeseen aatemaailmaan, jossa korostui yksilöityvä ihminen ja modernisoituva minuuden työstäminen.
Tieteelliseen tukeutuen
Kirjan ensimmäisen osan viimeiset artikkelit esittelevät tieteeseen liittyviä näkemyksiä maailmasta. Artikkelissa ”Elli Tavastähti ja 1920-luvun sosiaalipolitiikka maailmankuvien murroksessa” Johanna Annola käsittelee itsenäisyyden alkuajan vaikuttajanaisen, Elli Tavastähden toimintaa suomalaisessa sosiaalipolitiikassa. Tavastähdellä oli eräänlainen kolmoisrooli: Suomalaisen Puolueen ja sen perillisen, Kansallisen Kokoomuspuolueen kansanedustajana hän käytti päätäntävaltaa, sosiaaliministeriön alaisen köyhäinhuollon apulaistarkastajana hän edusti julkisen sektorin toimeenpanevaa tahoa. Lisäksi hän toimi yksityisellä sektorilla Kenraali Mannerheimin Lastensuojeluliitossa, joka muun muassa järjesti julkisin varoin lastenhoito-opetusta. Tavastähden toimintaa siivitti ajatus ihannekansalaisuudesta, joka keskiössä oli nationalismi. Toiminnassaan lastensuojelussa, sairaiden ja mielisairaiden hoidon valvonnassa sekä raittiustyössä hän perusti päätöksensä erityisesti luonnontieteellisille ihmiskäsityksille.
Laura Hollstenin artikkeli ”Uusi teoria universumista” käsittelee suhteellisuusteorian vastaanottoa Suomessa erityisesti teorian kannattajan Gunnar Nordströmin ja vastustajan Hjalmar Mellinin sekä myös niin sanotun ”suuren yleisön” näkökulmista. Einsteinin vuonna 1905 julkaisema suppea suhteellisuusteoria käsittelee tilannetta, jossa liikutaan lähes valon nopeudella; yleinen suhteellisuusteoria taas käsittelee painovoimaa. Vuonna 1919 tieto suhteellisuusteoriasta laajeni tiedeyhteisöjen ulkopuolelle. Vaikka keskusteluun lomittui 1930- ja 1940-luvuilla erityisesti Saksassa myös antisemitismi (Einstein oli juutalainen), suhteellisuusteoria nivoutui osaksi modernia maailmankuvaa. Vain harvat oikeastaan ymmärsivät tieteellisen teorian sisällön, mutta ”kaiken suhteellisuudesta” tuli Suomessakin paljon käytetty kulttuurinen käsite, joka viittasi moderniin, radikaaliin ja sekulaariin.
Gregor Johann Mendelin perinnöllisyyttä koskevat tutkimukset saivat aikaan selvän paradigmanmuutoksen luonnontieteissä 1900-luvun alussa. Henry Nygård tarkastelee artikkelissa ”Tieteellisen maailmankuvan vakiinnuttaminen” perinnöllisyystieteen vaikutuksia yhteiskunnalliseen ajatteluun, erityisesti rotuhygieniaan. Nygårdin mukaan perinnöllisyystutkimuksia popularisoitiin melko laajalti tiedepiirien ulkopuolelle, kasvien ja eläinten jalostamisesta oli olemassa myös käytännön tietoa. Ihmiskunnan nähtiin degeneroituvan; ulkoisena merkkinä tästä oli alkoholismin, sukupuolitautien, mielisairauksien ja tuberkuloosin jatkuva lisääntyminen. Mendelismin hyväksymisen jälkeen syy nähtiin perintötekijöissä. Suomessa mendelismin läpimurto tapahtui 1910-luvulla, ja perinnöllisyysoppia opetettiin lukion biologianopetuksen osana jo 1910-luvun puolivälissä, joten perinnöllisyystiede oli jo vakiinnuttanut asemansa Suomen itsenäistyessä.
Erityisesti teollistuneet kaupungit olivat kasvaneet nopeasti, hallitsemattomasti ja ilman erityisempää suunnittelua, joten 1800-luvun lopussa alkoi olla tarvetta järkiperäiselle kaupunkisuunnittelulle. Marjaana Niemi kertoo artikkelissa ”Kaupunkisuunnittelijat ilman rajoja”, miten ensi alkuun kaupunkisuunnittelu nähtiin universaalina ja sen mahdollisuudet lähes rajattomina. Uskottiin, että missä tahansa olisi mahdollista suunnittelun avulla muuttaa kaupunki hyvän elämän mahdollistavaksi paikaksi, ja hyvässä kaupunkiympäristössä hyvä elämä syntyisi kuin itsessään. Niemi nostaa esille erityisesti Eliel Saarisen toiminnan kaupunkisuunnittelun alueella.
Sotia ja suurmiehiä
Kirjan toisessa osassa ”Historiankirjoitus maailmankuvien muovaajana” keskeisinä teemoina ovat historian kirjoittaminen ja kollektiivisten käsitysten vakiintuminen. Artikkeleissa käsitellään toisiinsa limittyen sekä yksittäisiä historian merkkihenkilöitä että yksittäisten henkilöitten rooleja historiankirjoituksessa.
Artikkelissa ”Kansallisen suurmiehen muisto” Johanna Wassholm kuvaa, miten A. I. Arwidssonia sovitettiin kansallisten suurmiesten kaanoniin 1850-luvun lopulta 1910-luvulle. Wassholm käsittelee neljän eri teeman kautta Arwidssonille kansallisessa kertomuksessa annettuja merkityksiä. Samalla välittyy kuva suurmieshistorian muodostumisesta.
Irma Sulkunen jatkaa suurmieskuvan käsittelyä artikkelissaan ”Elias Lönnrot”. Sulkunen muistuttaa, etteivät suurmiehet koskaan synny tyhjiössä eivätkä he ota itse asemaansa irrallaan muista toimijoista. Sulkusen mukaan Lönnrotista rakennettiin myyttiä jo hänen eläessään ja esimerkiksi Suomalaisen Kirjallisuuden Seurassa Lönnrotia vahvasti tukeneet ja hänen toimintaansa edistäneet Carl Niclas Keckman ja Frans Johan Rabbe on jätetty tarkoituksellisesti unohduksiin Lönnrotin toimintaa korostettaessa.
Ilona Pikkanen käsittelee artikkelissaan ”’Rahvaan metelinen mielentila’ ja Yrjö Koskisen Nuijasota (1857, 1859) osana kansallista kulttuurista muistia” ensimmäistä suomenkielistä tieteellistä historiamonografiaa, Yrjö Koskisen Nuijasotaa. Pikkanen muistuttaa, ettei ole merkityksetöntä, kenen näkökulmasta tapahtumia kuvataan. Koskinen kuvaa urheutta ja peräänantamattomuutta suomalaiskansallisina ominaisuuksina, tappiossakin on jotain sankarillista. Nuijasota oli 1800-luvun jälkipuoliskolla kiinnostava aihe myös fiktiossa, ja Koskinenkin käyttää tutkimuksessaan kirjallisia keinoja, kuten varmaa, kantaaottavaa ja lukijaa ohjaavaa kertojaa.
Yrjö Koskisen historiankirjoitus on mukana myös Katja-Maria Miettusen artikkelissa, jonka otsikkona on ”Yrjö Koskisen ja Magnus Gottfrid Schybergsonin historiateokset ja kielikiistan pitkä varjo”. Koskisen ja Schybergsonin teoksia on tavallisesti tarkasteltu kansallisen historiankirjoituksen valossa; tällöin on korostunut Koskisen kuvaus kansallistunnon kehittymisestä ja se, ettei Schybergsonin tutkimuksessa tällaista kuvausta löydy. Aikalaiskritiikissä kiinnitettiin huomiota nimenomaan siihen, että Koskinen näkee jonkinlaisen ”Suomen kansan” olleen olemassa ainakin jo ristiretkiajoista lähtien. Miettunen osoittaa kuitenkin, että loppujen lopuksi kumpikin kirjoittaja esitti muilta osin varsin samanlaisia käsityksiä Suomen historiasta.
Gödik Finke toimi Olavinlinnan linnanvoutina Nuijasodan aikaan 1500-luvun lopulla. Artikkelissa ”Gödik Finke ja aatelin ryhmäidentiteetin kriisi 1590-luvulla” Olli Matikainen käsittelee Finken toimintaa ja tasapainoilua virallisen Sigismund-kuninkaan ja valtionhoitajaksi nimitetyn Kaarle-herttuan toiveitten ja vaatimusten välillä. Matikainen tarkastelee useiden lähteiden kautta myös paljon kuvattua tilannetta, jossa Finken kerrotaan hakkauttaneen kädet poikki Nuijasodan talonpoikien viestintuojilta.
Teoksen viimeinen artikkeli on Sami Suodenjoen ”Keisarille uskolliset soraäänet”. Artikkelissa Suodenjoki käsittelee 1900-luvun alussa venäläishallinnolle lähetettyjä kirjeitä, joissa annettiin ilmi keisarihallinnon vastaiseen toimintaan osallistuneita paikkakuntalaisia. Suodenjoki keskittyy kahdeksaan Iin, Simon ja Kuivaniemen pitäjissä eläneeseen henkilöön, jotka tunsivat toisensa ja olivat toistensa kanssa yhteydessä. Toisin kuin ilmiantajista on usein arveltu, Suodenjoen tarkastelemat henkilöt olivat sivistyneitä ja aikaansa seuraavia talollisia, eivät ilmiantajiksi värvättyjä tietämättömiä ja kaunaisia tilattomia.
Lopuksi
Usko, tiede ja historiankirjoitus käsittelee aihettaan varsin laajasti. Näkökulmat ovat pääasiassa sosiaali- ja kulttuurihistorian, ajallisesti liikutaan 1300-luvulta 1900-luvulle. Kirjan on tarkoitus valaista maailmankuviin vaikuttavien osasten jatkumoa ja murroksia. Tässä onnistutaan osittain, sillä artikkelien antama kuva on rikas ja monipuolinen. Kokonaisuus jää kuitenkin hiukan hajanaisen tuntuiseksi, mikä ehkä on sisällöltään näin laaja-alaisessa teoksessa väistämätöntä.
Vaikka monessa artikkelissa asioita käsitellään yksilön kautta, keskeisiä ovat kuitenkin kollektiiviset toimijat, kollektiiviset mielikuvat ja yhteisen historian rakentaminen, kollektiivinen muistaminen. Teemoina ylirajaisuus ja transnationaalisuus näkyvät erityisesti kansainvälisten vaikutteiden esittelyssä. Kirjan myöhempää käyttöä hyödyttää loppuun sijoitettu henkilö- ja paikannimihakemisto.
Filosofian lisensiaatti Merja Leppälahti on turkulainen tietokirjailija ja kriitikko.