Isotalo, Anu 2015: Mistä on hyvät tytöt tehty? Somalitytöt ja maineen merkitykset. Turku: Turun yliopisto. 355 sivua.
Heidi Haapoja
Somalit ovat eräs suurimmista maahanmuuttajaryhmistä Suomessa. Tämä vähemmistöryhmä on suomalaisessa katukuvassa arkipäiväinen näky ja samalla erityisesti julkisten diskurssien vieras ja ”toinen”. Toiseus kulminoituu usein somalinaisiin ja -tyttöihin, jotka erottuvat jo pelkästään pukeutumisellaan ja ihonvärinsä puolesta muusta väestöstä. Se, mitä tästä ryhmästä loppujen lopuksi tiedetään, miten heidän äänensä kuuluu yhteiskunnallisissa keskusteluissa ja millaisia merkityksiä somalitytöt ja -naiset itse antavat esimerkiksi islamille ja suomalaisuudelle, on toinen asia.
Uskontotieteilijä Anu Isotalo on väitöskirjassaan päässyt lähelle näitä merkityksiä. Hän on tutkinut somalityttöjä ja sitä, miten ”hyvän tytön maine” rakentuu tyttöyttä koskevassa puheessa. Isotalon aineisto on etnografinen, ja tutkimus perustuu 25 turkulaisen, 17–35-vuotiaan somalitytön ja -naisen tutkimushaastatteluun, kenttäpäiväkirjoihin sekä osallistuvaan havainnointiin. Haastattelut on toteutettu vuosina 2003–2005. Isotalo kysyy tutkimuksessaan, minkälaista somalityttöä pidetään maineeltaan hyvänä tyttönä ja miten maine voi mennä, mikä merkitys sosiaalisilla verkostoilla on tyttöjen maineen määrittelyssä sekä mitä somalitytöt ja nuoret naiset ajattelevat tytön maineeseen liittyvistä odotuksista ja miten he niistä tietoisina toimivat.
Isotalon tutkimus paikantuu paitsi uskontotieteeseen ja suomalaiseen islam-tutkimukseen, myös sukupuolen- ja nuorisotutkimukseen sekä kulttuurimaantieteeseen. Tutkimuksen ote onkin varsin monitieteinen, mikä on hyvä ratkaisu, sillä tytön maineen rakentuminen ei ole pelkästään uskontoon, pelkästään tyttöyteen tai pelkästään etnisyyteen liittyvää merkityksenantoa: hyvän tytön maine rakennetaan pikemminkin näiden tekijöiden leikkauspisteissä. Näin ollen taustalle tarvitaan laajaa tutkimuksellista kehystä, joka valottaa näiden leikkauspisteiden taustoja ja merkityksiä.
Tutkimus rakentuu teoreettiselta viitekehykseltään pitkälti ”isojen nimien” varaan: somalityttöjen maineen rakentumista tarkastellaan esimerkiksi Judith Butlerin (esim. 1990) performatiivisen sukupuoliteorian, J.L. Austinin (1962) puheaktiteorian, Foucault’n (esim. 1998) vallan, tiedon ja diskurssien yhteenkytkeytymisen ajatuksen ja feministimaantieteilijä Doreen Masseyn (esim. 1994) tarkasteleman sosiaalisesti rakennetun tilallisuuden näkökulmista. Nämä teoreettiset näkökulmat limittyvät Isotalon tutkimuksessa mutkattomasti ja toimivat eräänlaisena sateenvarjona, johon aineistoa peilataan. Isotalo soveltaa varsin kirkkaan selkeästi kaikkia näitä laajoja teoreettisia kehyksiä, jotka ikään kuin leikkaavat toisiaan juuri maineen määrittelyjen yhteydessä – tai leikkauspisteeseen Isotalo ainakin onnistuu nämä tuomaan.
Etnografia tutkimusotteena
Isotalon tutkimus pohjaa etnografiseen tutkimusperinteeseen ja sen metodologisiin otteisiin. Isotalo kuvaa aineiston tuottamisen prosessia huolellisesti, jopa pilkuntarkasti, ja myös aineisto vaikuttaa olevan erittäin tarkasti dokumentoitua sivunumeroituine kenttäpäiväkirjoineen. Haastattelut on litteroitu, ja Isotalo on anonymisoinut kaikki haastateltavat huolellisesti. Hän perustelee tätä aiheensa arkaluonteisuudella ja Turun somaliyhteisön pienuudella, ja anonymisointi onkin tutkimuseettiseltä kannalta tarkoituksenmukaista. Isotalo ei käytä pseudonyymejä, vaan haastateltavia kutsutaan vain geneerisesti ”erääksi tytöksi” tai ”naiseksi”. Isotalon luomat haastatteluviitteet on sijoitettu kautta koko leipätekstin alaviitteisiin, mikä entisestään häivyttää haastattelukatkelmien yhteyttä yksittäisiin haastattelutilanteisiin. Välillä haastateltavien henkilöllisyyksien häivytys johtaa siihen, että lukijan on hieman haasteellista pysyä tulkinnassa mukana: kuinka paljon mikäkin tulkinta viittaa juuri Isotalon tekemiin haastatteluihin ja kuinka paljon ne pohjaavat aiempaan tutkimuskirjallisuuteen? Tämä ongelma ei tule säännönmukaisesti esille, mutta joissakin kohdissa lukija kadottaa yhteyden tutkimuksen haastatteluaineistoon.
Isotalo kutsuu otettaan ”kotietnografiaksi”, millä hän viittaa tutkijan lähiympäristössään tekemään etnografiseen tutkimukseen. Isotalo on itse turkulainen, ja hän kuvaa, kuinka kenttä limittyi hänen omaan vapaa-aikaansa: tutkija saattoi törmätä tutkimuksen teon aikana tutkittaviinsa kaupungilla kulkiessaan tai bussissa matkustaessaan. Isotalo analysoi ”Etnografinen tutkimusote” -luvussa omia kentälle paikantumisiaan ja muun muassa kentän käsitettä vivahteikkaasti ja syvällisesti: hänelle kenttä on kartografinen, sosiaalinen, metodologinen ja tekstuaalinen kokonaisuus, jossa nämä kaikki materiaaliset, tilalliset ja diskursiiviset suhteet vaikuttavat toisiinsa prosessinomaisesti.
Isotalo kuvaa teoreettisen viitekehyksen ja etnografisen tutkimusotteen huolellisesti, mutta varsinaista menetelmälukua väitöskirja ei sisällä. Menetelmän kuvaus on upotettu osaksi ”Etnografinen tutkimusote” -lukua, erityisesti alalukuun ”Aineiston, teorian ja tutkimustekstin suhde” ja myös sinne tänne muihin alalukuihin. Isotalon metodologinen ote on asiallinen, mutta olisin kaivannut vielä eksplisiittisempää menetelmän kuvaamista perinteiseen väitöskirjatyyliin. Analyysiluvut ovat kuitenkin varsin kirkkaita ja metodologisesti johdonmukaisia, joten Isotalon ei voi väittää toimineen aineistonsa suhteen epäloogisesti tai epäjärjestelmällisesti.
Ruumiilliset performatiivit ja sukupuolitetut moraalitopografiat hyvää tyttöä tuottamassa
Tutkimuksen analyysiosio on jaettu kahteen laajaan teemaan. Näistä ensimmäinen, ”Ruumiillisia performatiiveja”, käsittelee pukeutumista, seksuaalisuutta, ympärileikkausta ja seurustelua, siis teemoja, joissa tyttöyttä ja hyvän tytön mainetta rakennetaan ruumiillisuuteen liittyvien tekijöiden kautta. Tämä luku on kokonaisuudessaan onnistunut ja koherentti, ja siinä tuodaan esille aiheita, jotka ovat suomalaisessa ja ylipäänsä eurooppalaisessa kontekstissa haastavia ja ristiriitoja aiheuttavia. Isotalo on onnistunut tuomaan näistä teemoista esille haastateltavien äänen, sen, joka julkisessa keskustelussa saattaa olla taka-alalla. Mitä somalitytöt ja -naiset itse ajattelevat esimerkiksi huiviin pukeutumisesta tai ympärileikkauksesta? Minulle, toiselta alalta tulevalle tutkijalle, nämä olivat aivan uusia ääniä, joita mielelläni kuulisin lisää vaikkapa juuri julkisissa keskusteluissa. Esimerkiksi pukeutumiskysymyksessä Isotalo tuo esille sen, miten länsimaissa huivin ja pitkien hameiden käyttö saatetaan nähdä alistamisen ja sorron merkkinä, kun taas somalitytöt itse pitävät niitä hyvinkin merkityksellisinä ”hyvän” ja ”kunnollisen” uskonnollisuuden ja etnisyyden tunnuksina. ”Hameen poistaminen on ihan niinkun että otit itsestä koko kulttuurin roskiin”, toteaa eräs haastateltava.
Toinen vavahduttava aihe on tyttöjen ympärileikkaus, joka länsimaisesta näkökulmasta näyttäytyy silpomisena ja väkivaltana. Isotalon aineistossa tulee esille, että monet Somaliassa syntyneet ja ympärileikatut tytöt kuitenkin pitävät itseään ”puhtaampina” ja ”eheämpinä” kuin ympärileikkaamattomia tovereitaan. Diasporassa asenteet varsinkin laajamittaista infibulaatio-ympärileikkausta kohtaan ovat muuttuneet kielteisemmiksi, vaikka yhteiskunnan jyrkät mielipiteet aiheesta aiheuttavat myös ristiriitaa ja jopa surua: ”Kun mä luulen, että mä oon ihan täydellinen, mutta ne sanoo, että puuttuu. Jotain puuttuu”, eräs haastateltavista pohtii. Kiinnostavaa olisi kuulla, millaisilta asenteet nyt, yli 12 vuotta Isotalon haastattelujen jälkeen, näyttävät. Tämän hetken suomalaisista somalitytöistä suurempi osa on kuitenkin jo syntynyt Suomessa, eikä tyttöjen ympärileikkauksia tiettävästi ole Suomessa toteutettu.
Analyysin toinen osio kutoutuu ”sukupuolitettujen moraalitopografioiden” ympärille. Isotalo viittaa moraalitopografian käsitteellä ”sellaisiin sosiotilallisiin merkityksiin, joissa tilan, tilan haltuunoton ja tilallisen käyttäytymisen tulkinnat ovat luonteeltaan moraalisia ja sellaisina tilaa ja/tai tilan käyttäjien toimintaa arvioivia ja arvottavia” (s. 36). Moraalitopografioita käsittelevä luku on hivenen hajanaisempi kuin ensimmäinen aineistoluku, ja se sisältää jonkin verran toistoa. Sen keskeiset teemat ovat kuitenkin merkityksellisiä ja tutkimuskysymysten kannalta tärkeitä.
Isotalo tuo luvussa esille, miten hyvän tytön maineeseen kuuluu se, ettei tätä pidetä ”kaupunkityttönä”, joka viettää liikaa aikaa vaikkapa kauppakeskuksissa tai muissa nuorison suosimissa paikoissa, erityisesti, jos näissä käy myös poikia. Kaupunkitilassa toimii myös somaliyhteisön oma sosiaalinen kontrolli, jota tytöt kuvaavat ”näkymättöminä silminä”. Yhteisön aikuiset ja perheenjäsenet pitävät silmällä kaikkia yhteisön nuoria, myös kotien ulkopuolella. Aineistosta käy ilmi, että nuorten ajanvietto on varsin sukupuolitettua: somalipoikien liikkumatila ja toimijuus kaupunkitilassa on vapaampaa kuin tyttöjen. Tytöillä on myös suurempi rooli kodinhoidossa. Lisäksi tytöiltä odotetaan, etteivät nämä tule ”liian suomalaisiksi”. Suomalaisten nuorten toiminnassa maineen kannalta ongelmallisia puolia ovat esimerkiksi vapaa seurustelu, seksin harrastaminen ennen avioliittoa ja paljastava pukeutuminen. Toisaalta aineistossa tuodaan esille, että Helsingissä myös somalityttöjen toiminta voi olla vapaampaa kuin Turussa.
Hyvät tytöt 2000-luvun alkupuolella ja nyt?
Kuten Isotalo toteaa, somalikulttuurissa ”hyvä tyttöys” ja hyvä maine rakentuvat diasporassa kulttuuristen neuvottelujen tuloksena. Tyttöjen odotetaan kiinnittyvän somalialaiseen taustaansa, islamilaisiin arvoihin ja yhteisöönsä, mutta samalla heiltä odotetaan myös osallistumista suomalaiseen yhteiskuntaan, erityisesti sen hyväksi katsottuihin puoliin kuten koulutukseen. Isotalon tutkimuksessa hyvää mainetta performoitiin esimerkiksi pukeutumisella ja tietynlaisella sosiotilallisella käyttäytymisellä. Kiinnostavaa kyllä, koulumenestystä, koulutusta tai ammatinvalintaa ei tutkimuksessa mainita juuri lainkaan hyvän maineen tekijöinä. Epäselväksi jää, eikö näistä tekijöistä juuri puhuttu haastatteluissa, vai ohjasiko Isotalon haastatteluteemojen valinta (ks. Liite 2, s. 345–350) keskittymään muihin asioihin.
Tutkimuksen aikaperspektiivistä mietityttämään jäi haastattelujen ja tutkimuksen julkaisuajankohdan pitkä väli: haastattelut on toteutettu yli 10 vuotta ennen väitöskirjan lopullista valmistumista. Isotalo reflektoi tätä tutkimuksessaan aivan viimeisillä sivuilla lyhyesti ja toteaakin, että ”vaikka hyvä maine on edelleen keskeinen asia Suomessa aikuistuvien somalityttöjen elämässä, on mahdollista, että tulkinnat perinteisinä pidetyn turvaamisesta ja valtakulttuurista erottautumisesta voivat toisen sukupolven kohdalla järjestyä hieman toisin kuin maahan muuttaneen sukupolven kohdalla” (s. 301). Vuoden 2017 perspektiivistä katsottuna somaliyhteisön tulkintoja voisi tänä päivänä värittää myös yhteiskunnassa vallitseva oikeistopopulistinen ilmapiiri ja sen mahdollisesti mukanaan tuoma lisääntynyt refleksiivisyys uskonnolliskulttuurisia piirteitä kohtaan. Lisäksi sosiaalinen media saattaa hyvinkin muovata nuorten tulkintoja voimakkaasti. Tämä lienee hyvä kohde jatkotutkimukselle, jolle Isotalon huolellinen työ tarjoaa oivan vertailupohjan.
Tutkimuksen yhteiskunnallisesta vaikuttavuudesta
Käsillä oleva väitöskirja on tärkeä avaus yhteiskunnallisissa keskusteluissa, ja sen sovellettavuus ja vaikuttavuus lienee merkittävä. Isotalon aineistolähtöinen tutkimusote toimii hyvin ja täyttää tavoitteensa: haastateltavien äänet pääsevät kuuluviin, eikä heidän kokemuksiaan mitätöidä tai sivuuteta. Tässä laadullinen tutkimus onkin parhaimmillaan ja täydentää esimerkiksi tilastomenetelmin tehtyjä maahanmuuttajaryhmiä koskevia tutkimuksia. Voisi kuvitella, että Isotalon tutkimusta voidaan käyttää ja soveltaa esimerkiksi yhteiskunnallisessa päätöksenteossa, koulutuksessa ja terveydenhoitotyössä.
Isotalon tutkimus myös onnistuu dialogisessa otteessa ja siltojen luomisessa: se ei myötäile tai eksotisoi kohdettaan, mutta antaa kohteen puhua. Isotalo on kriittinen ja analyyttinen, mutta kunnioittava. Tämä on kaikkein haastavin linja niin sanotuissa monikulttuurisuuskeskusteluissa: ”toiseutta” on helppoa kritisoida ja paheksua ja toisaalta sitä on helppoa eksotisoida ja ihailla. Isotalon tutkimus tekee näkyväksi sen, että vaikka jotkut somaliyhteisön ratkaisut tuntuvat suomalaisesta näkökulmasta patriarkaalisilta tai jopa alistavilta, on analyyttinen kuuntelu kuitenkin paras tapa pohjustaa dialogia yhteiskunnallisissa keskusteluissa.
Kirjallisuus
Austin, J. L. 1962: How to Do Things with Words. The William James Lectures Delivered at Harvard University in 1955. Oxford: Clarendon Press.
Butler, Judith 1990: Gender Trouble. Feminism and the Subversion of Identity. New York: Routledge.
Foucault, Michel 1998: Seksuaalisuuden historia. Tiedontahto. Nautintojen käyttö. Huoli itsestä. Suom. Kaisa Sivenius. Helsinki: Gaudeamus.
Massey, Doreen 1994: Space, Place and Gender. Cambridge: Polite Press.
Filosofian tohtori, musiikin maisteri Heidi Haapoja toimii post doc -tutkijana Helsingin yliopistossa ”Omistajuus, kieli, kulttuuriperintö: Kansanrunousideologiat Suomen, Karjalan tasavallan ja Viron alueilla” -projektissa.