Abstrakti ja altis kulttuuriperinnön käsite
Aura Kivilaakson lectio praecursoria Turun yliopistossa 19.5.2017
Aura Kivilaakso
Syksyllä 2010 päätin tehdä rakennusperinnön ja -suojelun julkisuuskuvaa hahmottelevan väitöskirjatutkimuksen, sillä ajattelin, ettei aiheesta ollut riittävästi tieteellistä tietoa. Pidin median toimintatapojen ymmärtämistä tärkeänä kulttuuriympäristön asiantuntijoiden viestinnän vahvistamiseksi. Tarkoituksenani oli alusta asti tuottaa akateemista, mutta samalla käytännönläheistä tutkimustietoa, jonka avulla kulttuuriperinnön asiantuntijat voivat kehittää viestintäänsä. Yli kuusivuotisen tutkimusprosessin aikana tutkimusaiheeni säilyi samana, joskin se täsmentyi.
Rajasin heti ensimmäisenä keväänä jatkotutkijaseminaariryhmän neuvosta tutkimukseni empirian koskemaan pelkkää Puu-Käpylän 1960-luvulla käytyä kaavoituskeskustelua. Myös tutkimuksen sävy muuttui. Jo työn alkumetreillä tutustuin Laurajane Smithin vuonna 2006 julkaistussa kirjassaan Uses of Heritage esiin nostamaan ajatukseen länsimaisesta auktorisoidun perinnön diskurssista (Authorized Heritage Discourse eli AHD). Sen ydinajatus on, että kulttuuriperintöhallinto käyttää valtaa ja ylläpitää erilaisia luokkaeroja määritellessään, mikä on säilyttämisen arvoista kulttuuriperintöä. Smith siis kritisoi institutionalisoitunutta kulttuuriperintökäsitystä sen ihmisen unohtavasta luonteesta.[1] Alkoi tuntua siltä, että akateemisen kulttuuriperinnön tutkimuksen ja kulttuuriperintöhallinnon välillä on jonkinlainen juopa. Pidin auktorisoidun perinnön diskurssin osoittamaa valta-asetelmaa koko ajan todellisena ja huomioon otettavana, mutta totesin, että sen soveltaminen akateemisessa rakennussuojelutoiminnan tutkimuksessa tuottaa rajallista tietoa. Minulle tuli tarve perustella, miksi asiantuntijoita tarvitaan.
Kuusivuotisen tutkimusprosessin aikana ilmapiiri yhteiskunnassamme muuttui. Sama instituutioita ja substanssiasiantuntijuutta kohtaan hyökkäävä vastakkainasettelun henki, jota auktorisoidun perinnön diskurssi huokuu, ulottui yhtäkkiä myös poliittisiin ja yhteiskunnallisiin keskusteluihin. Viestinnän professori Esa Väliverronen kirjoittaakin, ettei asiantuntijoita eli omaan erityisalaansa syvällisesti perehtyneitä, koulutettuja ihmisiä enää arvosteta suuren yleisön keskuudessa samoin kuin aikaisemmin. Tämä johtuu kolmen samanaikaisen murroksen yhteisvaikutuksesta: ihmisten muuttuneesta suhtautumisesta yhteiskunnallisia instituutioita kohtaan, viestinnän ja mediamaailman muutoksesta sekä muun muassa kulutuskulttuurissa ilmenevästä kulttuurin yksilöllistymisestä.[2] Asiantuntijuuden arvostuksen heikkenemisellä on monenlaisia seurauksia, kuten kokemuspohjalta muodostetun tiedon vahvistuminen poliittisissa keskusteluissa. Tämä ilmiö aiheuttaa ongelmia muun muassa luonnontieteiden ja yhteiskuntatieteiden aloilla. Vaikka kulttuuriperintökysymyksissä kokemusperäisen tiedon hyödyntäminen päätöksenteossa on sen sijaan suotavaa ja jopa edellytys, ei kulttuuriperintöhallinto ole tästä instituutiokriittisestä ilmapiiristä irrallaan.
Rakennussuojelu on mielipiteitä jakava puheenaihe. Sitä koskevissa keskusteluissa asiantuntijat ja asukkaat asetetaan helposti mustavalkoisesti vastakkain. Kulttuuriperintö itsessään on käsitteellinen konstruktio, josta universaalia totuutta ei voi sanoa. Kulttuuriperintö syntyy valinnoista ja ihmisten käymästä arvokeskustelusta. Siksi tieteellinen tai kulttuuriperintöhallinnon välittämä tieto ei voi yksiselitteisesti kertoa, mikä on arvokasta tai esimerkiksi suojelun arvoista kulttuuriperintöä. Kulttuuriperintöhallinnolla ja kulttuuriympäristön asiantuntijan näkökulmalla on kuitenkin paikkansa, jota auktorisoidun perinnön diskurssi ei tunnista. Asiantuntijan näkökulman sivuuttamisella voikin olla kulttuuriperinnön asemaa yhteiskunnallisessa päätöksenteossa heikentäviä vaikutuksia. Erityisen selvästi tämä tulee esiin, kun tarkastelun kohteena on kaupunkisuunnittelu.
Tukea tiedeviestinnän kentältä
Olin jo ennen jatko-opintojen aloittamista kiinnostunut kirjoittamisesta ja tiedon popularisoinnista. Tämän kiinnostuksen seurauksena liityin pian jatko-opintojeni aloittamisen jälkeen Suomen tiedetoimittajain liittoon, jonka kautta löysin tiedeviestinnän maailman. Tuntui siltä, etten olekaan yksin ajatusteni kanssa. Tiedeviestinnän kentällä asiantuntijuuteen ja tieteellisen tiedon hyödyntämiseen liittyviä ongelmia on puitu jo kauan.[3] Tiedeviestinnän ydinajatus on, että tieteellinen tai asiantuntijatieto täytyy esittää aina kohdeyleisön huomioivin esittämistavoin, yleisön ymmärtämässä muodossa. Tämä koskee sekä tiedon sisältöjä että esittämistapaa.[4] Lähtökohtana on ajatus, että asian tiettäväksi tekeminen vaatii teoreettisen tiedon esittämistä käytännöstä kertovalla kielellä, sillä muuten asiaa ei yleisön keskuudessa ymmärretä.[5]
Väitöskirjatutkimuksen lähtökohtana tulee aina olla uuden tiedon tuottaminen. Omassa tutkimuksessani vastaan tähän vaateeseen soveltavalla lähestymistavalla, jossa operoin kaupunkisuunnittelun, kulttuuriperinnön ja tiedeviestinnän välimaastossa. Kriittisen kulttuuriperinnön tutkimuksen alalla kaupunkisuunnittelua on tutkittu aiemmin erityisesti asukaskokemusten valossa. Kansatieteilijänä koen tämän erittäin hyvänä asiana. Asukaskokemuksia täytyy ymmärtää, mikäli ympäristöä halutaan vaalia ja kehittää aidosti ihmislähtöisesti. Nämä tutkimukset tuovat asukasnäkökulman esiin, mutta eivät juuri ota kantaa siihen, miten asiantuntijan tulisi toimia mielipiteitten ristituulessa, jos huomioon otetaan myös kaupunkisuunnittelun poliittinen kenttä. Kulttuuriympäristön asema päätöksenteossa voi järkkyä siksikin, jos kritiikin kohteeksi joutuneet ja erilaisia näkemyksiä huomioon liian kiltisti ottavat asiantuntijat käyvät diplomaattisiksi ja varovaisiksi.
Tarjoankin omalla kulttuuriperintöprosessin osallisuuksiin sekä asiantuntijaviestintään keskittyvällä tutkimuksellani uuden avauksen kulttuuriympäristön tutkimuksen kentälle. Kutsun avausta uudeksi siksi, että vaikka tutkimuksen kohteena onkin kulttuuriperinnön diskursiivisuus ja valta-asetelmat, en aseta siinä kulttuuriperintöhallintoa kasvottomaksi, autoritääriseksi tahoksi. Olen kiinnittänyt tutkimuksessani erityistä huomiota tutkimustulosten pragmaattisuuteen – toivon, että työstäni on myös konkreettista hyötyä kulttuuriperinnön parissa tehtävälle asiantuntijatyölle. Tästä huolimatta näkökulmani heijastaa myös tätä aikaa, eikä se anna tyhjentävää vastausta siihen, miten kulttuuriperinnön näkökulmaa voi vahvistaa yhteiskunnassa ja kaupunkisuunnittelun kentällä. Tunnustankin, että ensisijainen ajatukseni väitöskirjassa on osoittaa, miten asiantuntijoiden asennetta julkisuutta ja yleistajuista viestintää kohtaan tulisi kehittää, jotta asiantuntijoiden tekemä tärkeä työ olisi yhteiskunnassamme entistä vaikuttavampaa. Asiantuntijat ovat erilaisia, eikä kaikkien tarvitse viestiä suurelle yleisölle samalla tavalla, saati samalla intensiteetillä. Tärkeää kuitenkin olisi, että asiantuntijat oppivat hyödyntämään julkisuutta ja mediaa työnsä luonnollisena osana sekä ennen kaikkea viestimään ihmisten ja ihmisryhmien kanssa vuorovaikutteisesti – omaksuisivat avoimen asiantuntijuuden ihanteen osaksi ammatillista identiteettiään.
Puu-Käpylän kaavoituskiista esimerkkinä vaikuttavasta asiantuntijaviestinnästä
Tutkimukseni empiirisenä tapausesimerkkinä on modernin rakennussuojelun symboliksi Suomessa muotoutunut Helsingin Puu-Käpylän asemakaavoitusta käsitellyt keskustelu 1960-luvulla. Tapaus heijasti ajan modernistisen kaupunkisuunnittelun ihanteita, sillä 1920-luvulla rakennettu puutarhakaupunki kaavoitettiin tuolloin pitkälti taloudellisista syistä uudisrakentamiselle. Vuonna 1960 julkisuuteen tuotu, arkkitehtuurikilpailun voittanut asemakaavasuunnitelma herätti kuitenkin julkisesti käydyn keskustelun, johon osallistui aktiivisesti kulttuuriympäristön asiantuntijoita, asukkaita ja poliitikkoja. Ajan kuluessa pari valtakunnallista sanomalehteä asettui puutalojen säilyttämistä vaatineiden ihmisten äänenkannattajiksi. Kyseessä oli maan ensimmäinen rakennussuojelukiista, jonka seurauksena jo laadittu uusi asemakaava jäi toteuttamatta ja kokonainen asuinalue suojeltiin. Puu-Käpylää voi pitää yhtenä rakennussuojelun historian virstanpylväänä Suomessa, sillä alue oli ensimmäinen kansanliikkeen seurauksena suojeltu asuinalue maassamme.
Analysoin tutkimuksessa Puu-Käpylästä vuosina 1960–1971 julkaistuja sanomalehtikirjoituksia ja niiden vaikutusta suojelupäätökseen. Aikarajaus lähtee vuodesta 1960, jolloin alueen asemakaavaa koskenut arkkitehtuurikilpailu ratkesi, ja päättyy vuoteen 1971, jolloin alueen suojelukaava sai lainvoiman. Primääriaineistoni käsittää 154 sanomalehtikirjoitusta Helsingin Sanomista, Hufvudstadsbladetista, Kansan Uutisista, Käpylä-lehdestä ja Uudesta Suomesta.
Vaikka Puu-Käpylän kaavoituskiista tapahtui puoli vuosisataa sitten hyvin erilaisessa mediamaailmassa kuin missä tänä päivänä elämme, käytän tapausta positiivisena esimerkkinä siitä, miten asiantuntijoiden ja tavallisten kansalaisten äänet yhtyivät julkisella areenalla omista perspektiiveistään yhteisen päämäärän saavuttamiseksi. Asioita ei siis voi lähteä ratkomaan sillä esioletuksella, että tavallisen ihmisen ja asiaa ammatikseen tuntevan näkemykset olisivat aina eroavat.[6] Siksikin osallisten mielipide-erojen vastakkainasettelun sijaan on hedelmällisempää keskittyä etsimään yhtymäkohtia eri intressiryhmien näkemyksistä. Rakentava lähestymistapa paljastaa parhaiten sen, mitkä rakennusperintöön liittyvät arvot ovat merkityksellisimpiä ja siten kaupunkisuunnittelussakin huomionarvoisimpia.
Kysymyksenasetteluni on kaksiosainen. Ensimmäinen tutkimuskysymykseni on: Mitkä kulttuuriperinnön määreet nousevat keskeisimmiksi rakennetun ympäristön arvoista ja piirteistä julkisuudessa keskusteltaessa? Tämä tarkastelu nostaa aineistosta esiin erilaisia toimijoita, näiden rooleja ja keskinäisiä suhteita, jolloin keskeiseksi näkökohdaksi asettuu asiantuntijoiden ja asukkaiden välinen vuorovaikutus. Toinen tutkimuskysymykseni onkin: Miten tämän päivän kulttuuriympäristön asiantuntijoiden tulisi kehittää kommunikointiaan suuren yleisön kannalta saavutettavampaan suuntaan? Soveltavassa osuudessa pohdin asiantuntijan paikkaa rakennettuun ympäristöön liittyvässä kulttuuriperintöprosessissa sekä sitä, millainen asiantuntijuus on kulttuuriympäristön säilymisen ja olemassa olevaa ympäristöä kunnioittavan muutoksen kannalta vaikuttavinta. Määräysvallan sijaan nostan tutkimuksessani keskeisempään asemaan määrittelyvallan, joka kumpuaa Foucault’n tiedon ja vallan kytköksiä painottavasta ajattelusta.[7]
Tutkimukseni on yhteiskunnallisesti orientoitunut, ja siksi metodivalinnaksi sopi luonteeltaan kantaaottava kriittinen diskurssianalyysi. Metodissa tarkastellaan tekstin sisältämiä valtarakenteita eli sitä, miten tietyt toimijat pääsevät teksteissä tai puheessa esiin ja miten toiset syrjäytetään. Sen avulla voi osoittaa, miten diskurssit ja niiden taakse kätkeytyvät osin näkymättömät valtasuhteet rakentavat ja ylläpitävät hegemoniaa.[8] Juuri tämä tekee kriittisestä diskurssianalyysistä kriittistä – se paljastaa valtajärjestelmiä ja hierarkioita arkikielessä muutoin kokonaisuutena ymmärretyn yhteisön sisällä. Kriittisellä diskurssianalyysillä on myös kantaa ottava, yhteiskuntakriittinen luonne, eikä se ole koskaan poliittisesti neutraalia.[9] Verrattaessa kriittistä diskurssianalyysiä diskurssien tutkimukseen laajemmin, on lähestymistavan erityispiirre vapaus suhteessa tieteenalaan ja sen paradigmaan. Kriittisen diskurssianalyysin kautta ei pyritä minkään tietyn teorian orjalliseen noudattamiseen, vaan lähtökohtana on teorioiden, metodien ja empirian valitseminen sen mukaan, miten ne parhaiten palvelevat tutkimuksen yhteiskunnallista päämäärää.[10]
Puu-Käpylän suojelua edeltäneessä kulttuuriperintöprosessissa kulttuuriperinnön vaikuttavimmiksi määreiksi nousivat julkisuudessa puutarhakaupungin ajallinen ja toiminnallinen jatkuvuus sekä viihtyvyys, joskin tärkeään asemaan nousivat myös alueen kehittämisen taloudellisuus ja kaupunkisuunnitteluun liittyvät valtakysymykset. Analyysini osoittaa, että keskustelussa keskeisiksi arvoiksi nousivat puutarhakaupungin kulttuurihistoriallinen merkitys ja kauneusarvot. Nämä arvot ovat aikansa ilmentymiä, sillä esimerkiksi kauneusarvot, jotka eivät korostu tämän päivän asiantuntijoiden tekemässä rakennusperinnön arvottamisessa, olivat 1960–1970-luvulla normaali rakennussuojelussa käytetty argumentti. Huomionarvoista silti on, että nämä arvot olivat ainoastaan yksi merkityksiä yhdistävien diskurssien ainesosa. Esimerkiksi aineistostani esiin nouseva viihtyisän kaupungin diskurssi rakentui sekä kaupunkiluontoa että maisemaa ihannoivista argumenteista, ja diskurssissa keskeiseen asemaan nousi kertojan subjektiivinen esteettinen kokemus. Aineistoni perusteella historiallista merkitystä sekä viihtyvyyttä korostavat diskurssit sisälsivät varsin paljon myös nostalgista puhuntaa. Toisekseen pelkkä kulttuurihistoriallinen arvo sellaisenaan ei ollut keskustelun kantava voima, vaan enemmin historian tietoinen käyttö paikallisidentiteettiä tukevana, paikalle merkityksen antavana kehyskertomuksena.
Vastakkainasettelusta yhteisymmärryksen tavoitteluun
Kulttuuriperinnön käsitteen monitulkintaisuuden sekä abstraktin ja alttiin luonteen takia haluan lopuksi korostaa, ettei tutkimukseni edusta 1900-luvun alussa suosittua loogisen positivismin traditiota, joka korostaa tieteen kielen merkitystä unohtaen tieteen jatkuvan kriittisen uudelleenarvioinnin tarpeen.[11] Kulttuuriympäristön arvoista puhuttaessa asiantuntijoiden tulee arvioida tekemistään jatkuvasti uudelleen, sillä arvot elävät ajassa ja kertovat paitsi suojeltavista, menneisyyteen kiinnittyvistä arvoista, myös arvottamisajankohdan ihanteista. Asiantuntijoiden toiminnan kriittisessä arvioinnissa hyvä yhteistyökumppani on akateeminen maailma eriaiheisine tutkimuksineen. Rakennusperinnön arvottamisessa on tärkeää huomioida paikallisyhteisön näkemys, ja ihanteellista on, jos kohteen kulttuuriperintöstatus määritellään kulttuuriperintöyhteisön näkemyksen pohjalta. En kuitenkaan arvioi asiantuntijoiden tapaa arvottaa rakennusperintöä omassa tutkimuksessani, vaan osoitan, että eri tilanteissa asiantuntijatiedosta kannattaa puhua eri kielillä. Tarkasteluni ydinsanoma on siis se, että kulttuuriympäristön tilaa ja tulevaisuutta tarkastellen asiantuntijan näkemykselle on ollut ja tulee yhä tulevaisuudessa olemaan tarvetta, sillä alueiden kehittäminen tapahtuu suurelta osin hallinnollisella tasolla. Se, mitä asiantuntijan tulee kuitenkin kehittää, on tilannetaju ja retoriikka.
Näiden näkökohtien myötä väitöskirjastani voikin kiteyttää kaksi eri väitettä. Tutkimukseni ensimmäinen kohderyhmä on kriittisen kulttuuriperinnön tutkimuksen kenttä. Väitän, ettei auktorisoidun perinnön diskurssi huomioi riittävästi asiantuntijan näkökulman merkitystä. Erityisesti rakennusperinnöstä puhuttaessa kulttuuriperintö on altis joutua tiettyjen intressien ajamiselle, ja silloin asiantuntijan kaupunkisuunnittelun kestävyyttä ja yhteistä hyvää edistävää näkökulmaa tarvitaan. Kriittisen kulttuuriperinnön tutkimuksen alankin on hyvä muistaa, etteivät ihannetila ja tosiasiallinen tila välttämättä koskaan kohtaa toisiaan. Foucault’n ajattelun mukaisesti kaupunkisuunnittelussa on siksi hyvä keskittyä normatiivisen, ihannetilaa tavoittelevan ehdottomuuden sijaan ”tilannekohtaiseen käytännöllisyyteen” – hyvän yhteiskunnan ja hyvän kaupungin toteuttamiseen tapaus tapaukselta.[12]
Toinen väitteeni kohdentuu kulttuuriympäristön asiantuntijoille. Kulttuuriympäristönäkökulman huomioiminen päätöksenteossa, kuten kaavoituksessa voisi olla vahvempi. Väitän, että sen vahvistaminen vaatii uudenlaisia viestintätaitoja kulttuuriympäristön asiantuntijoilta. Oman ammatillisen kielensä lisäksi heidän tulee pystyä puhumaan suuren yleisön tavoittavalla yleistajuisella tavalla sekä ratkaisukeskeisellä poliitikkojen kielellä.
Olen ottanut tutkimuksessani kirjaimellisesti kriittisen diskurssianalyysin kannustuksen valita tutkimuksen empiria ja teoriat sen yhteiskunnallisen päämäärän mukaan. Tarkoitukseni on ollut tuottaa käytännönläheistä tietoa alan kehittämisen tarpeisiin sekä huomioida analyysissäni niin kaupunkisuunnittelun, kulttuuriperinnön kuin viestinnän näkökulmat. Lopputulos hahmottuukin lopulta sellaiseksi kriittiseksi kulttuuriperinnön tutkimukseksi, jota Laurajane Smith on myöhemmissä kirjoituksissaan peräänkuuluttanut. 2010-luvulla kirjoittamissaan artikkeleissa Smith on todennut, että kuten kulttuuriperintöinstituutioiden, tulisi myös kriittisten kulttuuriperinnön tutkijoiden muistaa tunteiden vaikutus tutkimustuloksiin. Lisäksi hän on toivonut kriittiseltä kulttuuriperinnön tutkimukselta vahvempaa teoreettista otetta.[13] Tätä teoreettista vahvuutta olen tavoitellut tutkimuksessani hyödyntämällä analyysissä erilaisia teoreettisia tarkasteluja.
Tutkimukseni ydinajatus on, että rakennussuojeluun liittyvät kysymykset ovat liian moniulotteisia, jotta niitä kannattaisi kärjistää osoittelemalla. Kriittisen kulttuuriperinnön tutkimuksen sisään on mielestäni muodostunut asiantuntijuutta kritisoiva juonne, jota paradigman tässä vaiheessa on jo syytä revisoida. Auktorisoidun perinnön diskurssin valossa ei voi yksioikoisesti osoittaa rakennussuojelutoiminnan tai rakennusperinnön arvottamisprosessien ongelmia, sillä esimerkiksi asukkaiden ja asiantuntijoiden väliset ristiriidat kumpuavat useimmiten viestinnällisistä ongelmista, jotka voivat olla molemminpuolisia. Väitän, että ratkaisu rakennetun ympäristön suojelua tai arvottamista koskeviin kiistatilanteisiin löytyisi näin ollen asiantuntijaviestinnän kehittämisestä vuorovaikutteisemmaksi ja keskustelevammaksi, missä kulttuuriperintöhallinto tarvitsee kuitenkin apua. Tutkimustulosten sovellettavuuteen käytännön kulttuuriperintötyössä keskittyvä akateeminen tutkimus voisi olla tässä kehittämistyössä tärkeässä roolissa.
Kivilaakso, Aura 2017: Suojelevat sanat. Puu-Käpylän kaavoituskiista esimerkkinä vaikuttavasta kulttuuriympäristön asiantuntijaviestinnästä. Annales Universitatis Turkuensis C 435. Turun yliopisto.
[http://www.doria.fi/handle/10024/134585]
Kirjallisuus
Brossard, Dominique & Bruce V. Lewenstein, 2010: A Critical Appraisal of Models of Public Understanding of Science: Using Practice to Inform Theory. – Kahlor, LeeAnn & Stout, Patricia A. (eds.), Communicating Science. New Agendas in Communication. New York: Routledge. 11–39.
Dijk, Teun A. van 1993: Principles of Critical Discourse Analysis. – Discourse & Society 4(2): 249–283.
Foucault, Michel 2007: The Archeology of Knowledge. London: Routledge.
Heikkilä, Heikki, Laura Ahva, Jaana Siljamäki & Sanna Valtonen 2012: Kelluva kiinnostavuus. Journalismin merkitys ihmisten sosiaalisissa verkostoissa. Tampere: Vastapaino & COMET-tutkimuskeskus, Tampereen yliopisto.
Häkli, Jouni 2002: Kansalaisosallistuminen ja kaupunkisuunnittelun tiedonpolitiikka. – Bäcklund, Pia, Häkli, Jouni & Schulman, Harry (toim.), Osalliset ja osaajat. Kansalaiset kaupungin suunnittelussa. Helsinki: Gaudeamus. 110–124.
Karhunen, Eeva 2014: Porin kuudennen osan tarinoista rakennettu kulttuuriperintö. Turku: Turun yliopisto.
Pietilä, A.-P. 2013: Miten media valitsee aiheensa. – Strellman, Urpu & Vaattovaara, Johanna (toim.), Tieteen yleistajuistaminen. Helsinki: Gaudeamus. 65–79.
Pynnönen, Anu 2013: Diskurssianalyysi: Tapa tutkia, tulkita ja olla kriittinen. Working paper N:o 379/2013 [online]. Pynnönen, Anu 2013: Diskurssianalyysi: Tapa tutkia, tulkita ja olla kriittinen. Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto [online]. <https://jyx.jyu.fi/dspace/bitstream/handle/123456789/42412/978-951-39-5471-0.pdf?sequence=1> [5.1.2018.]
Smith, Laurajane 2006: The Uses of Heritage. New York: Routledge.
Smith, Laurajane & Gary Campbell 2015: The elephant in the room: heritage, affect and emotion. – Logan, William, Craith, Máiréad Nic & Kockel, Ullrich (Eds.), A Companion to Heritage Studies. Oxford: Wiley Blackwell. 443-460.
Smith, Laurajane & Emma Waterton 2013: Heritage, Communities and Archaeology. Duckworth Debates in Archeology. London: Bloomsbury Publishing.
Tuominen, Laura 1992: 1900-luvun rakennusperintö. Luettelointi- ja suojelukysymyksiä. Selvitys 8/1992. Helsinki: Ympäristöministeriö, Kaavoitus- ja rakennusosasto.
Väliverronen, Esa 2016: Julkinen tiede. Tampere: Vastapaino.
Winther Jørgensen, Marianne & Louise Phillips 2000: Diskursanalys som teori och metod. Översättning: Sven-Erik Torhell. Lund: Studentlitteratur.
Filosofian tohtori Aura Kivilaakso työskentelee erikoissuunnittelijana Museoviraston Kulttuuriympäristöpalvelut -osastolla.
[1] Esim. Smith 2006, 1–7; Karhunen 2014, 33.
[2] Ks. Väliverronen 2016, 19–22, 45–47.
[3] Esim. Väliverronen 2016, 177–179, 193–196.
[4] Pietilä 2013, 78.
[5] Ks. Brossard & Lewenstein 2010.
[6] Heikkilä, Ahva, Siljamäki & Valtonen 2012, 176–178.
[7] Ks. Foucault 2007.
[8] Pynnönen 2013, 28–29.
[9] Winther Jørgensen & Phillips 2000, 67–70. Ks. myös Pynnönen 2013, 28–29.
[10] van Dijk 1993, 252.
[11] Ks. Tuominen 1992, 41.
[12] Häkli 2002, 114–120.
[13] Smith & Waterton 2013; Smith & Campbell 2015.