Manning, Paul 2015: Love Stories. Language, Private Love, and Public Romance in Georgia. University of Toronto Press. 192 sivua.
Antti Lindfors
Toisten ihmisten rakkauselämä verevine yksityiskohtineen lienee pysyvästi kiinnostava aihealue, ja folkloristisesti suuntautunut antropologi Paul Manning tietää tämän. Aiemmin muun muassa juomien ja juomisen semiotiikasta (2012) julkaisseen Manningin viimeisin teos Love Stories. Language, Private Love, and Public Romance in Georgia (2015) koskee lyhyesti sanoen Georgian khevsuretilaisten perinteisiä rakkaus-, seksuaali- ja seurustelukäytäntöjä, niiden hiipumista ja toisen maailmansodan jälkeistä juurtumista osaksi maan populaaria mielikuvitusta. Khevsureti on Georgian itäosien jokilaaksojen muodostama historiallinen provinssi, joka on saanut nimensä alueella 1900-luvun alkupuolelle asti eläneeltä vuoristokansalta. Khevsuretilaiset pakkosiirrettiin Stalinin toimesta Neuvostoliiton aroille 1950-luvulla, minkä seurauksena vanha kulttuuri on käytännössä kadonnut. Kuten sanottu, tämä kulttuuri on kuitenkin jatkanut diskursiivista elämäänsä motiiveina ja teemoina Georgian toisen maailmansodan jälkeisessä elokuvassa, kirjallisuudessa, mainoksissa ja nettifoorumeilla. Syy tähän on se, että khevsuretilaisten perinnäistapojen ja -kulttuurin on koettu kantavan poikkeuksellisen vahvaa eksoottista lisäarvoa – heidän on muun muassa pitkään arveltu olevan viimeisten ristiretkeläisten jälkeläisiä.
Huomiota herättävin khevsuretilaisten tavoista – siis ulkopuolisille – on ollut sts’orproba, esiaviollisen suhteen muoto, jonka piirteisiin, muotoihin ja vaiheisiin Manning kirjassaan keskittyy. Tätä vapaasti suomennettuna ”makuulle asettautumista ja ylös nousemista” (”lying down and getting up”) merkitsevää käytäntöä, jonka khevsuretilaiset aloittivat tyypillisesti 16–17-vuotiaina, on kuvattu niin ”seksiksi ilman seksiä” kuin ”anti-avioliitoksi”, jotka kuvauksina ja termeinä ovat toki länsimaalaisen perspektiivin ehdollistamia. Sts’orproba on tarkoittanut hieman pettingin tapaista toimintaa – edellä mainittua kotouttavaa perspektiiviä vielä hieman soveltaakseni – jossa pari makaa intiimisti vierekkäin mutta pidättäytyy yhdynnästä. Tarkkaan säädelty kanssakäyminen on koostunut vain maltillisesta hyväilystä, mahdollisesta suutelusta ja keskustelusta.
Sts’orprobaa korostettiin samanarvoisten välisenä vapaana suhteena, jota henkilökohtainen halu ja valinta hallitsivat. Sosiokulttuurisesti merkillepantavaa käytännössä on, että se asettui Khevsuretissa jyrkästi avioliiton suhteen vastakkaiseen positioon. Seksuaalista halua ei nimittäin yhdistetty lainkaan varsinaiseen avioliittoon; avioparit eivät saaneet edes kutsua toisiaan nimeltä, vaan virallistettu liitto oli korostuneen muodollinen instituutio. Khevsuretissa vallitsi eksogaminen järjestelmä, jossa avioituminen saman suvun tai kylän kesken ei ollut sallittua. Käytännössä naiset avioituivat (melko myöhäisessä iässä) itselleen aiemmin tuntemattomien miesten kanssa ja elivät avioliitossa vieraassa sosiaalisessa ympäristössä. Avioliittoa verrattiinkin maanpakoon tai jopa kuolemaan. Tätä ankaraa normatiivisuutta vasten sts’orproba edusti vapaan halun ilmausta ja kenttää, joka asettui käsitteellisesti perheen ja avioliiton maailmojen välimaastoon: potentiaalisia sts’orperi-kumppaneita etsittiin saman kylän jäsenistä, jotka eivät kuitenkaan olleet samaa sukua. Salamyhkäisyydellä verhotussa toiminnassa aloitteentekijä oli tyttö tai nainen, jonka tehtävä oli saapua muiden huomaamatta sisätiloissa nukkuvan kumppaninsa luokse.
Georgian takamailta…
Love Stories jakautuu kahteen osaan, joista ensimmäinen rakentuu täysin aiemman tutkimuksen varaan. Kuten kirjoittaja avoimesti myöntää, emme tietäisi khevsuretilaisten seurustelutavoista välttämättä mitään ilman Natela Baliauria ja Aleksi Ochiauria, kahta georgialaisetnografia, jotka ensimmäisinä reflektoivat kirjallisesti kulttuurinsa perinnäiskäytäntöjä. Uskottavuutta Baliaurin ja Ochiaurin etnografioille lisää se, että he harjoittivat itsekin sts’orprobaa ja joutuivat maksamaan siitä hinnan: karkotuksen omasta yhteisöstään. Baliaurin ja Ochiaurin karkotus vuonna 1914 on siksikin oireellinen tapahtuma khevsuretilaisyhteisön loppuvaiheissa, että se johtui parin päätöksestä uhmata perinteistä kieltoa naida oma sts’orperi-kumppani aikana, jolloin seksuaalikäytäntöjen rajoista neuvoteltiin kiivaammin kuin koskaan aiemmin.
Manning tekee kunnioitettavan yksityiskohtaista selkoa siitä etnografisesta ja sosiaalisesta todellisuudesta, jossa sts’orprobaa on harjoitettu. Jotta esiaviollinen suhde saattoi syntyä, tarvittiin ensinnäkin välittäjähahmo, elchi, jonka tehtävä oli toimia viestinviejänä tytön ja pojan välillä – siis ylläpitää (malinowskilaisittain) faattisesti viestintäkanavaa kahden osapuolen välillä. Tämä välittäjä sai toissijaista nautintoa suhteen sytyttämisestä, mutta oli tyypillisesti itse kokematon sts’orproban konkreettisissa käytännöissä. Ne, joilla oli sts’orperi-pareja, siis kokemuksia sts’orprobasta, olivat puolestaan sukukypsiä ja täten haluttavampia muiden tyttöjen ja poikien silmissä.
Sts’orproba ei missään nimessä saanut päätyä yhdyntään: käytännöstä seuranneita raskauksia pidettiin traagisina sosiaalisina katastrofeina. Sen sijaan itsehillintä, -hallinta ja vaatimattomuus olivat yhteisössä ensisijaisimmin arvostettuja hyveitä, joita sts’orproban kautta oli mahdollista todentaa ja arvioida. Käytännön vaiheisiin liittyi se, että nuoripari oli monesti pitkiä aikoja erossa toisistaan, minkä katsottiin vain voimistavan yhteistä halua. Itsehillintään yhdistyvä ja sen potentiaalisesti tuottama nautinto nousee kirjassa paikka paikoin viitatuksi teemaksi, josta olisin mielelläni lukenut seikkaperäisempääkin analyysiä – Manningin aineisto ei kaiketi ole antanut tähän kuitenkaan mahdollisuutta. Tällaiset ”vallan ja nautinnon ikuiset spiraalit” olisivat suorastaan kutsuneet foucault’laista viitekehystä: ”Nautinto ja valta eivät kumoa toisiaan tai käänny toisiaan vastaan, vaan ne ajavat takaa ja samalla leikkaavat ja vahvistavat toisiaan. Kiihotuksen ja yllyttämisen monimutkaiset, positiiviset mekanismit liittävät ne toisiinsa.” (Foucault 1998, 39, 41.) Erityisen kiinnostavan aiheesta tekisi tässä yhteydessä se, että sts’orproba sai yhteisön sisällä etiologisen perustelunsa uskonnollis-myyttisen kertomuksen muodossa. Khevsuretilainen alkumyytti kuvaa tuhoavan, pidäkkeettömän halun haitallisuutta, jonka Jumala ratkaisee asettamalla sts’orproba-käskyn – joka edelleen mahdollistaa halun oikeaoppisen ilmaisemisen ja hallinnan.
Manningin valinta läpi teoksensa on tarkastella seksuaalisuutta eroottisen halun ilmauksina, ei niinkään identiteetin ilmaisuna, kuten hän itse erontekoa selventää. Mikään ei toisaalta estäisi kahden näkökulman yhdistämistä: kulttuuri ja yhteiskunta ohjaavat (eroottisen) halun suuntautumista tiettyihin kohteisiin, millä on väistämättä seurauksensa identiteetin kannalta. Käytännössä Manningin tarkennus tarkoittaa, että hänen päähuomionsa kiinnittyy siihen, miten eroottisen halun fyysiset ja kielelliset ilmaukset ohjautuvat ja mahdollistuvat aina tiettyjen kulttuuristen ilmaisun lajien puitteissa. Kirjan ehkäpä ajankohtaisin teoreettinen kontribuutio koskeekin juuri genren käsitteen sovellusta. Manning ottaa lähtökohdakseen kielellisten (flirttailu, rakkausrunot jne.) ja ei-kielellisten (tapailu, suuteleminen, makuulle asettautuminen) genrejen vuorovaikutuksen sts’orproban käytännössä ja osoittaa valaisevasti, kuinka muutokset esimerkiksi toisen tason intiimiydessä heijastuvat tyypillisesti myös toiseen tasoon.
Merkittävää osaa khevsuretilaisten seurustelukäytännöissä näyttelivät lisäksi vodka ja nuorten kirjoittamat rakkausrunot, joista jälkimmäisiä Manning tarkastelee kokonaisen luvun verran. Kirjallisessa muodossa säilynyt rakkausrunous tarjoaa ymmärrettävästi ainutkertaisen pääsyn pitkälti salattuun sts’orprobaan. Sen funktiot ovat olleet vähintään kolmenlaiset: 1) runot ovat luoneet esimerkin ja informoineet yhteisön jäseniä toiminnasta, jonka suhteen nuoret ovat olleet kuulopuheiden varassa, 2) ne ovat mahdollistaneet henkilökohtaisten kokemusten vertailun, ja viimein 3) toimineet performatiivisesti hyvien ja huonojen rakastajien ylistyksinä ja moitteina. Kiihkeiden tunteiden kanavointi muodoltaan säänneltyyn runouteen tuotti myös tavoitellun tuloksen, joka oli yhteensopiva itse sts’orproban ilmentämän ideaalin kanssa. Se loi kulttuurisesti tunnistettavan kuvan – lingvistis-antropologisin termein ilmaistuna metapragmaattisen ikonin – itsehillinnästä, mikä lisäsi edelleen runoilijan kunniaa.
Vodkalla, joka tytön tuli ensin kerjätä, lainata tai varastaa ja sitten lahjoittaa kumppanilleen, taas merkittiin ja säädeltiin suhteen ajallista ulottuvuutta. Niin kolkolta kuin se ehkä suomalaisen korvaan kuulostaa, vodkapullo toimi Khevsuretissa sekä lupauksena tulevasta rakkaudesta että muistona kerran koetusta kohtaamisesta. Pitkän säilymisensä vuoksi ”ikuiseksi juomaksi” kutsuttu vodka oli khevsuretilaisille muutenkin arvostettu ja monikäyttöinen sosiaalinen juoma. Kun verrattain nopeasti pilaantuvalla oluella juhlistettiin lähinnä rituaaleja ja muita poikkeuksellisempia tapahtumia, vodka oli vierailujen, valanvannomisten, vaihdon ja yleisen vuorovaikutuksen liukastetta, jota ilman asiat eivät sujuneet.
…kansalliseen keskiöön
Kirjan jälkimmäisellä puolella saavutaan lähemmäs nykypäivää ja enää mielikuvien ja stereotypioiden tasolla sijaitsevaa perinteistä georgialaista ”vuoristolaisromantiikkaa”. Manning analysoi khevsuretilaisten esittämistä 1900-luvun puolivälin modernistisissa romaaneissa, sosialistisessa elokuvassa (arkkiesimerkkinä Ballad of the Khevsurs, 1965) ja viimein nykypäivän nuorten nettifoorumeilla, joissa sts’orproba nousee aika ajoin keskustelun ja kollektiivisen fantisoinnin kohteeksi. Folkloreprosessin kaava on tutun oloinen: khevsuretilaiskulttuurin löytämisestä vastuullisena tahona toimi sanomalehdistöä hallinnut urbaani älymystö, joka kiinnostui kansasta omat kansalliset pyrkimykset mielessään. Kansalliseksi omaisuudeksi valikoiden omittu ja uutta tehtävää varten tyylitellen kehystetty (tietyn kansanosan) folklore soveltuneekin osaksi modernin projektia aina sitä vaivattomammin, mitä vähemmän kyseisen perinteen harjoittajia on enää lausumassa omaa vastalausettaan – tai mitä ahtaammalle marginaaliin heidät on ajettu (ks. myös Anttonen 2016).
Kuten Manning selväsanaisesti tuo esille, khevsuretilaisten kohtalona on ollut jäädä heihin liitettyjen eksotisoivien ja myyttisten mielikuvien vangeiksi: jokaista ”autenttista”, etnografista tiedonmurusta tuntuu vastaavan vähintään yksi liioittelu tai mielikuvituksellinen sepite. Tuoreena esimerkkinä näiden sepitteiden kierrättämisestä taitaa käydä myös Wikipedia, joka (englannin- ja suomenkielisillä) sivuillaan kertoo, kuinka tyttö ja poika olisivat sts’orprobassa maanneet miekka välissään (ks. Khevsureti – Wikipedia, the free encyclopedia). Manningin asiantuntevasta teoksesta ei kuitenkaan löydy tällaiselle faktuaalisia perusteita.
Love Stories -teoksen voi tässä suhteessa nähdä lähestyvän laajempaa kysymystä siitä, miten ja millaisista aiheista ylipäätään tiedämme jotain ja miten tietomme on väistämättä historiallisesti välittynyttä, kerrostunutta ja saostunutta. Miten tietoa muutaman tuhannen ihmisen khevsuretilaiskansan yksityisistä seksuaali- ja rakkauskäytännöistä on välittynyt jälkipolville, ja miksi tiedämme nimenomaan näistä käytännöistä enemmän kuin saman aikakauden georgialaisista ylipäätään?
Manningin tutkimus on ymmärrettävästi suunnattu melko spesifille lukijajoukolle. Tästä huolimatta kirja tulee johdatelleeksi lukijan useisiin teoreettisesti keskeisiin antropologis-folkloristisiin teemoihin, sen ohella, että se on erinomaisen lähestyttävästi kirjoitettu. Tarjoaisinkin sitä paitsi tutkimusalueen asiantuntijoille myös edistyneemmille opiskelijoille, joita teoksen aihepiiri kutkuttanee.
Kirjallisuus
Anttonen, Pertti 2016: Perinteentutkimuksen projekti. Professuuriesitelmä. – Elore 23(1) [online]. <http://www.elore.fi/pertti-anttonen-professuuriesitelma/> [30.11.2016.]
Foucault, Michel 1998: Seksuaalisuuden historia: Tiedontahto, Nautintojen käyttö, Huoli itsestä. Suom. Kaisa Sivenius. Helsinki: Gaudeamus.
Khevsureti – Wikipedia, the free encyclopedia [online]. <https://en.wikipedia.org/wiki/Khevsureti> [30.11.2016.]
Manning, Paul 2012: The Semiotics of Drink and Drinking. London: Continuum Press.
Filosofian maisteri Antti Lindfors on folkloristiikan tohtorikoulutettava Turun yliopistosta.