Arkistoille suunnatun aktiivisen muistelukerronnan kontekstualisointi ja variaatio
Anna Hynnisen Lectio praecursoria Turun yliopistossa 25.2.2017
Tämä lektio on koottu nykyhetken kokemuksista ja merkityksistä, mutta myös muistoista. Lektiota miettiessäni tulin jälleen hyvin tietoiseksi siitä, miten nykyhetkeä tulee selitettyä oman menneisyyden ja elämänhistorian kautta ja toisaalta miten menneestä tulee kertoneeksi nykyhetken perspektiivistä käsin.
Muistelu ja kerronta ovat ihmisen ikiaikaisia tapoja jäsentää omaa elämäänsä. Kertomalla omasta itsestämme kiinnitymme siihen yhteisöön, jonka keskellä elämme. Nykyään sosiaalisen median tarjoamat väylät, kuten blogit, Facebook tai Instagram ovat hyviä esimerkkejä omaelämäkerrallisesta tunnustamisesta.
Perinteisempi tapa kertoa itsestä on kirjata ylös omaelämäkerrallisia muistoja ja kirjoittaa niistä elämäkerta tai muistelmateos. Suomessa eri perinnearkistot ovat jo useamman vuosikymmenen ajan keränneet muistelua kokoelmiinsa. Esimerkiksi Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran eli lyhemmin SKS:n arkisto on järjestänyt erilaisia muistelukeruita yli sadan vuoden ajan. Arkistojen järjestämät keruut ovat olleet poikkeuksellisen suosittuja Suomessa (Pöysä & Timonen 2004). Keruuvastaajista löytyy ihmisiä, jotka kirjoittavat innokkaasti aina kun heitä kehotetaan. Väitöskirjassani perehdyn aktiivivastaajan Toini Pelkosen kerrontaan.
Aktiivikertoja Toini Pelkonen
Toini syntyi vuonna 1919 Viipurin-läänin Pyhäjärven pitäjässä karjalaiseen suurperheeseen. Lapsuuttaan Toini on kuvannut turvalliseksi, mutta työteliääksi maalaiselämäksi. Toini odotti kansakouluun pääsyä suurella innostuksella. Monessa maalaisperheessä ei kuitenkaan arvostettu koulunkäyntiä, koska se vähensi lapsista saatavaa taloudellista apua. Koulunkäynnin koettiin vaikuttavan työhön kasvatettujen lapsien työmoraaliin, sekä kasvattavan ruumiillista työtä vieroksuvaa ja herrasväkeä matkivaa nuorisoa. Erityisesti tyttöjen koulunkäyntiä epäiltiin, koska nainen pääsi naimisiin ilman kouluja. (Jauhiainen 1993, 80; Saari 1992, 261; Mikkola 2009, 259–260.) Toinikin joutui lykkäämään kouluun menoa vuodella. Päästessään vihdoin kouluun hän oli jo 9-vuotias. Toinin lempiaineita olivat historia ja erityisesti ainekirjoitus. Kansakoulun loppumisen jälkeen Toini olisi halunnut jatkaa opintojaan, mutta kotona ei siihen suostuttu. Rakkaus kirjoittamiseen kuitenkin säilyi.
Aikuisena ja viiden lapsen äitinä Toini tunsi perheen olevan hänen työnantajansa, eikä ”työaikana” ollut sopivaa harrastaa kirjoittamista. Kun nuorin lapsista muutti kotoa, Toini sai vihdoin omaa aikaa. Hän osallistui Karjalaisen Kulttuurin Edistämissäätiön kirjoituskeruuseen saaden heti kunniamaininnan. Palkinto kannusti jatkamaan kirjoitusharrastusta. 62-vuotiaana Toini löysi Museoviraston ja SKS:n arkistojen keruut ja on siitä lähtien vastannut niistä useimpiin. Materiaalia on kertynyt useita satoja sivuja.
Kirjoittamisen merkitys
Tutkimukseni aineisto muodostuu Toinin arkistoille lähettämistä keruuvastuksista. Vertailuaineistona on muutamia arkistojen ulkopuolisia kirjoituksia sekä minun ja Toinin välistä suullista kerrontaa. Tutustuin Toinin kirjoituksiin jo vuonna 2001 ollessani työharjoittelussa SKS:n arkistossa. Silloin ymmärsin, miten tärkeää arkistovastaaminen voi joillekin kirjoittajille olla. Mikä on saanut Toinin kirjoittamaan elämästään niin paljon? Mikä aktiivikirjoittajia ylipäätään motivoi? Karjala-lehden tekemässä haastattelussa vuonna 1997 Toini on sanonut seuraavasti:
Vanhoja taakse jääneitä asioita ei sovi sivuuttaa, niistä kertominen on jokaisen kirjoitustaitoisen ihmisen velvollisuus. Sitä paitsi asioiden muistiin merkitseminen antaa paljon, ainakin minulle se on puoli elämää. Jos Luoja on siunannut sinua hyvällä muistilla, niin laita asiat ylös. Perinteen kirjoittaminen on tärkeää, näin jää jälkipolville muisto monesta meistä karjalaisestakin. (Karjala: puolueista riippumaton suomalainen karjalaisten lehti 1997)
Kirjoittaminen on ollut Toinille rakas harrastus, mutta se on tuntunut myös velvollisuudelta. Omaelämäkertansa Toini on kirjoittanut arkistoille kolme kertaa. Jokainen omaelämäkerta käsittelee Toinin elämää syntymästä kirjoitushetkeen, kuitenkin aina vähän eri perspektiivistä. Ensimmäinen SKS:lle kirjoitettu Karjalaisten omaelämäkerta keskittyy Karjalassa vietettyyn lapsuus- ja nuoruusaikaan. Toisessa SKS:lle kirjoitetussa Satasärmäinen nainen –naisomaelämäkerrassa Toini pohtii erityisesti naisen asemaa. Kolmannessa Museovirastolle kirjoitetussa elämäkerrassa painottuvat vuorostaan aineellisen ympäristön ja perinteen kuvaukset.
Kun aloitin Toinin kerronnan tarkastelun, minulla oli tarve muodostaa jonkinlainen selkeä kuva hänestä. Huomasin kuitenkin pian, että se on mahdotonta, koska eri kirjoitukset antoivat ristiriitaisia viestejä kirjoittajastaan. Välillä Toini vaikutti itsetietoiselta ja eri tilanteisiin hyvin sopeutuvalta naiselta. Toisinaan tuli kuitenkin esiin kriittinen, pohdiskeleva ja herkempi Toini. Eri teksteistä olikin löydettävissä erilaisia Toini Pelkosia. Huomasin, etten voi lähteä tulkitsemaan, minkälainen tekstin takaa löytyvä Toini todellisuudessa on. Sain kiinni vain siitä, miten hän kerronnalla tuottaa minäkuvaansa. Tämän huomion kautta lähdin rakentamaan tutkimustani, joka jakautuu kahteen eri analyysiosaan.
Muistelukerronnan kontekstualisointi
Tutkimuksen ensimmäisessä analyysiosassa tarkastelen, miten Toini kertoo omasta naiseudestaan suhteessa muihin identiteettikategorioihin, kuten lottuuteen, vaimouteen ja äitiyteen. Selvitän millaiset historialliset muutokset ja ideologiat ovat vaikuttaneet Toinin elämään ja sitä kautta hänen kerrontaansa. Kyse on kontekstualisoinnista eli kerrontaa ympäröivien kehysten rakentamisesta. En voi kunnolla ymmärtää Toinin kirjoituksia, jos en selvitä, millaisesta kulttuurista ja historiasta ne kertovat. Kontekstualisoinkin tutkimuksessa Toinin kerrontaa käymällä lävitse suuren määrän Karjalaa, perhettä, sekä sota-aikaa ja siinä erityisesti lottuutta koskevaa tutkimuskirjallisuutta.
Jos tutkimuksen kohteena olisi yksi tietty teema tai tapahtuma, kuten esimerkiksi lottuus, kontekstualisoinniksi riittäisi lotta-teemaan perinpohjainen tutustuminen. Tutkimuskohteenani on kuitenkin ensisijaisesti kerronta ja kerronnan prosessi, ei kerronnan sisältö ja kerrottu muistitieto. Tutkimukseni eroaa folkloristiikassa paljon tehdystä muistitietotutkimuksesta. Muistitiedon avulla tutkitaan muun muassa virallisessa historiankirjoituksessa sivuutettujen käsityksiä. Näin vaiennetuille, kuten esimerkiksi sodassa hävinneille, annetaan oma äänensä (ks. esim. Portelli 1997; Fingerroos ym. 2006).
Tutkimukseni ei kuitenkaan kohdistu yhteen tiettyyn tapahtumaan tai ilmiöön, vaan se keskittyy siihen, miten yksilö rakentaa kerronnallaan omaa minuuttaan suhteessa suomalaisen yhteiskunnan murroksiin. Siksi laaja kontekstualisoiminen, eli Toinin tekstien historiallisten kehysten selvittäminen, on tutkimukseni kannalta tärkeää.
Äitiyden ideaalin murros
Nostan yhtenä kontekstuaalisena tekijänä esiin suomalaisen äitiysihanteen murroksen. Äitiys on ollut yksi Toinin elämän keskeisimmistä tekijöistä. Hän on kertonut paljon siitä, miten tunsi olevansa omalla paikallaan suuren perheen äitinä. Samalla Toinin kerronnasta on luettavissa oman äitiyden puolustaminen ja kokemus äitiyden alhaisesta arvostamisesta. Ymmärtääkseni Toinin kerrontaa paremmin lähdin selvittämään Suomessa 1900-luvulla vallinneita äitiysihanteita. Toinin äitiyskertomuksen alku sijoittuu Toinin nuoruuden unelmiin. Nuoruudessaan Toini oli toivonut valmistuvansa historianopettajaksi ja jäävänsä lapsettomaksi vanhaksipiiaksi. Naimattomuus ja oma ammatti edustivat Toinille itsensä toteuttamista, vapautta ja uutta modernia naiseutta. Kuitenkin rakastumisen sekä sodan tuoman turvattomuuden tunteen myötä Toini päätyi välirauhan aikana avioliittoon. Haaveet omasta ammatista ja itsenäisestä elämästä saivat jäädä.
Sotien aikainen ja heti sotien jälkeinen väestöpolitiikka kannusti naisia synnyttämään keskimäärin kuusi lasta (Nätkin 1997, 89). Mentyään naimisiin, äidiksi tuleminen ja kotiäitiys olivat Toinillekin itsestään selviä asioita. Sodan madaltaman väestömäärän vuoksi synnyttäminen ”propagoitiin” naisten velvollisuudeksi ja isosta perheestä muodostui monelle naiselle kunniakysymys. Näin myös Toinille, jonka unelmaksi muodostui kuusilapsinen perhe. Toini synnyttikin kaiken kaikkiaan viisi lasta päästen lähelle ihanteellista äitikansalaista. Vaikka perheellä oli tiukka taloudellinen tilanne, Toini koki saavansa nautintoa äitiydestä. Hän ei harmitellut perheelle menetettyä aikaa vaan koki ylpeyttä äitiydestään.
Äitikansalaisen ihanne alkoi kuitenkin murtua 1950-luvulta eteenpäin. Uuden modernin naisen odotettiin panostavan kodin ulkopuoliseen elämään, lapsilukua pyrittiin rajoittamaan ja suurta perhettä pidettiin jopa moukkamaisena. Syntyvyyden sääntely normina ja modernin naisen käytäntönä aiheutti kuitenkin ongelmia ja häpeää 1950-luvulla monilapsisien perheiden äidille. (Helsti 2000, 277—279, 286, 289.) Uusi modernin itsenäisen naisen malli oli ristiriidassa Toinin ja monen muun naisen entisten äitiysihanteiden kanssa. Toini synnytti viimeisen lapsensa vuonna 1954. Jo raskauden aikana hän koki syrjintää äitiyttään kohtaan.
Siinä riitti taas puhetta kun saivat kuulla että odotan. Oli neuvojia miten ei lapsia tule. Pidettiin tyhmänä, se sanoi sinusta sitä ja tätä. (SKS KRA Sata 14059. 1991)
Sanottiin modernit yksilapsiset rouvat, miten sinä fiksu ihminen hankitkaan tuollaisen kakaralauman ja menetät aikasi kotona. Minua ei silloin tuollainen arvostelu hetkauttanut, mieheni arvosti työtäni ja myöskin itse. (Kirje Anna Hynniselle 30.7.2003)
Toinin teksteistä on luettavissa vanhan äitikansalaisideaalin törmääminen uuteen moderniin naiseuteen. Yhteiskunta ei enää arvostanut äitiyttä ja kotona tehtyä työtä. Vuosia myöhemmin, miehen jäädessä eläkkeelle, Toinikin haki omaa eläkettä, koska hän ajatteli tehneensä arvokasta työtä kotiäitinä. Eläkettä ei kuitenkaan myönnetty.
Tämän hetken naisella on työnsä kodin ulkopuolella, mutta kovan työn tekivät myös minun aikaiset kotiäidit. Sen tietää vain, kuka on itse kokenut sodanajan ja puutteet. Jos kenelle olen katkera niin yhteiskunnalle. Ilman sen apua olen pysynyt kotona ja hoitanut lapseni, venyttänyt markan ja pistänyt ”suun säkkiä myöten”. (-) Katsonkin, että elämälläni, työlläni, on näyttöä mistä minulle eläke maksettaisiin (-) Ei minulta mitään puutu, melko mukavasti riittää miehen eläke. (-) Yhteiskunnan arvostus puuttuu, saada palkkaa jo tehdystä työstäni. (SKS KRA. KE 013737-38. 1983)
Lainauksesta tulee esiin, miten yhteiskunnassa ilmenevän äitiysihanteen muutos vaikutti suoraan yksilöiden elämään. Tutkimuksessani kontekstualisoinnin tarkoituksena onkin tuoda esiin laajempia yhteiskunnallisia kehyksiä, joihin Toinin kerronta kiinnittyy.
Kerronnan variaatio
Muistelukerronnassa on tärkeää huomioida sen muuntuvuus, se miten yksilö muotoilee kerrontaansa yhä uudelleen koko elämänsä ajan. Tutkimukseni toisessa osassa keskityn muistelukerronnan muunteluun eli variaatioon.
Variaatiota on pidetty yhtenä suullisen perinteen luonteenomaisimpana piirteenä ja kirjallisen kerronnan on katsottu olevan suullista kerrontaa pysyvämpää. Tutkimukseni osoittaa, miten myös kirjoitettu muistelukerronta muuntuu tilannekohtaisesti. Kerronnan variaatiota tarkastellaan tutkimuksessa kuuden avainkertomuksen kautta. Avainkertomus on sisällöltään ja kerronnaltaan latautunut, ja käsittelee kertojalleen erityisen tärkeitä ja kertomisen arvoisia asioita (Kaivola-Bregenhøj 2007, 209). Avainkertomukset ovat eräänlaisia pääväyliä Toinin elämään. Jokaisesta kuudesta avainkertomuksesta on tutkimuksessani vähintään neljä erilaista versiota.
Avainkertomusten analyysin kautta tutkimuksessa hahmottuu neljä erilaista variaation tasoa:
Ensimmäiseksi positioiden ja positiosuhteiden variaatio eli se, kenenä Toini kertoo. Kertooko hän ensisijaisesti esimerkiksi lottana, äitinä vai evakkona. Toiseksi kerronnan tyylin ja kerrontastrategioiden variaatio eli se, miten Toini kertoo. Onko kerronnan tyyli esimerkiksi pohdiskelevaa, kriittistä vai raportoivaa. Kolmanneksi kerronnan rakentumisen variaatio eli se, missä järjestyksessä kertomuksen tapahtumat ja episodit esiintyvät ja mikä kohta eri versioissa mahdollisesti painottuu. Ja neljänneksi tutkimukseni kysymyksenasettelun kannalta keskeisin eli kerronnan merkityksen variaatio. Havainnollistan lopuksi kerronnan merkityksen variaatiota yhden avainkertomuksen avulla. Kyseessä on avainkertomus nimeltään Alman kuolema.
Alman kuolema
Toini oli Alman kuollessa 9-vuotias. Kertomuksen mukaan Alma, Toini ja kolmas tyttö Saimi kahlasivat kotia kohti lumihangessa kylmänä talvipäivänä. Alma ei päässyt rikkinäisillä kengillään ylös mäkeä ja joutui kiertämään pitkän matkan paleluttaen jalkansa. Seuraavana aamuna Toini haki Almaa kouluun, mutta Alman äiti kertoi tytön olevan korkeassa kuumeessa ja syytti Toinia Alman hylkäämisestä. Yhdeksän päivän jälkeen Alma kuoli keuhkokuumeeseen. Vähän ennen tytön kuolemaa lähipiiri todisti erilaisia kuolemanenteitä, kuten selittämättömät askeleet ullakolla sekä Alman hymyn ja käsienojennuksen lähestyvää ”Noutajaa” kohtaan. Kertomus päättyy karjalaisten kuolemanrituaalien, kuten ruumiin pesun, pukemisen ja aittaan viemisen kuvailuun. Alman kuolema -avainkertomuksesta on Toinin repertuaarissa neljä erilaista versiota. Havainnollistan kerronnan merkityksen muuntelua kertomalla kahdesta niistä.
Ensimmäinen versio on poimittu Toinin vastauksesta Karjalaisen perinteen työryhmän kyselyyn Karjalainen perhe ja suku. Kyselyn keruuesitteessä on pyydetty kertomaan muun muassa karjalaisesta kuolemanperinteestä, kuten sairaan luona valvomisesta, kuolinhetkestä ja kuoleman jälkeisistä toimista. Keruuvastauksessaan Toini keskittyykin kuolemanperinteen kuvaamiseen. Hän kertoo tarkasti ja eläytyen Alman kuolinhetkestä ja kuolinhetkeen liittyvistä yliluonnollisista enteistä. Alman sairastumisen syytä ja äidin syytöksiä Toini ei mainitse lainkaan. Kerronnan merkitys kiteytyy ennen kaikkea kuoleman enteen todistamiseen ja kuolemanperinteen kartuttamiseen.
Toinen saman avainkertomuksen versio on poimittu Toinin Museovirastolle kirjoittamasta omaelämäkerrasta. Jälleen Toini kirjoittaa karjalaisesta kuolemanperinteestä, mutta lyhyemmin. Sitä vastoin omaelämäkerrassa kerrotaan tarkemmin tapahtumista ennen Alman sairastumista eli Alman tragediasta ja siitä, miten Alman äiti syytti Toinia tapahtuneesta. Perinnetiedon sijasta versiossa korostuu traumatisoivan ja voimakkaan kokemuksen purkaminen kirjoittamalla. Avainkertomuksien eri versioiden vertailu osoittaa, miten samasta kertomuksesta on luettavissa kahdenlaisia merkityksiä. Traumaattisen kokemuksen kerronta ja perinnetiedon kuvaaminen eivät mahdu täydellisinä samaan kirjoitusvastaukseen. Ensimmäisessä keruussa on etsitty maailmansotien jälkeistä karjalaista perheeseen liittyvää perinnettä ja näin kerronnassa korostuu perinnetieto. Museoviraston omaelämäkerrassa vuorostaan korostuu omaelämäkertagenreen kytkeytyvä henkilökohtaisuus ja kokemuksellisuus, mikä on vähentänyt perinnetiedon kirjaamista.
Kerronnan ja vaikenemisen suhde
Avainkertomusten variaatioon vaikuttaa aina kerrontakonteksti eli se, minne kerronta on suunnattu, mitä keruussa on kysytty, milloin ja missä elämänvaiheessa on kerrottu, sekä mitä ja miten aiheesta ylipäätään tulee ja saa kertoa. Arkistokirjoittaminen toimiikin julkisen ja yksityisen kerronnan välimaastossa. Kirjoittajat tietävät, että arkistolle lähetetyt kirjoitukset ovat tutkijoiden käytettävissä. Kirjoituksia julkaistaan harvoin sellaisinaan, lukuun ottamatta tutkimuksiin ja SKS:n antologioihin päätyneitä tekstejä. Silti tämä osittainenkin julkisuus ohjaa ja sensuroi kirjoittamista. Itsestään selvistä tai arkaluonteisista asioista saatetaan vaieta. Avainkertomusten eri versioiden vertailu paljastaa variaation lisäksi sen, miten kerronnasta jää aina puuttumaan jotain – hiljennetyksi – jo siksi, että kaikki kokemuksemme eivät ole helposti sanallistettavissa.
Muistelukertomukset kiinnittyvätkin kerronnan lisäksi vaikenemiseen, eli siihen, mitä kulloinkin jätetään sanomatta. Näen vaikenemisen kuitenkin myös aktiivisena toimintana, jonain jolla kertoja voi suunnata, vahvistaa tai uudelleen kehystää kerrottua informaatiota. Viimeinen lainaus on poimittu Toinin Museovirastolle lähettämästä sota-aikaa käsittelevästä kirjoituksesta. Lainauksessa tiivistyy, mitä kerronta merkitsee Toinille ja miten kerronta on aina valintaa siitä, mistä kertoo, miten kertoo ja mitä jättää kertomatta.
Tosi hauskaa on ollut tätä muistelua kirjoittaa, itkeä ja nauraa. Lukea vanhoja kirjeitä ja hassua päiväkirjaa. Elää uudelleen monet tapahtumat, jo unhoon jääneet ja panna tälle ”viimeiselle suoralle” matkaevääksi. Kirjoittaa päivät päälletysten ja päällimmäisiksi parhaimmat. (MV/34/200/1988)
Hynninen, Anna 2017: MINÄ, LOTTA, VAIMO, ÄITI. Kerronnan variaatio ja toimijuus aktiivikertojan muistelukerronnassa. Turun yliopisto: Turku [http://www.doria.fi/handle/10024/130993]
Aineistot
Sanomalehdet
Karjala: puolueista riippumaton suomalainen karjalaisten lehti 1997: Vpl. Pyhäjärveltä kotoisin oleva Toini Pelkonen: Kirjoittamine on miul enemmä ko puol elämää. Myllö, Pekka (toim.).
Arkistoaineistot
Karjalaisen perinteen työryhmän kysely Karjalainen perhe ja suku (KPT9/1994)
Museoviraston kysely 34. Naisten elämä ja työpanos sotien 1939—1944 aikana (MV/34/1988)
Museoviraston omaelämäkerta (MV/OMA/1992)
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkiston Satasärmäinen nainen. Elämäkertakirjoituskilpailu naisille (SKS KRA. SATA. 1992)
Kirjeet
Kirje Anna Hynniselle 30.7.2003
Kirjallisuus
Fingerroos, Outi & Haanpää, Riina & Heimo, Anne & Peltonen, Ulla- Maija (toim.) 2003: Muistitietotutkimus. Metodologisia kysymyksiä. Tietolipas 214. Helsinki: SKS
Helsti, Hilkka 2000: Kotisynnytysten aikaan. Etnologinen tutkimus äitiyden ja äitiysvalistuksen konflikteista. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 785. Helsinki: SKS.
Jauhiainen, Arto 1993: Koulu, oppilaiden huolto ja hyvinvointivaltio. Suomen oppivelvollisuuskoulun oppilashuollon ja sen asiantuntijajärjestelmien muotoutuminen 1800-luvun lopulta 1990-luvulle. Turku: Turun yliopisto.
Kaivola Bregenhøj, Annikki 2007: Historia purkautuu kertomuksiksi. Naiset kertovat sodasta. – Stark, Eija & Stark, Laura (toim.): Kansanomainen ajattelu. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 1106. Helsinki: SKS, 185—216
Mikkola, Kati 2009: Tulevaisuutta vastaan – Uutuuksien vastustus, kansantiedon keruu ja kansakunnan rakentaminen. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia 1251. Helsinki: SKS
Nätkin, Ritva 1997: Kamppailu Suomalaisesta äitiydestä. Tampere: Gaudeamus.
Portelli, Alessandro 1997: The Battle of Valle Giulia. Oral History and the Art of Dialogue. Madison: The University of Wisconsin Press.
Pöysä, Jyrki & Timonen, Senni 2004: Kuinka ahkerat muurahaiset saivat kasvot? Henkilökohtaisen tiedon paikka arkiston keruuohjeissa. – Kurki, Tuulikki (toim.): Kansanrunousarkisto, lukijat ja tulkinnat. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 1002. Helsinki: SKS, 218–254.
Saari, Marketta 1992: Iris-rukan oppivuodet. Tyttöjen kansakouluopetus 1930-luvulla. – Näre, Sari & Lähteenmaa, Jaana (toim.): Letit liehumaan. Tyttökulttuuri murroksessa. Tietolipas 124. Helsinki: SKS, 259- 268.
Filosofian tohtori Anna Hynninen on Turun yliopiston folkloristiikan tutkija