Åberg, Kai 2015: These Songs Tell About Our Life, You See. Music, Identity and Gender in Finnish Romani Music. Frankfurt am Main: Peter Lang.
Eija Stark
Joitain vuosia sitten Ylessä esitettiin suomalaisen iskelmämusiikin historiaa käsittelevä dokumenttisarja. Jakson ”Syvä kuin meri” aiheena oli tangomusiikki, ja Suomen romanien panos tangomusiikkiin tuli ohjelmassa vahvasti esille. Erityisesti mieleen jäi Rainer Frimanin syvällinen analyysi Suomen romanien suhteesta musiikkiin. Hänen mukaansa kaaleille musiikki on keino ilmaista kollektiivista itseä tavalla, joka luo väylän yhteiskunnalliseen muutokseen ja toisinaan myös sosiaaliseen nousuun, kuten Frimanin ja monen muun kuten Anneli Sarin tai Amadeus Lundbergin kohdalla. Kaaleille laulaminen on tapa olla maailmassa sekä omien parissa että valtaväestön keskuudessa. Tämän vuoksi ennakkoon oli oletettavaa, että Kai Åbergin tutkimus musiikin, identiteetin ja sukupuolen merkityksestä Suomen romaneille olisi samalla analyysi heidän nykykulttuurinsa kokonaiskuvasta – ja sosiologisessa mielessä sellainen se myös on.
Tutkimus rakentuu Kai Åbergin yli kaksikymmentä vuotta jatkuneiden kenttätöiden pohjalle. Kentällä tutkija ei vain ole havainnoinut, vaan itsekin muusikkona päässyt (tai mennyt) soittamaan yhdessä romanien kanssa. Soittamisen lomassa hän on tutustunut romaneihin ja samalla kysynyt kaalejen suhdetta musiikkiinsa. Metodi on oikeasti hyvä, sillä ulkopuolisilta suljetun kulttuurin vuoksi romanien keskuuteen on harvalla mahdollisuutta päästä. Musiikki on epäilemättä eräs harvoista alueista, jolla valtaväestö ja romanit ymmärtävät toisiaan ja jakavat yhteisyyden kokemuksia. Tutkimus on sinällään tästä myös hyvä osoitus, sillä musiikin kautta Åberg on päässyt tai hänet on päästetty lähelle romanikulttuuria. Tämä on oikeastaan ainoa tapa, jolla valtaväestön edustaja voi päästä kaalejen arkeen ja elämäntapoihin: joko musiikin kautta, kuten Åberg ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran tutkijana työskentelevä Risto Blomster, tai sitten elämällä samaa arkea kaalejen kanssa asumalla heidän kanssaan, kuten sosiaaliantropologi Raluca Bianca Roman, joka on tutkinut Suomen romanien helluntailaisuutta.
Tutkimuksen epätasainen rakenne
Kai Åbergin teos noudattelee klassisen monografiaväitöskirjan rakennetta, ja siinä on kaksitoista lukua. Alun johdantoa seuraavat teoria, metodit ja romanien sekä sosiaalihistoriallinen että musiikinhistoriallinen kontekstualisointi. Tämän jälkeen tutkija esittelee kenttätyötapojaan, mitä seuraavat keskeiset analyysiluvut. Näissä käsitellään muun muassa laulamista historiallisen muistin tai muistitiedon välineenä. Hienoa ja samalla 2010-lukuun kiinnittyvää tutkimuksessa on se, miten Åberg hakee akateemisen viitekehyksensä kansainvälisistä keskusteluista, ja teosta on ilmeisesti alun alkaenkin kirjoitettu laajemmalle kuin suomalaiselle lukijakunnalle. Vaikka erillisiä lukuja on aiemmin julkaistu suomenkielisinä, ratkaisu kirjoittaa kansainväliselle lukijakunnalle on mielestäni onnistunut, ja jo nyt olen itse ehtinyt viittaamaan Åbergin teokseen omissa englanninkielisissä artikkeleissani.
Laadullisesti luvut ovat jokseenkin epätasaisia keskenään. Oletan tämän johtuvan ennen kaikkea siitä, että tutkimusta on työstetty pitkän ajan kuluessa ja eri osien kirjoitusajankohtien ero on voinut olla jopa lähes kaksikymmentä vuotta. Myös luvuissa ilmenevä hienoinen toisto pistää silmään. Teoksessa toistetaan useasti, että romanien parissa vanhempia ihmisiä kunnioitetaan syvästi ja että tämä myös näkyy tapakulttuurissa; seksuaalisuuteen viittaavat asiat ovat tabuja ja sukupuolten välillä on tiukka hierarkia. Toisaalta tämä ei erityisemmin häiritse, sillä juuri ne ovat kulttuurisia markkereita, joita romanit itse korostavat eronteossa kaajeihin, suomalaiseen valtaväestöön. Laadullinen epätasaisuus ei kuitenkaan tarkoita, että heikoimmat luvut olisi sinällään huonoja, vaan nyt ne ovat liian suppeita tai hieman raakilemaisia. Kritiikkini koskee enemmän sisällöllisen viimeistelyvaiheen löyhyyttä, joka korostuu etenkin viimeisessä johtopäätösluvussa, joka on hädin tuskin yhtä sivua! Lukijalle herää kysymys, että kai 250 sivun mittaisesta tutkimuksesta olisi monisanaisemmin pystynyt vetämään yhteen keskeisiä löydöksiä ja ajatuksia.
Ansioita kirjassa on kuitenkin huomattavan paljon enemmän. Ennen kaikkea haluan nostaa esille luvun ”Laulettu paikka” (The sung place), jossa tarkastellaan romanilaulun paikkaa elettynä, kuviteltuna ja kuvattuna. Siinä tutkija analysoi oivaltavasti kaalejen käsityksiä laulujen kuvaamasta menneisyydestä ja heidän yleistä menneisyyspuhettaan liittäen ne tapahtumahistoriaan. Myös kymmenes luku, jossa tarkastellaan romanien käsityksiä esteettisestä laulamisesta, on hyvä. Lukijalle tulee tunne, että hän oikeasti pääsee aihepiireihin, joita romanit ovat pitkään pohtineet keskuudessaan ja joista heillä on perusteltuja näkemyksiä. Esimerkkinä tästä ovat käsitykset siitä, miltä hyvän laulamisen tulisi kuulostaa, ”vapaasti ja suoraan sydämestä”, kun taas huonoa laulajaa kuvataan ihmiseksi, jolla ”on korvat väärällä puolen päätä”.
Hyvän laulamisen käsite
Kai Åberg on tehnyt tutkimustaan Joensuussa ja tämä näkyy siinä, miten Itä-Suomen yliopiston tutkimuspainopistettä ”rajat” tai ”rajaseutu” on tietoisesti sovellettu analyyttisenä välineenä. Romanien kohdalla tämä on tarkoittanut sitä, että Åberg on luokitellut kaaleja myös alueiden perusteella. Koska romanit ovat jakaantuneet eri alueille ja eri suvut asuttavat eri osia Suomesta, on suvuilla toisistaan erottuvia laulutyylejä. Toisin sanoen suvun laulutyyli on myös alueellinen laulutyyli. Romanit itse ovat tästä rajan luomasta variaatiosta hyvin tietoisia, eli Åberg on mallintamalla saanut esiin uutta ja kiinnostavaa tietoa.
Toinen kiinnostava tutkimuksessa mainittu seikka on tanssin olematon merkitys Suomen romaneille, mikä käytännössä on hyvin erilainen näkökulma kuin televisio- ja elokuvakulttuurin perusteella on syntynyt. Toisin kuin elokuvien vauhdikkaat ja eksoottiset ”mustalaistanssit”, Suomen romanien tanssi koostuu lähinnä musiikkia tukevista sormien napsuttelusta ja jalan poljennosta. Se ei siis ole varsinaista esityksellistä tanssia, ja romanilaulajat − etenkään naiset, joita sitovat tiukat häveliäisyyssäännöt − eivät musiikkiesityksissään käytä tanssikoreografioita.
Tutkimuksen viimeisessä substanssiluvussa käsitellään romaneista vallalla olevia stereotypioita, mutta myös romanien itseironiaa. Sekä aiheensa että käsittelytapansa vuoksi luku poikkeaa selvästi kirjan keskeisteemasta, musiikista. Luvussa kohdistetaan huomio kiinnostavaan ilmiöön vallasta ja siitä, miten nykyaikana valtaa ei tule käsittää jonkin ihmisryhmän ylemmyydeksi jotain toista ryhmää kohtaan, vaan valta on sitä, että voi määritellä normaalin rajat. Hyvää tässä luvussa on Åbergin tapa keskustella aihepiiristä kansainvälisellä tasolla ja abstraktisti, toisin sanoen hän viittaa Euroopassa tehtyyn tutkimukseen romanistereotypioista. Toisaalta hän on kuitenkin vähän harmillisesti ottanut mukaan Suomen televisiossa esitetyn fiktion romaneista. Tiukempi aineiston rajaus olisi ollut paikallaan. Tästä kriittisestä huomiosta huolimatta kiistää ei kuitenkaan voi Åbergin havaintoa siitä, miten sekä romanit itse että heitä tutkivat valtaväestön jäsenet tahtovat tulkita romanikulttuurin staattisempana ja traditionaalisempana kuin mitä olisi tarve. Yksilöllisyyden ja yksilöllisen variaation olemassaolo, perinteen olemassaolon ehto, odottaa romanikulttuurin kontekstissa siis yhä tutkijaansa.
These Songs Tell About Our Life, You See -teos on tervetullut englanninkielinen lisä olemassa olevaan vankkaan eurooppalaiseen romanitutkimukseen. Maailman romanien keskuudessa Suomen kaalet ovat kiinnostava ryhmä monen seikan, muun muassa naisten koristeellisen pukeutumisen tai vahvan kansallisvaltioon samastumisen tunteen vuoksi. Romanitutkimuksen kukoistus Euroopassa ja meillä Suomessa tuottanevat lähivuosina ensimmäiset kaaletaustaiset tutkijat, joilla yhteisön jäseninä on toisenlainen ja samalla haasteellinen pääsy kulttuurinsa tulkintoihin. Suomessa avaus tähän suuntaan on tapahtunut vuonna 2014, kun Sarita Friman-Korpelan väitöskirjatutkimus Romanipolitiikasta romanien politiikkaan. Poliittisen asialistan ja toimijakonseption muutos 1900-luvun jälkipuoliskon Suomessa valmistui.
Kirjallisuus
Friman-Korpela, Sarita 2014: Romanipolitiikasta romanien politiikkaan. Poliittisen asialistan ja toimijakonseption muutos 1900-luvun jälkipuoliskon Suomessa. Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto. [online] < https://jyx.jyu.fi/dspace/bitstream/handle/123456789/44810/978-951-39-6012-4_vaitos_15122014.pdf?sequence=1 > (5.1.2017)
Filosofian tohtori Eija Stark on folkloristiikan tutkija Helsingin yliopistossa ja on mukana Suomen Akatemian hankkeessa ”Romanit ja pohjoismainen yhteiskunta – Historiallinen näkökulma enemmistön turvallisuuskäytäntöihin ja vähemmistön turvallisuusstrategioihin”.