Taija Kaarlenkaski & Ulla Savolainen
Vuosi 2017 on ollut Suomi 100 vuotta -juhlavuosi. Eloren talousteemanumeron hengessä keskitymme myös tässä pääkirjoituksessa Suomi 100 -juhlaan erityisesti siihen kytkeytyvien kaupallisten tuotteiden näkökulmasta. Suomi 100 -merkillä varustettujen lukuisten kulutustuotteiden, kuten juustojen, oluen, leivän ja erilaisten käyttöesineiden kautta juhlavuosi on kenties eniten ollut läsnä myös kansalaisten arjessa. Ehdittiinpä yksi juhlavuoteen liittyvä keräilytuote, huhtikuussa 2017 julkaistu Suomi 100 -juhlarahasarja vetää jo kohun, närkästyksen ja hämmennyksen saattelemana pois markkinoiltakin. Muotoilija Ilkka Suppasen suunnitteleman Itsenäisyyden vuosikymmenet -juhlarahasarjan ideana oli tuoda kolikoiden eri puolissa esiin 100-vuotiaan Suomen haasteita ja saavutuksia. Kolikko, jonka toinen puoli kuvasi Suomen vuoden 1918 sisällissotaa ja siihen liittyviä teloituksia ja toinen Stadionin tornia, oli rahasarjaa ympäröineen hämmennyksen keskiössä. Monet ihmettelivät, mitä kuva teloituksesta tekee juhlarahassa, onko rahan tarkoitus juhlistaa raakaa teloitusta, eikö sodan uhreja enää kunnioiteta ja onko kolikon toisella puolella sijainnut Helsingin Olympiastadion edes vastakkainasettelun kautta millään tavalla vertailukelpoinen teloituksiin tai sisällissotaan.
Juhlarahasarjaa ympäröineessä keskustelussa törmäsivät toisiinsa valtiollisen juhlistamisen, muistamisen, taiteen, todellisuusviittaavuuden ja sepitteellisyyden jännitteiset merkityksen muodostamisen logiikat ja tulkintakehykset. Kohun yhtenä moottorina oli juuri hämmennys juhlarahan tulkinnan ja ymmärryksen puitteista, mikä tekeekin tapauksesta kiinnostavan kulttuurisen muistin ja perinteentutkimuksen näkökulmasta. Jos kyse olisi ollut muistorahoista juhlarahojen sijaan, reaktio saman teoksen ympärillä olisi voinut olla toisenlainen. Nyt kolikon aihe (sisällissodan teloitukset) ja satavuotiaan Suomen juhlistamisen osittain tahattoman absurdi rinnastuminen synnytti syytöksiä pilkasta, epäkunnioituksesta ja historian puolueellisesta käsittelystä. Nopeasti keskustelu siirtyi myös kolikon teloituskuvan esikuvana olleen valokuvaan, joka osoittautui lavastetuksi. Tieto teloituskuvan ”epäautenttisuudesta” johti nopeasti muun muassa taiteilijan integriteetin ja huolellisuuden arvosteluun sekä keskusteluun toden ja sepitteellisyyden monista kerroksista historiallisten tapahtumien ja niiden kuvaamisen taustalla. Kohun lopputuloksena oli juhlarahojen poisvetäminen markkinoilta kolikot jo kerran hyväksyneen valtiovarainministeri Petteri Orpon pöyristymisen ja Rahapajan anteeksipyynnön siivittämänä. Eloren päätoimitus odottaakin suurella kiinnostuksella opinnäytteitä ja tutkimuksia juhlarahakohusta!
Suomi 100 -juhlien tuiskeeseen ajoittui myös toinen folkloristeja ja perinteentutkijoita kutkuttava tapahtuma, nimittäin kansallisen elävän perinnön luettelon kohteiden nimeäminen. Elävän perinnön luettelointi liittyy UNESCO:n kansainväliseen yleissopimukseen aineettoman kulttuuriperinnön suojelemiseksi ja tämän sopimuksen toimeenpanoon Suomessa. Suojelun lisäksi sopimus pyrkii lisäämään tietoutta kulttuuriperinnön merkityksistä sekä takaamaan ihmisten osallisuuden niin kulttuuriperintöön kuin prosesseihin, joissa sitä tunnistetaan ja nimetään. Sopimuksen yksi konkreettinen ja luultavasti näkyvin instrumentti on kulttuuriperinnön luettelointi. Tuoreeseen opetus- ja kulttuuriministeriön nimeämään kansallisen elävän perinnön luetteloon kuuluukin kaiken kaikkiaan 52 kohdetta, jotka valittiin toimijoilta tulleiden hakemusten perusteella. Luetteloon sisältyy kirjava joukko juhla-, käsityö- ja ruokaperinteitä, suullista perinnettä, esittävää taidetta sekä muun muassa ”luontoon liittyviä kohteita”, kuten sienestystä ja purjehdusta.
Perinteen- ja kulttuurintutkijalle aineellisen ja aineettoman kulttuuriperinnön luettelointiprosessit ovat monimutkaisia mutta äärimmäisen kiinnostavia tarkastelun kohteita. Kriittinen kulttuuriperintötutkimus keskittyykin tarkastelemaan kulttuuriperinnön nimeämisprosesseja niihin sisältyvien valta-asetelmien näkökulmasta. Kulttuuriperintö nähdään yhtäältä politiikkaan ja monenlaisiin valta-asetelmiin kytkeytyvänä, sekä niitä hyödyntävänä, luovana ja ilmentävänä nimeämisen prosessina (ks. mm. tieteen termipankki, kulttuuriperintö). Kulttuuriperintöä ei näin ollen tarkastella essentialisoivasta näkökulmasta, jonain sellaisenaan tai luonnollisesti olemassa olevana, vaan arvottavissa nimeämisen prosesseissa syntyvänä konstruktiona. Tutkimuksen keskiössä onkin ollut kysymys siitä, keiden kulttuuria nimetään kulttuuriperinnöksi keiden toimesta. Kriittinen kulttuuriperintötutkimus on nostanut myös esiin sen, että kulttuuriperinnön nimeämisen ja vaalimisen prosessit myös muuttavat kulttuuria ja vaikuttavat yhteisöjen ja yksilöiden elämänpiireihin. Lisäksi kulttuuriperinnön luettelointia on kritisoitu siihen liittyvän taloudellisen ja kaupallisen ulottuvuuden takia. Luetteloihin sisällytetyt ”kohteet” ovat usein myös turismin näkökulmasta kiinnostavia ja siten tuottoisia. Merkittävää kulttuuriperinnön nimeämisprosesseja tarkasteltaessa onkin, että valtioiden (sekä EU:n) rahaa ohjautuu nimettyjen kulttuuriperintökohteiden vaalimistyöhön.
Kansallisen elävän perinnön luettelointi -hanke on selvästikin pyrkinyt huomioimaan kriittisen tutkimuksen kulttuuriperinnön luettelointiprosesseihin kohdistaman kritiikin. Elävä perintö -hankkeen nettisivuilla korostetaan sitä, että hakusessa on ollut elävä perintö (vs. negatiivisena nähty jähmettynyt perinne), joka on nimetty kentän toimijoiden aloitteesta (vs. kritisoitu ylhäältä päin saneltu nimeäminen). Näistä tekijöistä huolimatta kyse on kuitenkin pohjimmiltaan hyvin byrokraattisesta prosessista, jonka keskeisenä ongelmana on kulttuuriperinnön essentialisoiva luettelointi, joka jollain tavalla aina tuo kulttuuriperinnöksi nimetyn ilmiön poliittisen ja valtiollisen piiriin, osaksi kontrolloitua ja taloudelliseen toimintaan kytkeytyvää systeemiä. Kuvaavaa on, että kansallisen elävän perinnön luetteloon päässeet kohteet voivat hakea myös pääsyä Unescon aineettoman kulttuuriperinnön kansainvälisille listoille opetus- ja kulttuuriministeriön esitysten perusteella. Kansainvälisen näkyvyyden ja rahallisen hyödyn tavoittelussa ei tietenkään sinällään tarvitse olla mitään vikaa, mutta kulttuuriperinnöstä puhuttaessa tutkijoiden haasteena – ja kenties myös eettisenä velvollisuutena – on tunnistaa essentialisoiva kulttuuriperintöpuhe ja tarkastella kulttuuriperintöä läpeensä poliittisena, arvolatautuneena ja kulttuuriin monin tavoin vaikuttavana prosessina.
Teemana talous
Tässä Eloren numerossa kulttuurin ja talouden kytköksiä tarkastellaan osana arkisia ilmiöitä ja käytäntöjä. Dos. Jyrki Pöysän ja FT Juhana Venäläisen toimittamassa Eletty talous -teemanumerossa esille pääsevät muun muassa torikauppa, internetin osto- ja myyntipalstat sekä valtion velkaantumisesta käydyt verkkokeskustelut. Taloutta käsittelevien artikkelien lisäksi lehti sisältää kaksi muuta artikkelia. Perinteentutkija Anna Kinnusen artikkeli kytkeytyy kulttuuriseen mielenterveyden tutkimukseen: hän tarkastelee mielisairaalapotilaiden itsetyydytyksen patologisoinnin mikrotasoisia merkityksiä 1930-luvun kontekstissa. Viestinnän tutkijat Tanja Sihvonen ja Meniina Wik puolestaan käsittelevät artikkelissaan Uusi Sherlock -televisiosarjan faniutta, sen ilmenemistä erilaisina digitaalisina tuotoksina ja fanien huomioonottamista itse tv-sarjan tuotannossa. Folkloristi Karina Lukinin katsaus vie lukijansa Neuvostoliiton varhaisvaiheisiin ja tarkastelee nenetsinkielisen kirjallisuuden syntyä ja sen tuottamia käsityksiä nenetsien menneisyydestä ja tulevaisuudesta. Ja kuten tavallista, mukana on myös runsas kattaus ajankohtaistekstejä ja kirja-arvioita. Lämpimät kiitokset kaikille kirjoittajille, toimittajille, vertaisarvioijille, toimitussihteerille ja kielentarkastajalle!
Elore muuttaa
Talous asettaa reunaehtoja myös tieteelliselle julkaisemiselle. Kuluneen syksyn aikana Suomen Kansantietouden Tutkijain Seura on yhdessä Eloren toimituskunnan kanssa tehnyt päätöksen liittyä mukaan Kotilava-hankkeeseen (Kotimaiset tieteelliset lehdet avoimiksi ja vaikuttamaan). Toivoaksemme tämä mahdollistaa tulevaisuudessa vakaamman rahoituksen, kun lehtien avoimuudesta hyötyvät yliopistot ja ammattikorkeakoulut sitoutuvat rahoittamaan open access -lehtiä konsortion kautta. Tätä kirjoitettaessa neuvottelut ovat edelleen kesken, mutta Kotilavan edustajan mukaan hankkeessa pyritään kaikin mahdollisin keinoin jokaista osapuolta tyydyttävään tulokseen.
Kotilavaan liittymiseen sisältyy myös Eloren siirtyminen journal.fi -sivustolle monien muiden ansioituneiden tiedelehtien joukkoon. Mainittakoon, että Eloren maine tunnetaan myös journal.fi -palvelua ylläpitävässä Tieteellisten Seurojen Valtuuskunnassa: sieltä todettiin, että on kunnia saada Eloren kaltainen edelläkävijä mukaan! Käytännön muutoksista Eloren julkaisemisessa tiedotetaan tarkemmin vuoden 2018 aikana. Uusi vuosi tuo tullessaan myös muita muutoksia: Taija Kaarlenkaski ja Ulla Savolainen väistyvät päätoimittajan tehtävistä ja uusina päätoimittajina aloittavat FT Niina Hämäläinen (SKS) ja FT Nika Potinkara (JyU). Molemmat ovat pitkäaikaisia Eloren toimittajia, joten lehden tulevaisuus on varmoissa käsissä. Kuluneen sanonnan mukaan mikään ei ole pysyvämpää kuin muutos. Toimituskunnan, verkkoympäristön ja julkaisukäytäntöjen vaihtuvuudesta huolimatta Elore porskuttaa eteenpäin hyvässä hengessä ja myötätuulessa.
Toivotamme Eloren lukijoille onnea kaikkiin vuoden 2018 pyrkimyksiin!