Piilola, Tiina 2017: Kalevalan naiset ja tiedon yöpuoli. Lönnrotin jalanjäljissä kohti Kalevalan naisten tarinoita. Jyväskylä: University of Jyväskylä. 229 sivua.
Niina Hämäläinen
(PDF)
Tiina Piilolan kirjallisuustieteen väitöskirja avautuu moneen suuntaan. Se on tutkimusmatka Kalevalan Ainoon, Ainon sisäiseen elämysmaailmaan ja tähän läheisesti liittyviin hahmoihin. Tutkimus liittyy feministiseen ja sukupuolentutkimukseen sekä keskusteluihin tunteista, ruumiillisuudesta ja tutkijan subjektiivisuudesta. Se koskettelee tulkinnoissaan erityisesti psykoanalyysia ja tiedostamatonta, joka Lönnrotin kirjoituksissa tarkoittaa tiedon yöpuolta. Tutkimus on myös Kalevalan tarinan uudelleenlukemista ja -kirjoittamista, mutta ennen kaikkea se on matka niin Ainon kuin väitöskirjan tekijän minuuteen.
Kalevala ei ole nykytutkijoiden lempilapsi saati keskustelun herättäjä, joten tervehdin Kalevalaan liittyvää tutkimusta ilolla. Toukokuussa 2017 Helsingin Sanomien uutista lukiessani kuitenkin heräsi epäilys, ettei kyseessä taida olla aivan perinteinen väitöskirjatutkimus. Niin mediaseksikäs oli jo otsikko: ”Kalevalan Aino oli aikansa downshiftaaja” (Repo 2017). Käsillä ei ole perinteinen väitöstutkimus, vaan jotain muuta. Tutkimus ei täytä väitöskirjan normaaleja vaatimuksia liittyen esitystapaan, argumentointiin, metodien käyttöön ja kieleen. Tässä arviossa en kuitenkaan kohdista kritiikkiäni väitöskirjan muotoseikkoihin – se on toivottavasti tehty itse väitöstilaisuudessa – vaan yritän avata Piilolan tutkimuksen uusia polkuja ja harhapolkuja; miten Piilola onnistuu luennassaan? Lähden tarkastelemaan Piilolan tutkimusta kirjallisuudentutkijan ja kirjailijan tulkintamatkana, jossa keskityn Ainon tarinaan.
Piilolan Kalevala-luennan tavoitteena on viedä Ainon tarinaa ”oikeudenmukaisempaan muotoon” (s. 27), toisin sanoen, Ainon tarinaa tulkitaan Ainon itsensä kautta, kaunokirjallisen henkilöhahmon analyysina. Ainon oma näkökulma ei sinänsä ole uusi (esim. Tarkiainen 1911; Piela 1999; Kupiainen 2004), mutta Piilola vie tulkintansa äärimmäisen pitkälle. Selviää, että Ainon merkitys on Piilolan tulkinnassa paljon syvempi kuin mitä aikaisemmat tutkijat ovat ymmärtäneet. Oikeudenmukaisempi luenta viittaa myös naisnäkökulmaan. Piilola lukee Kalevalaa emansipatorisesti, feministisellä otteella, naisten äänellä ja vastakarvaan. Ainon lisäksi tarkastelun kohteena ovat Louhi, Lemminkäisen ja Ainon äidit sekä Marjatta.
Runojen naispuhe
Miksi Aino itkee, kysyy Piilola, ja pyrkii asettumaan Ainon sisäiseen maailmaan ranskalaisfilosofi Lucy Irigarayn parler-femme -käsitteen avulla. Ainon vastaus äidilleen on Piilolan sanoin ”ympäripyöreä”: ”Itken kassan kauneutta, / tukan nuoren tuuheutta, / hivuksien hienoutta, / jos ne piennä peitetähän, / katetahan kasvavana” (Lönnrot 1985 [1849], runo 3, 551−556). Piilolan tulkinnassa Ainon epämääräinen, väistelevä vastaus todistaa sen, että ”naista pitää kuunnella toisenlaisella korvalla, toista merkitystä hakien” (s. 65) eli kuulijan tulee osata lukea rivien välistä, mikä Ainoa vaivaa. Tätä Ainon äiti ei osaa.
Piilolan tulkinta hyötyisi kulttuurisesta ja historiallisesta kontekstualisoinnista, jossa selvitettäisiin, mitä kulttuurisia tekijöitä valituksen taustalla on, miten valitus muovautuu runon kuluessa ja millaisia samanlaisia valituksia löytyy tallennetusta runoaineistosta. On totta, että Aino ei suoraan kerro syyksi sitä, että hän joutui vanhan miehen vaimoksi. Tämän hän sanoo vasta myöhemmin äidilleen. Tämän voi nähdä myös kerrontastrategisena ratkaisuna, jolla Lönnrot ohjasi Kalevalan luentaa. Lönnrot hyödynsi valituksessa naisten laulujen suosituinta aihetta, naisen kaksijakoisen elämän kuvausta ensin kukkana kotona, sitten haukuttuna miniälässä. Kyse on kansanrunojen feminiinistä puheesta, tyttöjen ja naisten maailmasta.
Kansanrunon kirjallisessa esityksessä runoaihelmat merkityksellistyvät toisin. Kansanrunoja vasten Aino valittaa liian varhaista avioitumista, siirtymistä tutusta ja turvallisesta lapsuudenkodista vieraaseen taloon. Ainon itku vertautuu häälauluun, jossa morsian valittaa menetettyä nuoruuttaan, eroa lapsuudenkodista ja vanhemmista sekä vieraan kodin outoutta. Häälaulua laulettiin morsiamelle tämän jättäessä lapsuudenkotinsa. Ero kansanrunon ja kirjallisen eepoksen välillä on puhujan vaihtuminen ja konkretian aste. Häälaulun lauloivat ystävät tai läheiset morsiamelle, mutta Kalevalassa laulaa Aino äidilleen. Muutoksen syvyys ja siihen liittyvä ahdistus paitsi lisäävät kerronnallista dramatiikkaa myös kasvattavat Ainon konkreettiseen pakoon todellisuudesta. Kansanomaisessa maailmassa kieltäytyminen ei ollut mahdollista, sillä naisen tehtävä oli avioitua, mutta laulu tarjosi keinon käsitellä muutokseen liittyviä uusia, pelottavia ja ahdistaviakin tunteita ja muuttuvia sosiaalisia suhteita.
Lönnrot luo Ainon murheelle kansanomaisen tulkintakehyksen, jota vasten murhe tulee ymmärtää: Ainon kohtalo juontaa naisten laulujen ikuiseen teemaan, elämään kahden kodin välissä. Se mihin kansanrunon naisten laulut jäävät, jatkuu Kalevalassa modernin naisen uhmana olla suostumatta epätyydyttävään liittoon. Tässä puhuu 1800-luvun tunnekulttuurin kasvatti, joka tavoitteli valinnoillaan eepoksen lukijoita, erityisesti ruotsinkielistä sivistyneistöä, jolle kansanrunojen maailma oli jokseenkin vieras.
Toisin tietäminen
Piilolaa askarruttaa, miksi Aino hukkuu, ja mitä se merkitsee Ainolle itselleen ja koko eepoksen juonelle. Piilola hyödyntää psykoanalyyttista ajatusta kivestä ihmisen itsen ytimenä. Ainon vetää meren pohjaan oma, masennuksesta painava sisin, josta hän samalla pääsee irtaantumaan. Lentävien Peter Panin ja Pikku Prinssin tavoin ei Ainokaan sopeudu omaan ruumiiseensa, vaan on herkkä ja haavoittuvainen. Hieman hankalasti ja ajatuksista toisiin liidellen Piilola pyrkii osoittamaan, että Ainon toisin tietämisen ydin on tämän ymmärryksessä omasta ruumiillisuudesta. Aino vajoaa veteen syntyäkseen uudelleen.
Tässä Piilolan analyysi on perusteltua, ja sen yhtymäkohtia voi lukea useastakin Kalevalaa ja kansanrunoja käsittelevästä tutkimuksesta (Piela 1999; Kupiainen 2004; Tarkka 2005). Aino edustaa eepoksen maailmassa tämän- ja tuonpuoleisuutta. Hän on ihmisen ja eläimen liitos, joka transformaatiollaan mahdollistaa, Piilolan sanoin, toisin tietämisen ymmärtämisen, ja tulee näin osoittaneeksi Väinämöisen heikkouden. Piilola toteaa, että ”[h]ukkuminen voidaan siis tulkita saapumisena uuden vaihtoehdon, uuden mahdollisen maailman kynnykselle, eli hedelmälliselle, empatian kokemuksen mahdollistavalle maaperälle […]” (s. 69). Silti, tässäkin, lisää syvyyttä olisi saanut avaamalla tulkintaa kohti kansanomaista kuvastoa (nainen kahden maailman rajalla fyysisesti ja tiedollisesti) ja kirjallisia malleja (kuoleva neito 1800-luvun kirjallisuudessa).
Yllättävin tulkinta nousee ajatuksesta, että Aino on itse asiassa Kalevalan kantava voima. Piilolan mukaan tämä kiteytyy runossa 44, jossa kuulijat ja koko ympäröivä luonto liikuttuvat ja iloitsevat Väinämöisen kanteleen soitosta. Piilolan tulkinnassa kyse on Irigarayn ihmettelyn filosofiasta. Soiton aikana tiedon yöpuoli, tunteiden ja intuition maailma, tunkeutuu kuulijoiden todellisuuteen. Tapahtuu vertauskuvallinen uudelleensyntymä. Piilola käyttää Irigarayn itsen rakastamisen käsitettä kuvatessaan sisäpuolista maailmaa, johon kuuluvat toisin näkeminen, ruumiillisuus ja tiedostamaton halu. Ainon vaikutus Väinämöiseen näkyy välillisesti kautta koko eepoksen. Juuri kanteleen soitossa Väinämöinen, liikutuksen voimasta, ”näkee tiedon yöpuolelle” (s. 49) eli ymmärtää Ainon tragedian sekä oman virheensä ja siitä seuranneen ahdistuksen ja epätoivon.
Tiedon yöpuolella
Piilolan näkemys Ainosta kantamassa eepoksen kollektiivista muistia on kiinnostava. Muisti aktuaalistuu tilanteissa, joissa tiedon yöpuoli tulee läsnä olevaksi, kuten kanteleen soitossa. Tässä Piilola olisi voinut tarkastella syvemmin Kalevalan säkeitä, erityisesti lyriikkaa, Lönnrotin sanoin, ihmisen toista, pyhää kieltä, ja tietämisen yöpuolta. ”Laulusta”-kirjoituksessa Lönnrot osoittaa, että naisen raskaat elämänkokemukset saavat aikaan tarpeen eritellä tunteita. Huolien kautta opitaan myös laulut. (Lönnrot 1990, 406.) Juuri Aino-runoon, kuten Piilola itsekin toteaa, Lönnrot lisäsi lyyrisiä tunnelmia. Mitä tapahtuu kielen tasolla siinä tulkintaprosessissa, jossa Lönnrot hyödyntää naisten laulujen maailmaa, tunteita ja naispuhetta osana Kalevalan tarinaa? Tässä on muistettava se, että Ainon tarina on suuressa määrin Lönnrotin sovitus kansanomaisista Hirttäytyneen neidon, Vedenkantaja Annin ja Vellamon neidon onginta -runoista.
Tiedon yöpuolen merkitys Piilolan tutkimukselle on keskeinen. Käsite on nostettu myös tutkimuksen otsikkoon. Tämän vuoksi käsitteen analyyttisempi käyttö olisi ollut tarpeellista (vrt. Saarelainen 2011). Tiedon yöpuolelle kiinnittyvät toisin tietäminen, toinen kieli, tunteet, halut ja intuitiot. Tulkinta jää kuitenkin turhan kapeaksi, jos todetaan, että esimerkiksi Lönnrotin toimitusvalintojen taustalla vaikuttivat käsitykset tiedon yöpuolesta ja intuitiosta, kuten Piilola tulkitsee (s. 81). Lönnrot varmasti toimitti Kalevalaa myös intuitiivisesti, kuten kuka tahansa luovan työn tekijä, mutta ennen kaikkea Lönnrot toimi tietoisesti ja päämäärähakuisesti. Tulkinnassa voidaan päästä mahdollisesti myös tiedostamattoman jäljille, jos ensin syvennytään tiedostettuun toimintaan: siihen miten Lönnrot hyödynsi kansanrunotallenteita, mitä säkeitä muutteli, mitä hylkäsi, miten hän yhdisteli eri aihelmia ja mitä sai niillä aikaan.
Vapauttaako naiskirjoitus Kalevalan tulkinnat?
Folkloristin näkökulmasta suurin ongelma Piilolan luennassa on sen historiattomuus ja kontekstittomuus. Kalevalan erityisyys ja haastavuus suullisen ja kirjallisen kulttuurin välissä syntyneenä teoksena ohitetaan. Vaikka Piilola välillä sivuaa Lönnrotin taustoja tai kansanrunoaineistoa, hän lukee Kalevalaa autonomisena kaunokirjallisena teoksena. Tässä suhteessa hänen tulkintansa on puhtaasti eläytyvää toisinlukemista.
Hankaluuksia aiheutuu myös teoreettisten kehysten runsaudesta. Vaikka psykoanalyyttinen ja feministinen viitekehys on sinänsä perusteltu ja monipuolisesti kirjoittajan hallussa, uuvuttaa jatkuva sitaattien ja käsitteiden käyttö, varsinkin kun niitä ei aina ole selitetty lukijalle, vaan ne on upotettu kirjoittajan omaan ajatusvirtaan. Epäilen, riittääkö ihmettelyn metodi uudenlaiseksi tavaksi tutkia eepoksen maailmaa.
Kuten Piilola tutkimuksen loppuun liitetyssä tutkimuspäiväkirjassaan toteaa, toisteinen, rönsyilevä ja ideoita ilmoille heittelevä kirjoitus on tietoisesti valittu tyyli ja omakohtaista naiskirjoitusta. Tämän vuoksi ihmetyttää, miksi Helene Cixous’n naiskirjoitusta (écriture féminine) ei nosteta esiin itse tutkimuksessa Irigarayn naispuheen rinnalle. Kauttaaltaan tekstistä huokuu kirjoittajan innostus ja tulkinnan riemu, mutta rönsyilevä, ihmettelevä, ajatuksista toiseen hyppelevä metodi johtaa monessa kohdin ylitulkintoihin.
Kollektiivisen muistin ja naisellisen tiedon risteyksessä on kuitenkin jotain, joka kantaa ja jossa tutkimus on kiinnostavimmillaan. Ilman tarkempaa argumentointia ja tutkimushistorian syvällisempää tuntemusta tulkinnat eivät vielä onnistu haastamaan aikaisempia näkemyksiä. Tähän liittyen Piilola voisi tarkastella jatkossa yksityiskohtaisemmin lyriikan ja tunteiden voimaa eepoksen syvänä rakenteellisena, poeettisena ja eettisenä toisin tietämisen juonteena, ei ainoastaan henkilöhahmojen rakennusaineksena.
Piilolan tutkimusta tulee lukea sen omassa kehyksessä, äärimmäisen subjektiivisena, ajatuksista toisiin liikkuvana ja alati ihmettelevänä matkana Kalevalan naisten maailmaan ja naiseuden kokemukseen.
Kirjallisuus
Kupiainen, Tarja 2004: Kertovan kansanrunouden nuori nainen ja nuori mies. Helsinki: SKS.
Lönnrot, Elias 1985 [1849]: Kalevala. 27. painos. Helsinki: SKS.
Lönnrot, Elias 1990: Laulusta. − Majamaa, Raita (toim.), Valitut teokset 2: Mehiläinen. Helsinki: SKS, 405−408.
Piela, Ulla 1999: Aino-myytti. − Piela, Ulla, Knuuttila, Seppo & Kupiainen, Tarja (toim.), Kalevalan hyvät ja hävyttömät. Helsinki: SKS, 118−130.
Repo, Päivi 2017: Väitös: Kalevalan Aino oli aikansa downshiftaaja. Helsingin Sanomat 19.5.2017.
Saarelainen, Juhana 2011: Tieto, tietäminen ja tiede historiallisena ilmiönä. Elias Lönnrotin lääketieteellinen väitöskirja ja hänen käsityksensä tiedosta. − Salmi, Hannu (toim.), Menneen ja tulevan välillä. 1800-luvun kulttuurihistorian lukukirja. Turku: K&H, 53−90.
Tarkiainen, Viljo 1911: Aino ja muut Kalevalan naiset. Porvoo: WSOY.
Tarkka, Lotte 2005: Rajarahvaan laulu. Tutkimus Vuokkiniemen kalevalamittaisesta runokulttuurista 1821−1921. Helsinki: SKS.
Tutkija Niina Hämäläinen työskentelee Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran tutkimusosastolla.