Jouhki, Jukka & Henna-Riikka Pennanen (toim.) 2016: Länsi: käsite, kertomus ja maailmankuva. Helsinki: SKS. 248 sivua.
Jyrki Pöysä
Tieteen termipankin mukaan ”tyhjä tai kelluva merkitsijä on merkki, jonka merkitty on epäselvä, vaihteleva tai määrittelemätön. Tämä tarkoittaa sitä, että merkitsijät edustavat eri ihmisille erilaista merkittyä. Tyhjä merkitsijä saa siis sellaisen merkityksen kuin kukin tulkitsija sille antaa. Tyhjällä merkitsijällä ei ole muuta merkitystä kuin se, että se merkitsee jotakin merkittyä.” (Tieteen termipankki 7.4.2017.) ”Länsi” on erinomainen esimerkki tyhjästä tai kelluvasta merkitsijästä, käsitteestä, jolla ei ole kiinteää merkitystä. Silti tai juuri siksi ”länsi” ja ”läntinen” esiintyvät mediadiskursseissa tänäkin päivänä ikään kuin kaikille ymmärrettävinä määreinä (ks. Jouhki 2015). Onkin jo aika miettiä, mitä tämän itsestäänselvänä pidetyn puhetavan takana on. Jukka Jouhkin ja Henna-Riikka Pennasen toimittaman tutkimusantologian kirjoittajat kartoittavat ”lännen” merkityksiä ennen muuta historiallisesti, eri puolilla maapalloa eri aikoina toteutuneina merkityksenantoina.
Läntisyyden monet narratiivit
Kirjan aloittaa kahtia jaettu johdantoartikkeli, joka koostuu lyhyestä esipuheesta ja toimittajien yhdessä kirjoittamasta luvusta ”Näkökulmia länteen”. Ratkaisu on hyvä: näin saadaan sijoitettua kirjan alkuun kunnollinen, laajempi katsaus aihepiirin tutkimushistoriaan kuin perinteisessä johdantoluvussa mahtuisi olemaan. Historiantutkimuksen alalta keskeisinä niminä nousevat esiin länsimaiden perikadosta ensimmäisen maailmansodan jälkeen kirjoittanut Oswald Spengler (Länsimaiden perikato, 2002 [1918–1922]) ja myöhemmin vertailevan historiantutkimuksen näkökulmasta länttä tarkastellut Arnold Toynbee. Lähempää nykyaikaa nostetaan esiin Francis Fukuyaman (End of History, 1989) ja Samuel Huntingtonin (The Clash of Civilizations, 1993) artikkelit. Näistä ensimmäinen on kehitysuskossaan optimistinen, lännen voittokulkuun uskova, kun taas jälkimmäinen liittyy spengleriläiseen lännen perikadon narratiiviin. Ajallisena perspektiivinä lännen narratiiviin sisältyy näin sekä utopian että dystopian elementtejä.
Sumean länsi-käsitteen vanhimpia käyttötapoja ovat viittaaminen elämäntapaan, kulttuuriin ja sivilisaatioon. Englannin kielessä (omaa) elämäntapaa on luonnehdittu läntiseksi jo 1200-luvulta alkaen. Sivilisaatio-käsitteen nousu lännen synonyymiksi ajoittuu 1800- ja 1900-lukujen taitteeseen. Vahvasta etnosentrisestä sävystään huolimatta sivilisaatio-tulkinta näyttää olevan vieläkin mahdollinen, mikä näkyy esimerkiksi Huntingtonin artikkelin otsikossa.
Kirjassa Markus Lehden ja Reetta Frostin artikkelit käsittelevät sivilisaatioteemaa Lännen erityislaatua korostavan taantumanarratiivin ja tieteen länsimaisuuden myytin näkökulmasta. Frost nostaa kiinnostavasti esiin tieteen pitkäkestoiset narratiivit. Tällaisia ovat antiikin erityislaatua korostava keskiajan merkityksen vähättely (renessanssi) ja tämän päivän läntisyys-problematiikan näkökulmasta erityisen tärkeä arabikulttuurin tieteellinen merkitys.
Kirjan artikkelit osoittavat, että sivilisaation ohella lännellä ja läntisyydellä on viitattu moniin muihinkin asioihin, muun muassa kristinuskoon, demokratiaan, tasa-arvoon ja ihmisoikeuksiin. Näyttääkin selvältä, että puhujan omaan viiteryhmään viittaavana käsitteenä läntisyys kytkeytyy nimenomaan dikotomiseen me/muut‑ajatteluun, jossa läntisyys (me) edustaa kaikkea hyvää ja arvokasta. Vastakohtaa, ulossuljettua toista, voivat edustaa historiallisesta tilanteesta riippuen esimerkiksi kommunismi tai islamilaisuus.
Usein toiseutta edustava barbaria sijoitetaan itään, jolla ei tarvitse olla paljoakaan tekemistä kuvitellun kohteensa globaalin sijainnin kanssa. Toiseuden, toiseuttamisen ja kuviteltujen yhteisöjen teorioina nostetaan kirjassa esiin erityisesti Edward Saïdin ja Benedict Andersonin kirjoitukset. Kirjan historiantutkimuksellisten lähtökohtien kannalta erityisen tärkeänä länsi-ajattelun kritiikkinä voi pitää muun muassa kirjoittamisen historiaa tutkineen antropologin Jack Goodyn teosta Theft of History (2006), joka otsikossaan viittaa väljästi Fukuyamaan. Kirjassa Goody syyttää historiankirjoitusta eurosentrisestä taipumuksesta kirjoittaa monet ihmiskunnan keskeisistä intellektuaalisista saavutuksista lännen nimiin. Kriittisinä näkökulmina tärkeitä ovat myös suomalaisten tutkijoiden, esimerkiksi Jaakko Hämeen-Anttilan ja Jukka Korpelan pohdinnat Suomen kuvitellusta läntisyydestä.
”Lännen” itsekeskeisyys näkyy tavassa kirjoittaa oma tieteenhistoria loogiseksi jatkumoksi kreikkalaisten ”ensimmäisen sivilisaation”, Aristoteleen ja Platonin perinnölle. Eurooppalaisten yliopistojen filosofianhistorian opetuksessa tämä lienee edelleenkin vakiintunut käytäntö. Goodyn kritisoima historiantutkimus voisi toimia kuitenkin tällaisen yksilinjaisen narratiivin kyseenalaistajana. Tässä mielessä avartavia ovat esimerkiksi kirjan katsaukset Kiinasta, Koreasta ja Japanista. Kiinnostavaa on lukea, miten Japania on soviteltu osaksi länttä jo 1800-luvun lopulta alkaen (Henna-Riikka Pennasen artikkeli ”keltaisesta vaarasta”). Vakiintuneita historiankäsityksiä kyseenalaistavina erityisen tärkeitä ovat kuitenkin Pasi Ihalaisen ja Jouni Tillin kuvaukset Suomen kiemurtelusta 1900-luvun ensimmäisen puoliskon geopoliittisessa todellisuudessa. Kulttuurinen ja poliittinen suuntautuminen Saksaan kävi suomalaisille ongelmalliseksi varsinkin siinä vaiheessa, kun ensimmäisen ja toisen maailmansodan voittajavaltiot (eli tuolloinen ”länsi”) määrittelivät Saksan barbarian edustajaksi, sivilisaation vastavoimaksi.
Lopuksi
Kirja ansaitsee erityiset kiitokset toimittajiensa huolellisesta kädenjäljestä: yksittäiset artikkelit ovat tasapainoisia ja kirjan muodostama kokonaisuus on suhteellisen johdonmukainen. Myös tekstien kieli on historiantutkimuksen tapaan selkeästi argumentoivaa. Kirjan käyttäjän näkökulmasta viitteiden ja artikkeleissa käytetyn kirjallisuuden sijoittelu on kuitenkin hieman ongelmallinen. Jokaisen tekstin lopussa on lähteet ja kirjallisuusosio, mutta tekstin viitteet löytyvät vasta kirjan lopusta, kaikkien artikkelien yhteisestä viiteosiosta. Ratkaisua ei voi pitää erityisen onnistuneena, sillä lukija joutuu artikkelin lähteitä ja kirjallisuutta etsiessään selailemaan kirjaa edestakaisin. Mahdollisuus arvioida tekstien taustakirjallisuutta olisi helpottunut, jos kirjallisuusosiot ja viitteistö olisi sijoitettu kunkin artikkelin loppuun tai alaviitteisiin.
Kiitosta on annettava myös asia- ja henkilöhakemistolle, joka monista julkaisuista jää toimittajien ajan puutteen vuoksi pois. Toisaalta kirjoittajista olisi kaivannut enemmän tietoa: takakansitekstin mukaan ”kirjoittajat ovat länsimaita eri näkökulmista tutkivia yhteiskuntatieteilijöitä, historioitsijoita ja kulttuurintutkijoita”. Keitä, mistä, mitä muuta he ovat tutkineet? Lukijan ei voi edellyttää automaattisesti täydentävän kirjan puuttuvia tietoja googlaamalla, vaikka niin hän todennäköisesti tekee törmätessään uusiin kiinnostaviin kirjoittajanimiin.
Kirjan suuri ansio on aihepiirin tuoreus suomalaisessa keskustelussa. Yhtenäistä kuvaa lännestä ei tosin muodostu, eikä se ehkä olisi kohteen konstruktivistisen luonteen huomioon ottaen edes mahdollista. Sen sijaan kirja tarjoaa paljon kiinnostavaa pohdittavaa lännen kaltaisten poliittisten käsitteiden toimintalogiikasta ja niiden erilaisista retorisista ja poliittisista käytöistä.
Toisaalta korostuneen historiallinen tarkastelukulma on jossain määrin myös ongelma: kuva kelluvan merkitsijän retorisista käyttötavoista tässä päivässä jää turhan ohueksi, vaikka se useissa kohtaa vilahteleekin taustalla ikään kuin tekstien ja koko kirjan lähtöoletuksena. Nyt lukijan mietittäväksi jää, miten nykyisen läntisen sivistyksen sanansaattajista puhutaan esimerkiksi Irakissa, kirjoitustaidon ja ”länsimaisen kulttuurin” syntysijoilla. Entä miten läntisen kulttuurin myyttisillä alkulähteillä, Kreikassa, suhtaudutaan tänä päivänä eurooppalaisuuteen, yhteen läntisyyden avainkategorioista? Miten Erdoganin Turkki kokee suhteensa länteen? Millainen ylipäätään on islamilaisen maailman länsi-kuva ja eikö puhe islamilaisesta maailmasta jo sinänsä ole lännen toiseuttavan katseen homogenisoima? Tällaisten kysymysten tarkastelu ansaitsisi kokonaan oman julkaisunsa, mutta tässäkin antologiassa sille olisi ehkä kannattanut uhrata enemmän tilaa – niin usein kirjoituksissa kuitenkin viitataan islamilaiseen maailmaan lännen vastakohtana.
Donald Trumpin nimeen liitetty totuudenjälkeinen aika ja protektionismin uusi nousu eivät myöskään ole ehtineet vaikuttaa kirjan teksteihin: populismin nousun myötä maailmanpoliittisissa koordinaateissa tapahtunut muutos vihjaa, että kirjassa implisiittisenä taustaoletuksena monessa kohtaa näkyvä Euroopan ja Yhdysvaltain itseoikeutettu asema läntisen sivilisaation puolustajina ja edustajina onkin vain yksi historiallinen muodoste. Ehkä elämmekin jo uuden vaiheen alkua lännen historiassa? Onneksi Länsi: käsite, kertomus ja maailmankuva antaa kuitenkin aineksia myös muuttuvan länsi-kuvan tarkasteluun lännen pitkän historian valossa.
Kirjallisuus
Fukuyama, Francis 1989: The End of History? – The National Interest 16, 3–18.
Goody, Jack 2012 [2006]: The Theft of History. Cambridge: Cambridge University Press.
Huntington, Samuel 1993: The Clash of Civilizations? – Foreign Affairs 72 (3), 22–49.
Jouhki, Jukka 2015: Venäjä, Ukraina ja sumea länsi: Banaali oksidentalismi Helsingin Sanomissa. – Media ja viestintä 38 (4), 165–186.
Spengler, Oswald 2002 [1918–1922]: Länsimaiden perikato. Maailmanhistorian morfologian ääriviivoja. Helsinki: Tammi.
Tieteen termipankki 7.4.2017. Semiotiikka: kelluva merkitsijä / tyhjä merkitsijä [online]. < http://tieteentermipankki.fi/wiki/Semiotiikka:tyhjä_merkitsijä > [7.4.2017.]
Dosentti Jyrki Pöysä toimii tutkijana Itä-Suomen yliopiston Karjalan tutkimuslaitoksella.