Laine-Zamojska, Magdalena 2017: The Role of Small, Local History Museums in Creating Digital Heritage: the Finnish Case. Jyväskylä: University of Jyväskylä. 283 sivua.
Sulevi Riukulehto
(PDF)
Museologia on institutionaalisesti katsottuna nuori tieteenala. Laine-Zamojskan monografia on vasta kuudes suomalainen museologian alan väitöskirja. Aiemmin koskemattomia teemoja on siis vielä verrattain helppo löytää. Laine-Zamojskan väitöskirjassa niitä on kaksi: huomion ytimessä ovat kotiseutumuseot ja virtuaalinen museotoiminta. Molempien tutkimuksellinen uutuusarvo on huomattava.
Tietokoneistuminen on voimakkaasti lisännyt paikallismuseoiden kokoelmanhallintavaatimuksia. Uusia tarpeita ja samalla myös mahdollisuuksia liittyy sekä digitaalisiin aineistoihin että järjestelmiin. Vaativuustaso nousee edelleen, kun tarkasteltaviksi otetaan sähköiset palvelut ja kokonaiset virtuaalimuseoratkaisut. Laine-Zamojskan tutkimus käsittää kaikki nämä tasot. Suomen käyttäminen kohteena virtuaalimuseoita koskevassa tutkimuksessa on perusteltua, koska Suomessa sekä museo- että tietoverkot ovat tiheitä. Tähän sisältyy kuitenkin paradoksi, jonka Laine-Zamojskan työ tuo esiin: kattavuudesta huolimatta verkoitse ei voi tavoittaa Suomen kulttuuriperintöä.
Lähdeaineistona ovat museoiden käytössä olevat kokoelmanhallintaohjelmat ja -järjestelmät, sähköiset palvelut ja kokoelmat sekä Satakunnan paikallismuseotoimijoita koskeva haastatteluaineisto. Tutkimuskirjallisuudessa ovat edustettuina monet eri tieteenalat ja tutkimusperinteet.
Paikallis- ja kotiseutumuseot tutkimuksen kohteina
Museoiden yleisten periaatteiden ja myös museoteorian alkujuuret voidaan ulottaa Saksassa 1500-luvulle ja aina vanhalle ajalle saakka, jos museoiden perusolemuksena pidetään kokoelmien muodostamista. Itsenäisenä tieteenalana museologia on kuitenkin hyvin nuori. Suomessa museologian arvosanaopetus alkoi Jyväskylän yliopistossa lukuvuonna 1983–1984 ja Turun yliopistossa vuotta myöhemmin. Professori Janne Vilkunan luotsaamaan oppiaineeseen on vuoden 2002 jälkeen hyväksytty vain Hannu Valtosen, István Kecskemétin, Ulla Knuutisen, Helena Lonkilan ja Nina Robbinsin väitöstyöt.
Pienet paikallismuseot eivät ole aiemmin olleet kokonaisen, erillisen väitöstutkimuksen kohteena. Tiedossani ei ole muita pieniin, paikallis- ja kotiseutumuseoihin kohdistuvia akateemisia väitöstutkimuksia muiltakaan perinteentutkimuksen aloilta, kotiseutumuseot ovat ylipäätään olleet vain vähän tutkimuksen kohteina. Kuitenkin ne ovat hyvin erityinen, suomalainen ja pohjoiseurooppalainen museotyyppi. Voisi kuvitella, että harrastuneisuus meillä olisi huomattavasti suurempaa.
Myös historiantutkijoiden kiinnostus museoihin on ollut vaatimatonta. Suomen ensimmäisenä museohistoriallisena väitöskirjana pidetään Ritva Kavan tutkimusta Emil Cedercreutzista (1993), ja hänen jälkeensä museohistoriaa on väitöskirjoissaan käsitellyt puolenkymmentä tutkijaa (Marja-Liisa Rönkkö, Solveig Sjöberg-Pietarinen, Susanna Pettersson, Hanne Selkokari ja Hanneleena Hieta).
Suomen museoliiton kokoama museohistorian tietokanta tuntee 126 opinnäytettä ja kaikkiaan 570 julkaisua. Niihin sisältyy artikkeleita, opinnäytteitä, haastatteluja, juhlakirjoja, yksittäisten museoiden tekemiä historiikkeja ja katsauksia laitosten vaiheisiin. Suomalainen museoalan tutkimus on siis kaikkiaankin toistaiseksi niin rajallista, että innokas tutkija pystyy halutessaan lukemaan sen kokonaisuudessaan.
Virtuaalimuseotoiminta on tuore ja voimakkaasti kehittyvä ala. Koko ilmiö on tullut mahdolliseksi vasta informaatioteknologian voimakkaan kehityksen aikana. Sen välttämättömiä ehtoja ovat olleet tietokoneiden ja tietoverkkojen kehittyminen. Siksi on ihan ymmärrettävää, että digitaalisen ja virtuaalisen perinnön akateeminen tutkimus on toistaiseksi ollut vähäistä. Tältä alalta huomattava on Ari Häyrisen digitaalista kulttuuriperintöä käsittelevä väitöskirja vuodelta 2012.
Museotutkimus tieteiden rajapinnassa
Laine-Zamojskan aihe sijoittuu monien tieteiden rajapintaan. Sen syvällinen käsittely edellyttää niin informaatioteknologian, liiketalouden kuin perinteentutkimuksen piirissä kehittyneiden tutkimuskäsitteiden tuntemusta. Väitöstutkimuksessa ne kaikki pitää riittävällä tarkkuudella tuntea, mutta kaikkiin ei tarvitse keskittyä yhtä suurella tarkkuudella. Laine-Zamojska osoittaa tuntevansa erinomaisesti oman tieteenalansa, museologian, teoreettiset lähtökohdat ja tutkimusperinteen. Siihen hän suhteuttaa oman tutkimuksensa onnistuneesti. Myös muiden tieteenalojen tuntemus on uskottavaa.
Laine-Zamojska nojautuu Peter Vergon uuden museon käsitteeseen, joka painottaa museoiden tarkoitusta. Elisa Giaccardia seuraten hän ymmärtää museon osallistumiskulttuurina ja vuorovaikutuksena. Ajattelutapa petautuu luontevasti Tomislav Šolan ja Janne Vilkunan heritologiseen museon tulkintaan (museot ovat muistiorganisaatioita) sekä Kenneth Hudsonin ison museon ajatukseen, jonka juuret ovat jo 1900-luvun alun humanistisen maantieteen perinteessä. Informaatio- ja kommunikaatiotutkimuksen teorioissa tukipisteenä on krippendorfilainen ihmiskeskeisen suunnittelun ajatus. Tämä näkyy erityisesti virtuaalisia museoratkaisuja esiteltäessä, kun Laine-Zamojska keskittyy teknisten ja ohjelmallisten yksityiskohtien sijasta välineiden käytettävyyteen ja palvelevuuteen. Tämä auttaa kirjoittajaa selviytymään kunnialla monen tutkimusalan aiheuttamasta ristipaineesta.
Museot uudessa ympäristössä
Virtuaalimuseoiden ilmiö on moniulotteinen ja ajankohtainen mutta varsin huonosti tunnettu. Lähtökohtana on paikallismuseoiden rooli digiperinnön luomisessa tilanteessa, jossa länsimainen museotoiminta joutuu mukautumaan uuteen globaaliin ja digitaliseen toimintaympäristöön ja museotoiminnan tulkintaan. Laine-Zamojska johtaa tästä neljä tutkimuskysymystä: Mitkä laatuvaatimukset digitaalisille palveluille asetetaan? Minkätyyppisiä uudet palvelut ovat ja miten paikallismuseot liittyvät niihin? Mitkä ovat digitaalisen perinnön laatukriteerit ja yhteiskunnalliset ominaisuudet paikallismuseoissa? Miten palvelujen yhteiskunnallisia ominaisuuksia käytetään?
Työssä on kaksi varsin erityyppistä osaa, joita ei kuitenkaan ole eroteltu otsikkotasoissa. Viisi lukua käsittelee katsausartikkelien tapaan museoiden toimintaympäristön muutosta: museokokoelmien historiaa, virtuaalimuseon käsitettä ja kehitystä maailmalla ja Suomessa, kotiseutumuseoiden roolia suomalaisessa museokentässä digitaalisen aineiston tuottajina ja haltijoina sekä kotiseutumuseoita kohdealueella Satakunnassa, josta Laine-Zamojska nostaa lähempään tarkasteluun 11 kotiseutumuseota. Kaksi lukua käsittelee oman virtuaalimuseon prototyypitystä ja siitä saatuja kokemuksia. Kaikkiaan työn verkkoempiriaan sisältyy satoja esimerkkejä ohjelmistoista, museoista, näyttelyistä ja kokoelmista.
Katsaustyyppinen taustoitus palvelee lukijoita: se on sekä informatiivinen että dokumentoiva. Kirjan suurin ansio on kuitenkin kahdessa viimeisessä luvussa, jotka Laine-Zamojska käyttää oman prototyypin rakentamiseen. Ensin räätälöidään kotiseutumuseoille sopiva virtuaalimuseon mallikappale. Sitä seuraa pohdinta prototyypin mahdollisuuksista, rajoista ja puutteista.
Luokittelua, toimintatutkimusta, prototyypitystä
Käytettyjen tutkimusmenetelmien kirjo on jopa epätavallisen laaja. Virtuaalimuseon ilmiötä eri suunnista valotettaessa vaihtuvat myös metodiset välineet. Mielestäni tämä moninaisuus ei ole itsetarkoituksellista vaan nousee tutkimuksen tarpeista. Suomalaisten virtuaalimuseoiden kokonaiskuvaa rakennetaan V-MUST-luokittelumenetelmällä; ymmärrystä museotoiminnan prosesseista ja sosiaalisista suhteista lähestytään etnografisella toimintatutkimuksella (EAR), joka sekin on monia menetelmiä yhdistelevä sekatekniikka. Raportoinnissa etnografiaa tärkeämpään rooliin nousee kuitenkin prototyypityksen spiraali-iteraatio: suunnittelun, toteutuksen, havainnoinnin ja pohdinnan kehämäinen toisto. Jokainen spiraalin vaihe tarvitsee omat menetelmänsä, ja joka kierroksella valmistuu uusi prototypin versio.
Oman virtuaalimuseon rakentaminen tuo tutkimukseen uskottavia käsityöläismäisiä piirteitä, kun tutkijan oma toiminnallinen osallistuminen ja muiden asiantuntijoiden osallistaminen yhdistyvät etnografiseen tutkimustraditioon. Tämäntyyppinen oppineisuuden osoittaminen tekemällä ja toistamalla on suomalaisessa tutkimusperinteessä vielä harvinaista, vaikka sitä maailmalla harjoitetaan yleisesti muun muassa kokeellisen arkeologian ja historiallisen maantieteen tutkimusaloilla. Laine-Zamojska osoittaa, että prototyypin rakentaminen soveltuu hyvin myös virtuaalimuseon ilmiön metodiseksi välineeksi.
Kierros kierrokselta hioutuva virtuaalimuseon prototyyppi on sellaisenaan kiinnostava tutkimuksen tulos, joka olisi kirjoittajan käsityksen mukaan myös kaupallisesti hyödynnettävissä. Sitäkin arvokkaampi tulos on mielestäni kuitenkin päätösluvussa tiivistetty 27-kohtainen kooste virtuaalimuseon toteutuksen yleisistä periaatteista. Uljainkin prototyyppi vanhenee, mutta virtuaalimuseon muistilista on käytäntöön sovellettavissa teknologioista riippumatta. Tervetuloa virtuaalilasit, ja -kypärät!
Kirja tutkijan käteen
Kirja on tyyliltään ja kieliasultaan pääosin hyvä. Aiheen teknisestä luonteesta johtuen kieli on paikoin mekaanista ja epämukavaa. Sitä rasittavat muun muassa pitkät URL-osoitteet, joita ei tämäntyyppisessä työssä voi täysin välttää. Raportointi on selkeää ja johdonmukaista. Runsas kuvitus on kokonaisuuden hahmottamisen kannalta onnistunut ratkaisu. Se on ainoa tapa, jolla esimerkiksi väliaikaiset digitaaliset aineistot ja prototyypin välivaiheet voidaan tehdä lukijalle ymmärrettäviksi. Kuvakaappauksina toteutetut näkymät ovat kuitenkin laadultaan heikkoja, vaikka ne eivät ole pelkästään illustroivia.
The Role of Small, Local History Museums in Creating Digital Heritage on kirjoitettu opinnäytteeksi, ja sellaiseksi lukija sen myös helposti tunnistaa. Tietokirjana toimii parhaiten teoksen alkupuoli. Kotiseutumuseoiden vapaaehtoisille ja harrastajille kirja on epäilemättä turhan raskas, mutta museoalan tutkijoille se tuo tärkeän lisän.
Dosentti Sulevi Riukulehto on aluehistorian ja kulttuuriperinnön tutkimusjohtaja Helsingin yliopiston Ruralia-instituutissa.