Lehtonen, Jussi 2016: Skenaarioita maaseudun palveluista. Kaupat, kirjastot, pankit ja postit historiasta tulevaisuuksiin. Turku: Turun yliopisto. 335 sivua.
Sari Tuuva-Hongisto
Jo vuosikymmeniä on uskottu, että maaseutu tyhjenee, ja sama tyhjenemisen uhka heijastuu myös tulevaisuuteen. Pitkät välimatkat ja harva asutus on nähty ongelmana ja hankaluutena erityisesti palvelujen saavutettavuuden ja järjestämisen kannalta. Tähän ajankohtaiseen ja tärkeään aihepiiriin tarttuu Jussi Lehtonen kansatieteen väitöskirjassaan Skenaarioita maaseudun palveluista. Kaupat, kirjastot, pankit ja postit historiasta tulevaisuuksiin, jossa käsitellään suomalaisia myymälä-, kirjasto- ja pankkiautoja sekä autopostitoimistoja. Tutkimus yhdistää kansatiedettä ja tulevaisuudentutkimusta ja selvittää maaseudun ”neljän keskeisimmän” palvelun historiaa, nykytilannetta ja tulevaisuutta.
Muutoksen nopeus
Lehtonen käy kirjassaan aihepiiriä läpi palvelu palvelulta. Myymälöitä, kirjastoja, pankkeja ja postipalveluita yhdistää se, että niitä on liikuteltu autoilla maaseudulla. Sen sijaan ne eivät muodosta palvelukokonaisuutta, kuten esimerkiksi kaupallisia palveluita, kunnallisia palveluita tai hyvinvointipalveluita, joiden erilaisia toteuttamistapoja tai kehityskulkuja ne kuvaisivat. ”Että sen tähden mä en näe ollenkaan että näitä voi ihan kauheesti verrata pankkiautoo niinkun myymäläautoon ja kirjastoautoon” (s. 167), toteaa yksi Lehtosen haastateltavista. Samaa pohdin aloittaessani tutkimuksen lukemisen. Sisällössä huomion kiinnittää myös aihepiirien käsittelyn tasapainottomuus. Joistain luvuista löytyy kolmentasoisia alaotsikoita, osassa päälukuja näitä ei ole lainkaan. Esimerkiksi myymäläautoista kerrotaan kolmentasoisissa luvuissa neljänkymmenen sivun verran, liikkuvista pankeista yhden pääluvun ja neljän sivun verran. Vaikka Lehtonen lopulta päätyykin skenaarioihin ja palvelujen yhdistymiseen, pysyttäytyy työn runko silti yksittäisten palvelujen kuvaamisessa.
”Toimintatavat ovat aina oman aikansa tuotteita” (s. 136) on osuva kiteytys tapojen muutoksesta, ja osuva ja kiinnostava on myymäläautoja käsittelevä luku kokonaisuudessaankin. Lehtonen on parhaimmillaan kuvatessaan aineiston kautta avautuvaa kulttuurista kuvaa myymäläautojen maailmasta. Myymäläautot tuntuivat edustavan sellaista asiakaslähtöisyyttä, josta nykyaikana voi vain haaveilla. Tuotevalikoimat toki olivat suppeita, mutta palvelu sen sijaan oli aivan omaa luokkaansa. Kauppa-autojen kauppiaat saattoivat hoitaa samalla asiakkaidensa pankkiasioita sekä reseptilääkkeitä. ”Esimerkiksi kerran kun talonväki ei ollut itse paikalla oli pysäkillä odottamassa kassi ja ostoslista ja kukkaro ja ohjeina, että laittakaa maidot jääkaappiin, termoksessa on kahvia ja syöttäkää koira” (s. 138).
Postin osalta palvelujen yhdistäminen ja siitä käyty keskustelu on tullut tutuksi aivan viime vuosilta. Kirja tuo esiin, että kehityksellä on pitkät juuret. Lehtonen kertoo, että maaseudun postinkantajat tekivät alueensa ihmisille perinteisesti pieniä palveluksia, kuten viestittivät asioita suusanallisesti eteenpäin, asioivat apteekeissa ja ostivat jopa vähäisiä ruokatavaroita jakoreitin varren ihmisille. Maaltamuuton tyhjennettyä kyliä Posti alkoi suunnitella tällaisen epävirallisen palvelujärjestelmän virallistamista. Mallia otettiin Ruotsista, jossa palvelujen lisääminen postinjakajan tehtäviin oli virallistettu 1970-luvun alkupuolella. Vanhuksille ja vammaisille suunnattujen tukipalvelujen suorittaminen postinjakelun yhteydessä olikin kokeilussa 1980-luvun alusta alkaen. Tehtäviin kuului muun muassa hälytyspalvelua, päivittäistavaroiden toimitusta sekä jonkin verran myös pankki- ja apteekkiasioiden hoitamista, pyykin kuljetusta pesulaan sekä aterioiden kotiinkuljetusta. Tosin nämä tehtävät eivät varsinaisesti liittyneet autopostitoimistojen tehtäviin vaan postin ja postinjakajien tehtäviin ylipäätään.
Muutokset voivat olla nopeita, kuten kirjan esimerkki itsepalvelukassoista käydystä keskustelusta vuodelta 2007 osoittaa: kymmenkunta vuotta myöhemmin kassat ovat jo yleisessä käytössä. Tämä sama muutoksen nopeus koskee hyvin monenlaisia palveluihin liittyviä asioita viimeisen kymmenen vuoden aikana, kahdestakymmenestä vuodesta puhumattakaan. Muutoksen nopeus on valitettavasti niukentanut myös yleisesti tutkimuksen, aineistojen sekä tutkimusjulkaisujen elinkaaria, jotka voivat olla hyvinkin lyhyitä. Tästä syystä aineistojen elinkaaresta olisi toivonut reflektiota, muutoksen ja ajan hampaan pohtimista myös tältä kannalta.
Ajan kuluminen tulee esiin jopa tahattoman humoristisesti. Kirjan aineistosta ”osan on kirjoittanut puhtaaksi Turun yliopiston entisen kulttuurien tutkimuksen laitoksen konekirjoittaja” (s. 82). Kun tutkimuksen aineisto on kerätty, on eletty 2000-luvun alkua. Työ on valmistunut ja julkaistu 2016, eli tuolloisen maailman tulevaisuudessa. Kirjaa lukiessa joutuu väistämättä pohtimaan paitsi aikaa sekä erilaisia aikatasoja myös sitä, missä ajassa tutkimuksessa lopulta liikutaan: mikä on tutkimuksen ajallinen ulottuvuus? Lehtosen Delfoi-kysely on tehty vuonna 2005 viidentoista vuoden aikajänteellä. Delfoissa siis visioitiin 2020-lukua, eli maailmaa kolmen vuoden kuluttua. Toisaalla Lehtonen kertoo, että tutkimuksen aikajänne on 2040-luvulla. Kiinnostavaa olisi ollut pohtia myös sitä, mitä ajalliselle ulottuvuudelle on tapahtunut tutkimuksen kuluessa, kun aineistot ovat 2000-luvun alusta ja työ esitetään tuoreena tutkimuksena viitisentoista vuotta myöhemmin.
Otsikon skenaariolupauksista huolimatta kirja painottuu menneeseen. Skenaarioita tai tulevaisuuden näkymiä tutkimuksesta hakeva saa odottaa pitkään. Menneessä viihdytään ja menneitä palveluja kuvataan huolella. Lehtonen taustoittaa tarkasti palvelujen kehityskaaret ja osoittaa muutosten jatkuvuudet, jotka ovatkin kirjan kiinnostavinta antia.
Kohti soveltavaa kansatiedettä
Lehtosen työ tuo loistavasti esiin sen, että ihmisillä on aina ollut tarve ratkaista ongelmia, mutta ratkaisut on haettu kulloisellekin ajalle sopivalla tavalla. Lehtosen tutkimus herättää ajattelemaan ja myös osoittaa hyvin konkreettisella tavalla kehityskulkujen samankaltaisuuden sekä teknologian kehityksen merkityksen, vaikka Lehtonen tuntuukin pitävän ”raideajattelua” suoraviivaistavana.
Toisaalta tuntuu, että Lehtonen jumittaa myös omalla raiteellaan, pyörillä. Olisin toivonut ja odottanut, että palveluja olisi käsitelty palvelukokonaisuuksina, palvelurakenteina tai palvelutarpeina, ei tiukasti kiinnitettyinä pyörillä kulkevaan muotoon. Tuolloin visiot olisivat saattaneet olla rohkeampia sen suhteen, miten palvelut syrjäisillä seuduilla tulevaisuudessa järjestetään. Jos silloinen mobiili ratkaisu oli palveluiden pistäminen pyörien päälle ja nykyinen mobiili ratkaisu on palveluiden tekeminen sähköisiksi ja digitaalisiksi, tuoko tuleva mobiili taas jotakin uutta? Minkälaisia uusia keinoja tuleva mobiili tuo tullessaan?
Liikkuvien palvelujen tulevaisuutena Lehtoselle näyttäytyvät monipalveluautot. Lehtonen nostaa skenaarioissaan esiin myös kunnallisten palvelujen laajenemisen esimerkiksi kunnallisina kauppa-autoina. Sähköiset palvelut tai digitalisaatio tulevat esiin yllättävän niukasti, ja Lehtosen skenaarioissa kuvataan muun muassa tulevaisuuden etätyöläistä, joka tekisi tiedonhakunsa kirjastoautossa ”kultajäsenenä” (s. 248). Itse teen tieteellistä työtä etätyönä vuonna 2017, ja olen pitänyt sitä pitkälti tietoteknologisen kehityksen ja verkkoyhteyksien mahdollistamana, mutta kukaties hyppään lähivuosina kirjastoauton kyytiin? Lehtonen tarjoaa kyllä selityksen sille, miksi palvelut nimenomaan olisivat jatkossakin pyörillä ja kulkisivat syrjäseutujen asukkaiden luo sen sijaan, että ne olisivat esimerkiksi sähköisesti tai digitaalisesti kotoa hoidettavissa: ”Digitiedottomien puolue, jolla on jo kymmenkunta kansanedustajaa, tukee tätä kehitystä voimakkaasti.” (S. 260.)
Lopun ”Epilogissa” Lehtonen ripustaa työnsä osaksi soveltavan kansatieteen kehitystä, jossa kansatieteellinen tulevaisuudentutkimus linkittyy hyvin ajankohtaiseen soveltavan tutkimuksen keskusteluun. Tähän keskusteluun kirja tuo hyvän kontribuution.
Filosofian tohtori Sari Tuuva-Hongisto on perinteentutkija ja työskentelee projektitutkijana Itä-Suomen yliopistossa Historian ja maantieteen laitoksella.