Rannikko, Pertti, Maarit Sireni, Päivi Härkin, Hannu Itkonen, Seppo Knuuttila, Maria Lähteenmäki, Jukka Oksa & Mikko Simula 2016: Kotona, kylässä, liikkeellä. Sivakka ja Rasimäki arjen ja mielen tiloina. Helsinki: SKS. 253 sivua.
Pasi Enges
Vuonna 2010 kirjoitin Eloreen arvion Joensuun yliopiston Karjalan tutkimuslaitoksella toimineen monitieteisen tutkimusryhmän neljännestä yhteisjulkaisusta Kylän paikka. Uusia tulkintoja Sivakasta ja Rasimäestä (Enges 2010). Kiinnitin arviossani huomiota siihen, miten maamme pitkäkestoisimmassa kylätutkimusprojektissa tutkijoiden ydinryhmä on sitoutunut hankkeeseen vuosikymmenestä toiseen ja miten tutkimuskohteina olleita kyliä on projektin eri vaiheissa lähestytty erilaisin näkökulmin ja tulkinnoin. Kylän paikka -teoksessa niin valtimolaisten Sivakkavaaran ja Rasimäen kylien kuin niissä toteutetun tutkimusprojektinkin tulevaisuus jäivät avoimiksi. Nyt julkaistu Kotona, kylässä, liikkeellä -artikkelikokoelma kertoo sekä tutkimuskylien jatkuvasta elinvoimaisuudesta että projektin siirtymisestä viidennelle vuosikymmenelleen. Se on myös osoitus tutkimuskohteiden muuttumisesta ja sen myötä tutkijoiden uudenlaisista kyläkäsityksistä: teoksessa kysytään, mikä kylä pohjimmiltaan on ja miten sitä tulisi tutkia. Kylän paikka -kirjan arviossani kuvasin siinä esitettyjä näkemyksiä ”kypsyneiksi”; nyt arvioitava teos osoittaa pitkän tutkimusprojektin tuottavan yhä uusia näkemyksiä ja tulkintoja.
Uusi kyläkäsitys
Pertti Rannikon ja Maarit Sirenin kirjoittama johdantoluku esittelee kylätutkimusprojektin viidettä vaihetta ja samalla reflektoi kylätutkimusprojektin varhaisempien vaiheiden strategioita ja tuloksia. Paikallisuuden merkitys on nyky-yhteiskunnassa voimakkaasti muuttunut, ja siksi viimeisimmässä tutkimusvaiheessa sekä maaseutu- että kyläkäsite on jouduttu määrittelemään uudelleen. Kun kylällä on aikaisemmin tarkoitettu ennen kaikkea maaseudulla sijaitsevaa fyysistä asutusta ja siellä asuvaa sosiaalista yhteisöä, on tilanne nykyään toisenlainen. Monelle maaseutu ei avaudu enää kyläkokonaisuuksina, vaan yksittäisinä asumiseen, lomailuun tai luonnonympäristön hyödyntämiseen liittyvinä paikkoina. Kylät eivät myöskään ole olemassa ainoastaan fyysisinä ympäristöinä vaan myös kulttuurisesti rakentuvina mielikuvina ja mielen tiloina. Näin ollen tutkimus onkin laajennettu koskemaan paitsi kylissä vielä vakituisesti asuvia myös niistä pois muuttaneita ja niiden liepeillä tilapäisesti liikkuvia ihmisiä.
Molempien tutkimuskylien väkiluku laskettiin 1960-luvun huippuvuosina sadoissa, nykyhetkellä vakituisia, valtaosin jo iäkkäitä asukkaita on jäljellä muutama kymmen. Myös kaikki lähipalvelut ovat kylistä hävinneet. Kirjoittajat luonnehtivat Sivakkaa ja Rasimäkeä ei-kyliksi siinä mielessä, että maaseutukylille aikaisemmin ominaisia tunnusmerkkejä ja toimintatapoja ei niistä enää löydy. Niiden nykyväestö koostuukin suureksi osaksi kylissä tilapäisesti, satunnaisesti tai virtuaalisesti läsnä olevista ihmisistä, joille kylä silti on tärkeä kuulumisen kohde ja identiteetin perusta.
Joensuun yliopistossa alkaneen ja Itä-Suomen yliopistossa edelleen jatkuvan kylätutkimusprojektin alkuvaiheet olivat yhteiskuntatieteellisesti suuntautuneita. Projektin edetessä kulttuurintutkimuksellinen painotus on vahvistunut, ja erityisesti arkielämään ja arjen kokemukseen on kiinnitetty yhä enemmän huomiota. Projektin viidennessä raportissa tämä on selvästi näkyvissä: useimmat artikkeleista keskittyvät yksittäisten ihmisten, niin kylissä edelleen asuvien kuin sieltä lähteneidenkin, elämäntarinoihin ja muistoihin. Myös tutkimusaineistojen tuottamisen tavat ovat painottuneet tutkijoiden itsenäisen työskentelyn suuntaan, vaikka tutkimusryhmän yhteisistä kenttäperiodeistakaan ei ole täysin luovuttu. Hankkeen alkuvaiheille tyypilliset lomakehaastattelut eivät enää vastaa tutkimuksen tarpeita, ja niiden sijasta on siirrytty avoimempiin haastattelumenetelmiin. Tutkimusintressien osalta projektissa uusinta kerrostumaa edustaa huomion kiinnittäminen tutkittavien kyläsuhteen affektiivisuuteen ja kyliin vaihtelevista syistä kohdistuviin tunnesiteisiin. Kyliä lähestytään sekä fyysisinä arjen tiloina että mentaalisina muistojen, kaipauksen ja koti-ikävän kohteina.
Kotona, poissa ja paikkojen välillä
Kirjan artikkelit on jaettu temaattisesti kolmeen osaan, joista ensimmäinen on saanut otsikokseen ”Kotona”. Maarit Sireni käsittelee tekstissään Rasimäelle sotien jälkeen asutettujen Suojärven karjalaisten suhdetta entiseen ja nykyiseen kotipaikkaansa. Pääasiallisena tarkastelun kohteena on taustaltaan siirtokarjalaisten rasimäkeläisten kotien ja vapaa-ajan asuntojen esineistö, jota kirjoittaja analysoi sekä rajakarjalaisjuurien että uuteen pohjoiskarjalaiseen ympäristöön sopeutumisen esityksinä. Evakkomatkalle Suojärveltä mukaan saadut käyttötavarat, ikonit ortodoksisen uskon tärkeinä tunnusmerkkeinä sekä valokuvat ja kartat ovat konkreettisia kiinnekohtia, jotka pitävät yllä suvun muistoja. Niihin voivat kytkeytyä myös myöhempien sukupolvien mielikuvat rajantakaisesta kotipaikasta, vaikka omakohtainen kokemus siitä puuttuisikin. Tutkimusmenetelmänä on käytetty kiinnostavaa ”kotikävelyä”, johon on kuulunut kotien sisustuksen havainnointi, yksittäisten esineiden tarkastelu yhdessä tutkittavien kanssa sekä samanaikainen haastattelu ja sen dokumentointi. Johtopäätös on, että evakkojen Rasimäessä tapahtuneesta, ilmeisen nopeasta sopeutumisprosessista huolimatta suojärveläinen karjalaisuus elää ja tehdään näkyväksi kotien esineistössä, kerronnassa ja ortodoksisia kulttuuripiirteitä ylläpitämällä.
Karjalaisuutta käsittelee omassa artikkelissaan myös Päivi Härkin: hänen aiheenaan on karjalan kieli ja sen käytössä tapahtuneet muutokset suomenkielisessä Rasimäessä. Ensimmäisen polven siirtolaisista valtaosa oppi suomea vasta uudessa asuinpaikassaan. Siirtokarjalaisten asutusalueiden joukossa Rasimäki on erikoisuus, sillä siellä varsinais-karjalaa äidinkielenään puhuvat muodostivat enemmistön. Kun tyypillinen perhemuoto vielä käsitti tavallisesti kolme sukupolvea, olivat edellytykset karjalan säilymiselle suomen kielen rinnalla hyvät. Suomen kielen taito oli kuitenkin välttämätöntä kyläyhteisön ulkopuolella, samoin kyky kielikoodin kontekstinmukaiseen vaihtoon erilaisissa sosiaalisissa kohtaamistilanteissa. Teemahaastatteluin tuotetun aineistonsa pohjalta Härkin erittelee kielenkäyttöä kodeissa, kyläyhteisössä, kaksikielisissä perheissä, kouluissa ja työelämässä. Tosiasia on, että karjalaa puhuva kieliyhteisö on murentunut, mutta toisaalta kiinnostus sitä kohtaan on lisääntynyt ja haastateltujen joukosta löytyi useita, jotka osaavat sekä puhua että kirjoittaa karjalaksi.
Seppo Knuuttilan tarkastelun kohteena on sivakkavaaralainen Hannes Häkkinen ja hänen roolinsa ”kylänsä edustajana ja puolestapuhujana, sen historiaa ja perinteitä tulkitsevana kertojana, paikallisen tiedon haltijana, luontoa kunnioittavana kulttuuri-ihmisenä”. Koko 83-vuotisen elämänsä samalla paikalla asunut Häkkinen (1927–2011) oli folkloristien suosimaa ilmausta käyttäen ”hyvä kertoja” ja Knuuttilan ohella myös muiden projektin tutkijoiden pitkäaikainen haastattelu- ja keskustelukumppani. Artikkelin keskiössä on Hannes Häkkisen laajasti hallitsema perimätieto. Kirjoittaja määrittelee Häkkisen henkilönä ”tyypilliseksi poikkeukseksi” ja perimätiedon hänen henkilökohtaiseksi pääomakseen, jota hän saattoi käyttää vaihtelevin tavoin paikallisen tiedon vahvistamiseen tai kyseenalaistamiseen. Häkkiselle perimätieto edusti totuutta, kunnes toisin todistetaan.
Teoksen toinen osio, ”Lähtö ja paluu”, koostuu kahdesta artikkelista. Jukka Oksan tarkastelun kohteina ovat Rasimäestä pois muuttaneet ja heidän suhteensa kylään lähdön jälkeen ja nykyhetkellä. Tärkeimmät muuttokohteet ovat olleet kunnan sisällä Valtimon kirkonkylä ja kunnan ulkopuolelle suuntautuneessa muutossa pääkaupunkiseutu. Artikkelin pohjana oleva empiirinen aineisto koostuu neljän monilapsisen rasimäkeläisen perheen pois muuttaneiden lasten haastatteluista. Teoreettisesti artikkeli kiinnittyy uudenlaiseen paikan tulkintaan, jossa paikka määrittyy ennen kaikkea ainutkertaisten sosiaalisten vuorovaikutussuhteiden kombinaatioksi ja risteämiskohdaksi. Jotkut lähteneistä ovat katkaisseet siteet kylään lopullisesti, joillekin kylä on vain muisto köyhyyden leimaamasta lapsuudesta, toisille se taas merkitsee lähisukulaisten kotipaikkaa tai jokakesäistä omaa lomapaikkaa. Vaikka lähteneiden kertomukset perustuvat ihmisten henkilökohtaisiin kokemuksiin, on niistä eroteltavissa sekä yleisesti maaltamuuttoon päteviä että vain Rasimäelle tyypillisiä merkityskerroksia.
Osion toinen artikkeli, Maria Lähteenmäen ”Ikävä, kotiinpaluu ja sentimentaalinen hellyys”, kytkeytyy tunnehistoriaan ja on tapaustutkimus yhden henkilön lähtöön ja takaisin paluuseen liittyvistä tunnekokemuksista. Tekstin avainsanoja ovat nostalgia ja koti-ikävä. Artikkelissa esitellään ja analysoidaan Sivakasta nuorena pois muuttaneen, suuren osan elämästään lähetystyössä Afrikassa viettäneen ja eläkepäivikseen synnyinkyläänsä kesäasukkaaksi palanneen Maila Mustosen elämänvaiheita ja hänen maailmankuvaansa, jonka muotoutumisessa lapsuusajalla on ollut tärkeä merkitys. Mustosen kuva Sivakasta rakentuu ennen kaikkea hänen lapsuudenaikaisille kokemuksilleen, jotka yhdessä äidiltä kuultujen kertomusten ja omien aikuisuuden lähtö- ja paluukokemuksien kanssa tekevät kylästä ainutkertaisen kodin ja nostalgian värittämän elinympäristön.
Kokoelman kolmannen osion otsikko on ”Liikkeellä” ja se sisältää jälleen kaksi artikkelia. Hannu Itkosen ja Mikko Simulan artikkelissa näkökulma on liikuntasosiologinen. Siinä pureudutaan – jälleen yksittäisten henkilöiden haastatteluihin perustuen – liikkumisen ja yleisemminkin kaikenlaisen ruumiillisen tekemisen käytänteisiin Rasimäessä. Huomio kohdistuu erilaisten liikkumismuotojen jatkuvuuksiin ja muutoksiin kyläläisten eri elämänvaiheissa, ja tässäkin jäljitetään kylälle ominaista, spesifisti rasimäkeläistä liikuntakulttuuria, joka paikallistuu ja muotoutuu fyysisten reunaehtojen ja eri toimijoiden tarpeiden ja toiminnan pohjalta. Pertti Rannikko puolestaan määrittelee ”Täyttyvä syrjäseutu” -artikkelissaan uudelleen kylää ja kylätutkimuksen kohdetta. Liikkuvuus ja monipaikkaisuus eivät ole pelkästään urbaaneja ilmiöitä, vaan ne luonnehtivat myös nykypäivän maaseutua, ja ”mobiili maaseutu” onkin osuva termi kuvaamaan maaseudun kehityssuuntia ja -piirteitä. Kuten jo edeltävissä artikkeleissa on esitetty, kylä ei koostu vain siellä kirjoilla olevista ihmisistä, vaan sitä rakentavat osaltaan uudenlaiset tuotantomuodot (peltojen etäkäyttö, turvetuotanto), ulkomainen kausityövoima (kuten taimikonhoitajat ja marjanpoimijat) sekä vapaa-ajan asukkaat. Kylätoiminta ja organisoituneet kyläyhdistykset toimivat sekä paikan päällä että etäyhteyksien, esimerkiksi oman lehden tai verkkosivujen välityksellä. Lisääntynyt luonnon virkistyskäyttö ja mahdollisuus vaihtoehtoisen elämäntavan toteuttamiseen tuovat niin ikään väkeä maaseudulle. Nykypäivänä liikkuvuuden ja monipaikkaisen elämänmuodon seurauksena syntyy maaseudulla sosiaalisia rakenteita, jotka ovat varsin kaukana vanhasta staattisen kyläyhteisön mielikuvasta.
Tulevaisuuden näkymiä
Kirjan päättää epilogi, jossa tutkimusryhmässä pisimpään toimineet Jukka Oksa (mukana vuodesta 1973) sekä Seppo Knuuttila ja Pertti Rannikko (molemmat vuodesta 1983) reflektoivat kokemuksiaan hankkeen parissa. He tarkastelevat projektin eri vaiheita ja tutkijoiden muuttuvaa asemaa suhteessa niihin yhteiskunnallisiin ja poliittisiin muutoksiin, joiden puitteissa työtä on tehty, tutkimusotteissa ja -näkökulmissa tapahtuneita uudelleenarviointeja, projektin tieteidenvälisyyttä sekä alati muuttuvaa ymmärrystä tutkimuskohteesta. Lyhyt teksti lienee tulkittavissa eräänlaiseksi tilinpäätökseksi, jossa hankkeeseen valtaosan tutkijanurastaan omistaneet varttuneet tiedemiehet haluavat siirtää vetovastuuta nuoremmille. Vaikka nyky-yliopistoissa tuskin olisi mahdollista käynnistää ja pitää yllä vastaavanlaista hanketta, ovat kirjoittajat kylätutkimusprojektin suhteen toiveikkaita. He arvelevat uuden, nuorempien tutkijoiden kirjoittaman raportin ilmestyvän taas kymmenen vuoden kuluttua.
Kotona, kylässä, liikkeellä on monessa suhteessa ansiokas kirja. Se osoittaa, että Sivakan ja Rasimäen kylät säilyvät ja kukoistavat, vaikka niiden perusolemus onkin muuttunut radikaalisti. Tutkimusten aineistopohjat paljastavat etnografisten kenttätyömenetelmien vahvuuden, kun halutaan saada selville ja tuoda ilmi jotakin samanaikaisesti yksilökohtaista ja yleisemmin pätevää. Kirjan artikkeleissa projektin pitkäkestoisuus ja jatkuvuus ovat selvästi näkyvillä: useimmat tekstit kytketään suoraan kylätutkimusprojektin aiempiin julkaisuihin, erityisesti tätä edeltäneeseen Kylän paikka -teokseen. Luonnollisesti artikkelikokoelma kertoo ennen kaikkea tutkimuksen kohteena olleista kylistä, mutta se tarjoaa hyödyllisiä näkökulmia ja antaa ajattelemisen aihetta kenelle tahansa maaseudun, paikallisuuden, paikkojen ja identiteettien tutkimuksesta kiinnostuneelle.
Kirjallisuus
Enges, Pasi 2010: Kylätutkimusta tieteidenvälisesti. – Elore 17 (2) [online]. < http://www.elore.fi/arkisto/2_10/enges_2_10.pdf > [21.4.2017.]
Filosofian tohtori Pasi Enges on folkloristiikan yliopistonlehtori Turun yliopistossa.