Potinkara, Nika 2015: Etnisyyden rakentuminen kahden saamelaismuseon perusnäyttelyissä. Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto.
Jyrki Pöysä
Tiedetään että museot ovat tärkeitä identiteetin rakentajia. Kansallismuseoiden ohella erilaiset paikallismuseot ovat kuuluneet Pohjoismaissa kulttuuripolitiikalla tuettuihin kohteisiin aina siitä asti, kun museoaate alkoi levitä koko kansaa koskevaksi asiaksi osana myöhäistä valistuksen projektia. Keisarien ja aatelisten itseään varten kokoamista rariteettikokoelmista ja erilaisista kiertävistä näyttelyistä on vähitellen päästy kansan eri osien intressejä kuvastaviin, kaikille avoimiin museoihin, joita etnisiin määrittelyihin perustuvat saamelaismuseotkin ovat. Kiinnostavana esimerkkinä ensin mainituista voi pitää Pietari Suuren museoharrastuksista kertova Kunstkameraa Pietarissa, jonkinlaisena varhaisena esimerkkinä jälkimmäisestä taas käynee Pariisin Musee de l’Hommen Suomea kuvaava osasto, jossa päähuomion saavat saamelaiset poroineen. Jos Pariisista on jotain oppimista, niin ainakin se, että museot ovat syvästi poliittisia ”representaatiokoneita”. Näissä etnisyys on pikemminkin jonkinlainen kulttuuripoliittinen kieli, paikkaan ja aikaan sidottu murre, ei mikään tutkimuksellisesti neutraali tai kiistaton esitys. Vielä 1800-luvulla antropologiset museot olivat pitkälti kummajaisten esittelyä, erilaisten mutaatioiden ja ”villien” tapojen kauhistelua.
Nika Potinkara analysoi väitöskirjassaan Inarissa sijaitsevaa Siidaa, ”ikkunaa saamelaiseen kulttuuriin ja Pohjois-Lapin monimuotoiseen luontoon”, kuten Siidan internetsivuilla kuvaillaan. Erikoisen Siidasta tekee se, että kyseessä ei ole puhtaasti museo, vaan yhdistelmä museo- ja luontopalveluja, Suomen saamelaisten kansallismuseota ja Metsähallituksen ylläpitämää luontokeskusta. Vertailukohdaksi Siidalle on otettu vastaava Ruotsin saamelaisten kansallismuseo Ájtte Jokkmokkissa, osapuilleen Rovaniemen korkeudella keskellä Pohjois-Ruotsia. Siidan tavoin Ájtte on tiiviisti kytkeytynyt ympäröivän luonnon esittelemiseen, mistä saa ehkä museon ruotsinkielistä nimeä ”Ájtte – Svenskt Fjäll- och Samemuseum” paremman selon museon itsestään käyttämän englanninkielisen määrittelyn pohjalta. Sen mukaan Ájtte on ”principal museum of Sami culture, special museum for the mountain region, information centre for mountain tourism”. Kummankin museon kohdalla kyseessä on siis keskeisesti matkailijoille tuotettu resurssi, vaikka etnisiä museoita toisaalta usein pidetäänkin nimenomaan objektina olevan kansan tai etnoksen ”omana” museona ja siten myös jollakin tavalla itseviitteisenä esityksenä.
Museonäyttelyt konstruktioina
Potinkaran väitöskirjassa tarkastelun viitekehyksenä on konstruktivismi, ajatus museoiden esittävyydestä ilman taustalla olevaa kiinteää ontologiaa. Päähuomio on etnisyyden representaatioissa, jolloin konstruktivistinen viitekehys merkitsee etnisyyden tarkastelua jotakin tarkoitusta varten tuotettuna, ei sisäisenä ominaisuutena, jota vain neutraalisti kuvataan. Metodisesti tutkimus paikantuu diskurssianalyyttiseen perinteeseen, jossa kuitenkin kielellisten esitysten ohella tarkasteltavana ovat myös visuaaliset esitykset. Museonäyttelyjä tarkasteltaessa tämä onkin luontevaa, varsinkin kun keskeisen osan tutkimusaineistosta muodostavat valokuvat museonäyttelyistä. Esineiden, valokuvien ja erilaisten äänellisten kuvaelmien ohella aineistona ovat myös museoiden työntekijöiden haastattelut.
Konkreettisista tutkimuskohteistaan huolimatta Potinkaran tutkimus on ensisijaisesti teoreettisesti orientoitunut ja näitä teorioita myös lukijalle kiitettävän selkeästi selostava. Potinkara on hyvin perillä tutkimusalueensa keskeisestä kirjallisuudesta, erityisesti saamelaisuuden ja etnisyyden osalta. Hieman vähemmälle jää tutkimusaihetta läheisesti sivuava ja viime aikoina koko ajan kasvavan kiinnostuksen kohteena ollut kulttuuriperinnön tutkimus. Teorioiden ja tutkimuksen selkeään ja kiinnostavaan esittelyyn Potinkaran työssä tykästynyt lukija olisi ehkä toivonut vielä lisää myös kartoituksia museoetnografisesta tutkimuksesta, erityisesti näyttelyiden analysointivaihtoehtojen osalta. No, kaikkea ei voi saada, nytkin Potinkaran työ on kiinnostava laajennus pohjoisen tutkimukseen.
Jos työn ongelmia haluaisi nostaa esiin, ne liittyisivät ehkä tutkimuskohteen rajaamiseen, tutkijan ulkopuolisuuden aiheuttamaan kielivaihtoehtojen rajoittuneisuuteen ja visuaalisen analyysin käytännön toteutukseen. Nämä eivät millään muotoa vähennä työn arvoa, mutta auttavat ehkä miettimään suuntia jatkotutkimuksille, joihin Potinkaran tutkimus innostaa.
Potinkara on rajannut molemmista museoista tutkimuskohteekseen vain perusnäyttelyt. Vaikka tämä onkin metodisesti ja tutkimusekononomisesti perusteltua, voi kuitenkin kysyä, millaisen kuvan tutkimus lopulta antaa museoista, niiden näyttelypolitiikasta tai koko näyttely- ja museokauppakokonaisuuden tarjoamista etnisyyden representaatioista? Jääkö jotain olennaista huomaamatta esimerkiksi etnisyyden erilaisista, keskenään kiistelevistä tulkinnoista, kun tarkastelu kohdistetaan vain perusnäyttelyyn? Olen itse nähnyt eri museoissa niin paljon huonoja, aikansa eläneitä perusnäyttelyitä, että en voi uskoa niiden millään tavalla vastaavan museossa kävijän saamaa kokonaisvaikutelmaa. Tämän päivän museoissa on onneksi yleensä muitakin, ajankohtaisempia, vaikkapa etnisyydestä tai historiasta toisenlaisia tulkintoja tarjoavia näyttelyjä. Myös museon teemaan tai museoesineistöön vain väljästi kytkeytyvät taidenäyttelyt saattavat kertoa paljon enemmän alueen asukkaiden elämäntodellisuudesta kuin pahimmillaan täysin päinvastaista sanomaa välittävä perusnäyttely. Potinkaran tarkastelemissa saamelaismuseoissa representaatioiden täydellinen yhteismitattomuus ei tule ainakaan mitenkään korostuneesti esiin, mutta olisi silti ollut kiinnostavaa saada enemmän tutkimuksellisesti perusteltua tietoa koko representaatiokoneesta.
Toinen kriittinen huomio liittyy kieleen ja ulko- ja sisäpuolisuuden dilemmaan tutkittaessa saamelaiskulttuurien kaltaista etnistä diversiteettiä. Nyt tutkimusaineistossa ovat (hyvin perustelluista syistä) mukana vain suomen- ja ruotsinkieliset representaatiot. Käsitteet eivät kuitenkaan koskaan käänny ongelmitta. Kun saamenkielisiä tekstejä ei ole avattu, mahdolliset ideologiset valinnat jäävät piiloon, onhan aina olemassa mahdollisuus esimerkiksi piilottaa kulttuurisesti hankalia tai kiistanalaisia viestejä omankielisiin teksteihin.
Etnisyyden ja museonäyttelyiden tutkimuksen suunnannäyttäjä
Tutkimuksessa on tietoisesti siirretty katse pois saamelaisuuden määrittelyistä ja paljon tutkituista määrittelykiistoista ja keskitytty enemmänkin museonäyttelyiden yleisempiin representaatioihin, siihen millaisena saamelaisuus ja saamelaiset esitetään Suomen tai Ruotsin Lapissa liikkuville turisteille. Sikäli esimerkiksi tekstitettyjen saamenkielisten uutisten tai saamelaisten oman lehdistön seuraaminen tausta-aineistona tuntuu epäloogiselta: eikö pikemminkin olisi pitänyt seurata saamelaisuuden representaatioita eri maiden valtamedioissa (Suomi, Ruotsi, Norja ja Venäjäkin siinä määrin kuin tällaisia mediatekstejä ylipäätään on löydettävissä)?
Työn keskeiset empiiriset tulokset liittyvät saamelaiskulttuurin erilaisten kliseytyneiden kriteerien tunnistamiseen ja kritisoimiseen. Saamenpuvut, käsityöt, poronhoito, joiku, saamelaisalue ja luontosuhde saavat työssä perinpohjaisen käsittelyn, josta on varmasti hyötyä myös toisten alkuperäiskansojen museaalisten representaatioiden tutkimuksille. Vaikka tutkimuksen kuva-analyysilta olisikin ehkä toivonut innovatiivisempaa otetta, voi Nika Potinkaran tutkimusta suositella lämpimästi lähtökohdaksi vastaavankaltaisia tutkimushankkeita suunnitteleville. Näin huolellisia museonäyttelyiden analyysejä ei ole vielä juurikaan tarjolla. Tutkimusta voi suositella myös etnisyyteen liittyvien syntyperäisyyden mielikuvien haastajana, niiden dekonstruktiona pelkän rekonstruktion sijasta. Tällaisena tutkimus palvelee esimerkiksi suurta osaa antropologisesta tutkimuksesta, jossa etnisyydellä on edelleenkin keskeinen käsitteellinen paikka.
Kirjallisuus
Ájtte [online]. < http://www.ajtte.com/english/ > [17.10.2016.]
Siida [online]. < http://www.siida.fi/sisalto > [17.10.2016.]
Dosentti Jyrki Pöysä toimii tutkijana Itä-Suomen yliopistossa.