Hasselblatt, Cornelius 2016: Kalevipoeg Studies. The Creation and Reception of an Epic. Helsinki: SKS.
Karina Lukin
Viron kansalliseepos Kalevipoeg kirjoitettiin 1800-luvun puolivälin molemmin puolin paljolti samojen aatteiden ja keskustelujen innoittamana kuin Suomen Kalevalakin. Kalevalalla oli vaikutuksensa Kalevipoegin syntyyn, mistä kertoo se, että Cornelius Hasselblattin tuoreessa tutkimuksessa Kalevalaa nimitetään Kalevipoegin synnytyslääkäriksi. Viron kansalliseepos on jäänyt historiassa joskus synnytyslääkärinsä varjoon, mutta Hasselblattin Kalevipoeg Studies nostaa virolaisen eepoksen keskiöön. Teos keskittyy Kalevipoegin syntyyn, eepoksesta käytyihin keskusteluihin ja sen elämään myöhemmässä kirjallisuudessa ja taiteessa. Hasselblatt on koonnut kirjaan aiempia tekstejään ja toimittanut niistä tiiviin, mutta informatiivisen kokonaisuuden. Teoksen yhtenä tarkoituksena onkin toimia johdantona Viron kansalliseepokseen englannin kieltä taitavalle lukijakunnalle.
Eepoksen synty ja käännökset
Kalevipoeg Studies toimii erinomaisena johdantona eepokseen ennen kaikkea kirjallisena teoksena. Hasselblatt ei ole kiinnostunut keskustelemaan syvällisesti esimerkiksi eepoksen suhteesta virolaiseen kansanperinteeseen. Vaikka folkloristia alkaakin teosta lukiessa kaivertaa kysymykset siitä, minkälaista Kalevipoegin kokoajan käyttämä aineisto on ollut konkreettisesti, Hasselblattin painotus on sittenkin ilahduttava ja ilmeisen tarpeellinen – niin sitkeässä tuntuu elävän käsitys tästäkin eepoksesta ilman tekijää. Tämä siitäkin huolimatta, että Kalevipoegin laatimisen historia on monitahoisempi kuin usean eepoksen, joiden kokoajana ja kirjoittajana on toiminut usein vain yksi henkilö, julkaisija, ja jotka on julkaistu ensi sijassa vain yksikielisenä. Viron kansalliseeposta oli luomassa ensin Friedrich Robert Faehlmann, joka vei omat käsityksensä mukanaan hautaan vuonna 1851. Historiaan eepoksen laatijaksi jäänyt Friedrich Reinhold Kreutzwald oli työskennellyt suullisen perinteen ja Kalevipoegin hahmon parissa aiemminkin, mutta ryhtyi valmistelemaan Kalevipoegia vasta Faehlmannin kuoleman jälkeen: hän kävi läpi virolaista sankarikerrontaa ja myyttejä, koosti niistä yhtenäisen juonellisen kokonaisuuden ja kirjasi tämän yhtenäiseksi teokseksi. Ensimmäinen versio valmistui jo vuonna 1853.
Virolainen älymystö oli tyytyväinen jo Kreutzwaldin ensimmäiseen versioon, mutta tämä työsti teosta vielä edelleen löydettyään uusia, kiinnostavia materiaaleja. Kun teksti lopulta oli valmis, Virossa ymmärrettiin, että sen julkaiseminen saattaisi ärsyttää liiaksi sensuuria valvovaa virkamiestä, Carl Ferdinand Mickwitziä. Yhtä aikaa selvitettiin mahdollisuuksia julkaista eepos Pietarissa, Suomessa ja Virossa. Suomen sensori taipuisi vironkieliseen julkaisuun; Virossa julkaisemiseen arveltiin tarvittavan alkuperäistekstin rinnalle saksankielinen käännös, sillä kaksikielinen Kalevipoeg näyttäytyisi muinaisen eepoksen tieteellisenä editiona. Saksantaja löytyi ja kaksikielinen laitos julkaistiin Virossa vuonna 1861. Yksikielinen eepos ilmestyi Suomessa vuonna 1862.
Kalevipoegin kaksikielisyys ei edistänyt teoksen leviämistä virolaisen yleisön piirissä: eepos oli kallis ja vaikutti akateemiselta. Saksankielinen versio toi kuitenkin Kalevipoegille kansainvälisiä lukijoita, minkä vuoksi se tunnettiin Keski-Euroopassa jo pian julkaisemisensa jälkeen. Tämän takia erilaisia juonitiivistelmiä ja uusia kokoonpanoja alettiin julkaista Viron ulkopuolella. Kreutzwaldin alun perin huonona pitämästä saksantamisesta tulikin eepokselle siunaus. Hasselblatt käsittelee teoksessaan saksankielistä reseptiota ja kääntämiseen liittyviä ratkaisuja laajasti ja avartavasti. Miten kansaa puhtoisena pitänyt sievistelevä älymystö suhtautui kohtiin, jotka olivat liian eroottisia tai rujoja? Viron kielellä epäsäädyllisyydet eivät olleet ongelmallisia, sillä älymystö ei osannut niitä lukea – mutta saksankieliseen käännökseen hävyttömyydet kirjattiin latinalla! Toinen vaihtoehto oli jättää tietyt säkeet kääntämättä tai poistaa jopa kokonaiset kohtaukset. Vastaavaa kansan luonteen piilottelua on tapahtunut Suomessakin (Apo 2010). Hasselblatt huomauttaa, että tämänkaltainen kätkeminen erottaa minkä tahansa perinteen – kirjallisen tai suullisen – sen kansainvälisistä yhteyksistä ja kertoo enemmän ajan kuin perinteen tai kirjallisuuden hengestä. Kalevipoegin siveellisyyden näkökulmasta ongelmallisin jakso, jossa sankari on hukkua tietäjän tyttären virtsaan uneksiessaan eroottisia unia, mutta pelastuu heittämällä kiven tyttäreen sukuelimen suulle, on itse asiassa kansainvälisesti laajasti tunnettu motiivi. Latinaksi kerrottuna se tuskin on ylevämpi.
Arvioita ja muunnelmia
Luin folkloristina tyytyväisenä eepoksen kirjallista puintia. En voinut välttyä toivomasta, että Kalevalakin ansaitsisi tällaisen laajan ja syvällisen tarkastelun, jossa unohdettaisiin kansanperinne. Tulin kuitenkin nopeasti toisiin aatoksiin. Eepokset, jotka on rakennettu kansan laulaman tai kertoman pohjalta, elävät vääjäämättä rajalla: käsittely pelkkänä kirjallisena teoksena avaa railon perinteen suuntaan. Näin on tapahtunut Kalevipoegin historiassa: sen julkaiseminen esimerkiksi herätti vaateet alkuperäisten aineistojen täydellisestä esiintuomisesta, kuten Suomessakin kävi Kalevalan julkaisemisen jälkeen. Kalevipoegin kohdalla kysymys alkuperäisaineistoista on kenties vieläkin painokkaampi, sillä myyttejä ei ole Virossa laulettu runomuodossa, vaan eepos perustuu proosakerrontaan, jonka Kreutzwald muokkasi regilaulun mittaan. Ajatuksena oli, että muinaisuudessa eepos oli elänyt samanlaisena kuin 1860-luvulla julkaistu kokonaisuus, joka nähtiin aiemman rekonstruktiona.
Eepos sai erilaisia arvioita suhteessa siihen, miten arvioitsijat sitä lukivat. Esimerkiksi saksalainen Willhelm Schott korosti alkuarvioissaan sitä, miten Kalevipoeg erosi keskieurooppalaisista kirjallisista tuotoksista. Pietarissa vertailevaa mytologiantutkimusta ja kielitiedettä harjoittanut Anton Schiefner taas korosti virolaisen ja germaanisen mytologian yhteneväisyyksiä. Kaikki arvioitsijat tuntuvat unohtavan Kreutzwaldin roolin ja yhdistyvän siihen kuoroon, joka korostaa eepoksen kansanomaisuutta sen kirjallisen olemuksen kustannuksella.
Hasselblattin mukaan Kreutzwaldin häivyttäminen on mahdollistanut Kalevipoegin uusintamisen monissa taideteoksissa. Kirjassa esitellään laajasti niitä monia virolaisia ja myös saksalaisia teoksia, joissa on käytetty eeposta tai sen juonta ja hahmoja. Esittely osoittaa, miten Kalevipoeg elää tämänkin päivän taide- ja kulttuuriperintömarkkinoilla. Esimerkiksi Kerttu Rakken Kalevipoeg on varsin suoraviivainen, naisnäkökulmainen eepoksen siirto 2000-luvulle. Lembit Heinrich Vimb taas on halunnut jatkaa siitä, mihin Kreutzwald lopetti. Vimbin yli 10000-säkeinen jatko-osan allitteraatio on ”täydellistä” (jokaisessa säkeessä on alkusointu), minkä lisäksi kaikissa säkeissä on loppusointu.
Mutta se perinteen suuntaan syntynyt railo! Hasselblatt on suvereeni kirjallisuustieteen alalla ja Kalevipoeg Studies on nautittavaa ja opettavaista luettavaa sen seitsemänteen lukuun asti. Seitsemännessä luvussa Hasselblatt koettaa analysoida Kalevipoegin eri laitosten ja muunnosten genealogiaa Walter Andersonin tiedehistoriallisesti tärkeällä mallilla, jossa perinne oikaisee itse itseään variaatioiden vääristymistä huolimatta. Andersonin malli pohjautui tekstikritiikin perinteeseen ja paradigmaan, jossa suullista perinnettä tavattiin tarkastella teksteinä. Hasselblatt sijoittaa tämän folkloristiikkaan sovelletun teorian uudestaan kirjallisuustieteen tekstikriittiseen perinteeseen tarkastellakseen Kalevipoegin versioita ja rakentaa erilaisia malleja teemojen siirtymisestä kirjoittajalta toiselle. Hän kutsuu analysoimaansa prosessia metamorfoosiksi. Tulos on epämiellyttävä ja sekava: se pohjautuu käsitykseen, joka on vähintäänkin kiistelty folkloristiikan piirissä, ja joka yksinkertaistaa luovan ilmaisun muuntumisen ja merkitysten moninaisuutta.
Vastaavan kaltaisia prosesseja on viime aikoina kutsuttu esimerkiksi kulttuuriperinnöksi tai metakulttuuriksi, mutta näissä keskusteluissa on tavattu korostaa muutosta, ei pysyvyyttä. Hasselblatt päätyy esittämään, että Kalevipoegin variaatiot ovat edistäneet eepoksen säilymistä ja jatkuvuutta (preservation and continuity). Tällä hän viitannee lähinnä eepoksen juoneen, mutta ei pysty keskustelemaan muodon ja merkitysten muuntuvuudesta.
Kalevipoegin juoni muuten eroaa huomattavasti Kalevalan juonesta – asia, joka yllätti tämän ignorantin lukijan. Juonitiivistelmäkin löytyy Hasselblattin kirjasta, mutta harrastuneimmat voivat kääntyä taannoisen suomennoksenkin (Kreutzwald 2005) puoleen.
Kirjallisuus
Apo, Satu 2010: Milloin kansanrunoutemme kehitys saavutti huippunsa? – Tieteessä tapahtuu 28(4–5): 15–20.
Kreutzwald, Friedrich Reinhold 2005: Kalevanpoika: Viron sankarieepos. Suom. Kyösti Kettunen. Tampere: Pilot-kustannus.
FT Karina Lukin on folkloristiikan tutkija Helsingin yliopistossa.