Elore

Naurisnostalgiaa epävarmuuden aikakaudella

Antti Lindfors — 2022-12-30

Elämäni on muuttunut kokonaan

Pauliina Aarva — 2022-12-30

Luontaishoidot, joita kutsutaan myös täydentäviksi ja vaihtoehtoisiksi hoidoiksi tai perinnehoidoiksi, jakavat voimakkaasti mielipiteitä yhteiskunnassamme. 2000-luvulla hoidoille on vaadittu kahdenlaista sääntelyä, yhtäältä rajoittavaa lakia ja toisaalta lainsäädäntöä niiden käytön helpottamiseksi. Julkinen keskustelu on painottanut tutkimusnäytön puutetta ja vaihtoehtohoitojen potentiaalisia vaaroja. .

Tutkimuksessa selvitettiin sisällönanalyysin keinoin, mitä luontaishoitojen käyttäjien perustelut hoitojen käytölleen ja niistä saadulle avulle kertovat luontaishoitokulttuurista, joka on osa laajempaa terveyskulttuurin kenttä. Tutkimusaineisto käsitti 5366 kirjallista vastausta kysymykseen luontaishoitojen tuomasta avusta vastaajille. Kysymys esitettiin oikeusministeriön ylläpitämässä Otakantaa.fi-verkkopalvelun luontaishoitokyselyssä 8.10.–15.12.2021.

Tulokset vahvistavat aikaisempia tutkimustuloksia luontaishoitojen koetuista hyödyistä vaivojen hoidossa ja tuesta elämäntapamuutoksille. Perustelut luontaishoitojen käytölle ja niistä avun saannille tiivistyvät kolmeen perustelutyyppiin, jotka ovat vetoaminen käytännössä havaittuihin, arjessa koettuihin hyötyihin, tyytymättömyyteen terveydenhuollosta saatuun apuun ja viittaaminen kokonaisvaltaiseen hoitotapaan.

Käyttäjien perustelut kertovat terveyskulttuurimme monimuotoisuudesta. Aineiston mukaan käyttäjien näkemykset luontaishoidoista ovat myönteisempiä kuin julkisessa keskustelussa pinnalla olleet kannanotot hoitojen mahdollisesta haitallisuudesta. Vaikka kiistellyt hoidot sijoittuvat virallisen terveydenhuollon marginaaliin, niillä on luontaishoitokulttuurissa selkeä ja arvostettu paikka lääketieteellisten hoitojen rinnalla. Tutkimustulokset tuovat esiin luontaishoitojen käyttäjien näkökulmia hoitoja koskeviin yhteiskunnallisiin kiistoihin ja lisäävät terveyskulttuurisen erilaisuuden ymmärtämistä.

Perinteentutkimus agendojen ja aktivismien jännitteissä

Pertti Anttonen — 2022-12-30

Healing rituals and vernacular conceptions of illness. Cognitive perspective to traditional healing in Finland and Karelia

Siria Kohonen — 2022-12-30

Loitsututkimus fyysisessä ja virtuaalisessa maailmassa

Tuukka Karlsson — 2022-12-30

Murhaveisuja ja muunlaista murhetta

Anna Huhtala — 2022-12-30

Artikkelissa tarkastellaan millaisia suruun ja murheeseen liittyneitä tunteita ja tunneilmaisuja arkkiveisuissa,Kantelettaressa, rekilauluissa ja niihin viittaavassa taiderunoudessa esiintyy. Analyysin kohteena on tunneyhteisö (Rosenwein 2006) ja sen rakentuminen. Artikkelin yksi keskeinen kysymys on, minkälaisia jaettuja tunteita tai tunneyhteisöjä aineistosta voidaan analyysin avulla erottaa. Artikkelissa kysytään myös kenen tunteista oikeastaan tutkituissa suullis-kirjallisissa aineistoissa on kyse, miten rahvaan oma tunnekäyttäytyminen niissä heijastuu ja missä määrin suulliseen perinteeseen pohjaavat kirjalliset esitykset toistavat ja mahdollisesti kiistävät edelleen vakiintuneita käsityksiä suomalaisten tunnekulttuurista.

Arkkiveisujen osalta analysoidaan tunnekokemusta, jossa niin sisällöllä, musiikilla kuin esityshetkellä oli oma roolinsa. Lisäksi tarkastellaan millainen arkkiveisujen kirjoittajista ja kuluttajista koostunut tunneyhteisö oli, ja miten yhteisö vaikutti veisujen tunneilmaisuihin. Elias Lönnrotin Kantelettaren (1840) analyysissa pohditaan, missä määrin Lönnrot muokkasi huolirunojen tunneilmaisua ja sitä kautta loi tietynlaisen tunneyhteisön lukijoitaan varten. Tarkastelussa korostuu 1800-luvun ensimmäisen puoliskon aatteiden ja ideaalien merkitys Lönnrotin toimitustyölle. Rekilaulujen sekä rekilauluja 1890-luvun ja 1900-luvun vaihteesta varioivien taiderunojen osalta tarkastellaan laulajan ja yleisön tunnekokemuksen ristiriitaa. Näissä aineistoissa tunneyhteisön yhtenäisyys kyseenalaistuu.

Erityyppisten suullis-kirjallisten aineistojen analyysi valottaa rahvaan tunteiden ilmaisua ja tunneyhteisön käsitettä eri tavoin. Ajatus yhteisistä tunteista vaihtelee ja toteutuu toisissa artikkelin aineistoissa selkeämmin kuin toisissa. Monipuolinen aineistopohja avaa uudella tavalla myös rahvaan tunteiden kirjallistamisen prosesseja. Artikkeli rikastaa kuvaa rahvaan tunneyhteisöistä nostaen esiin uudenlaisia, hiljennettyjä tunteita, mutta myös tunnekokemusten ristiriitoja.

Sopimatonta

Heidi Henriikka Mäkelä — 2022-12-30

Kalevalamittaiset runot on 1800-luvulta alkaen sijoitettu ”suomalaisen kulttuuriperinnön” symboliseen keskiöön. Tätä näkemystä on tuettu esimerkiksi keruun, arkistoinnin, tutkimuksen ja taiteellisen toiminnan käytännöin. Tässä artikkelissa tarkastellaan seksuaalisuuteen ja ruumiillisuuteen liittyviä kalevalamittaisia runoja, joita on ajallisesta kontekstista riippuen joko suljettu pois kansallisesta kulttuuriperinnöstä tai sisällytetty siihen kansallisen kulttuuriperinnön kuvaa ja luonnetta samalla kyseenalaistaen. Artikkeli keskittyy perinnöllistämisen ja perinnöllistämättä jättämisten prosesseihin 1800-luvulta 1990-luvun loppupuolelle, ja näin ollen pohtii runojen vastaanottoa ja käyttöä osana suomalaisen ja myös ylirajaisen kulttuuriperinnön määrittelyjä. Artikkelin aineistona ovat erilaiset runokokoelmat, käsikirjoitukset, tutkimukset ja arkistoaineistot. Artikkelin keskeinen argumentti on, että kalevalamittaisiin seksiin ja ruumiillisuuteen liittyviin runoihin kutoutuvat perinnöllistämisprosessit heijastavat pitkällä aikavälillä tarkasteltuna yhteiskunnassa vallitsevien kehopolitiikkojen ja kansakäsitysten muutoksia. Analyysi osoittaa, että runojen käytöt ja vastaanotot kietoutuvat 1800- ja 1900-lukujen siveellisyyskeskusteluihin ja näiden tuottamaan kulttuuriseen ”ruumiittomuuteen” sekä seksuaalisuutta koskevaan tukahduttamiseen, jotka samalla olivat myös rahvaan ruumiillisuuden kontrolloinnin välineitä. Esitämme myös, että tämä paradigma murtui 1960-luvulta lähtien kulttuuriradikaalien liikehdintöjen, yksilökeskeisemmän ajattelun ja naistutkimuksen Suomeen leviämisen myötä. Tällöin seksuaalisuuteen liittyviä runoja alettiin vaikenemisen asemesta käsitellä tutkimuksessa ja yhteiskunnallisessa keskustelussa, ja samalla käsitys kansasta ja sen seksuaalisesta ruumiista muotoutui yksilökeskeisemmäksi ja lihallisemmaksi.

”Voi šinuvo rauta raukka”

Tuukka Karlsson — 2022-12-30

Artikkeli tarkastelee arkistoituja ja Suomen Kansan Vanhat Runot -teoksessa julkaistuja raudan myyttisestä synnystä kertovia vienankarjalaisia kalevalamittaisia loitsuja. Olen lisäksi rajannut aineiston kommunikatiivisiin loitsuihin: loitsutyyppiin, joka liitetään tutkimuksessa tietäjiksi kutsuttuihin rituaalispesialisteihin. Artikkelin ote on teoreettinen: käsittelen lingvistisessä antropologiassa muovautuneen ja myös folkloristiikassa hyödynnetyn rekisteriteorian soveltuvuutta loitsuissa esiintyvien emootioiden analysoimiseen. Metodologisesti artikkeli soveltaa lähilukua ja sen yhdistämistä laajempien aineistojen tuntemukseen ja rekisteriteoreettisiin näkökulmiin.

Artikkelin keskeiset tutkimuskysymykset koskevat tekstuaalisten keinojen käyttöä loitsuaineistossa. Olen kiinnostunut siitä, millaisia pyyntöjä, käskyjä ja kysymyksiä loitsujen esittäjät käyttävät ei-inhimillisiä toimijoita puhutellessaan. Lisäksi perehdyn siihen, kuinka loitsijat välittävät tekstin tasolla aggressiota ja hyvittelyä puhuttelujensa kohteille. Keskeinen argumenttini on, että loitsut sisältävät useita kielellisiä rekistereitä, jotka pohjautuvat esittäjien refleksiivisiin arvioihin puhuteltavien asemasta. Arvioimalla ei-inhimillisen toimijan asemoitumista suhteessa itseensä, puhujan on mahdollista valita sopiva rekisteri ja esittää erilaisia emootioita osana lausumiaan.

Tutkimustulokset kertovat, kuinka tietäjät esittävät hellyyden ja aggression välillä vaihtelevia emootioita eri rekistereitä käyttämällä. Analyysin mukaan aineisto sisältää myös ironiaa ja epäsuoraa aggressiota kuvastavia loitsujaksoja. Kyseiset jaksot muodostavat rekisterin, jolla tietäjä korostaa omaa auktoriteettiaan. Eri rekisterien piirteet muodostavat rekisteriytyneitä tunnuksia, jotka viittaavat esittäjien ja puhuteltavien välisiin sosiaalisiin suhteisiin. Artikkeli osallistuu niin ollen keskusteluun emootioiden esittämisestä tietäjien loitsuissa ja jatkaa rekisterinäkökulman hyödyntämistä kalevalamittaisen runouden tutkimuksen kehyksessä.

Mielikuvien, ruumiillisuuden ja perinteen kohtaamispisteessä

Viliina Silvonen — 2022-12-30

Nyky-Suomessa tunnettu itkuperinne on muotoutunut karjalaisten ja inkeriläisten (inkerikkojen) perinteiden pohjalta. Alkujaan suullisena välittynyt rituaalinen perinne elää nykyajassa myös kirjallisena ja useimmin muissa kuin rituaalitilanteissa.

Artikkelissa paneudumme nykyajan itkuvirsien tunteisiin. Lähestymme tunteita affektiivisina käytäntöinä: tunne nähdään sosiokulttuurisesti rakentuvana ruumiillisena kokemuksena ja merkityksenannon prosesseina. Tapaustutkimuksemme syventyy yhden kansanmuusikkona ja taiteilijana toimivan itkijän, Emmi Kuittisen, näkemyksiin ja kokemuksiin itkuperinteestä ja itkujen tunteista, mutta tarkastelemme näitä myös suhteessa koko itkuperinteeseen. Pääkysymyksemme on: Mistä ja miten nykyitkuvirsien tunteet muodostuvat? Artikkelimme osoittaa, että tunne syntyy itkun aiheen, mielikuvien, esityksen ja ruumiillisuuden kohdatessa. Itkijän käsitys itkuvirsien tunteista kumpuaa varhaisista itkuvirsitutkimuksista ja kirjallisista kuvauksista, arkistoihin tallennetuista itkuvirsiaineistoista sekä itkijän omista kokemuksista niin arkisessa elämässä kuin itkuvirsien esittäjänä. Performanssin vuorovaikutteinen, kokonaisvaltainen luonne ja esitystilanne vaikuttavat tunteeseen. Ruumiillisuus on keskeinen tekijä tunteiden luomisessa itkuperformanssiin. Perinteen jatkumon näkökulmasta tunne hahmottuu eri aikojen ja erilaisten sosiokulttuuristen kontekstien välille yhteyksiä luovana linkkinä.

Metodologisesti artikkeli asettuu tutkijan ja tutkittavan yhteistyötä korostaviin suuntauksiin. Artikkeli rakentuu itkijän ja tutkijan rinnakkain kulkevista teksteistä. Itkijä kirjoittaa kustakin tutkimuksemme näkökulmasta omakohtaisesti, ja tutkija analysoi tätä kerrontaa teoreettista ja tutkimushistoriallista taustaa vasten. Kirjoitustyön taustana on etnografiset haastattelut ja havainnointi. Täydentävänä aineistona on mediamateriaalia sekä itkuvirsiäänitteitä ja -esityksiä. Artikkelissa tuotamme tietoa muusikko-itkijän tunteista, niiden kulttuurisesta kontekstista ja merkityksistä. Artikkeli lisää tietoa myös nyky-Suomessa ilmenevän itkuperinteen moninaisuudesta.

Tunteet, ruumiillisuus ja niihin liittyvät ideologiat suullis-kirjallisissa aineistoissa

Niina Hämäläinen — 2022-12-30

Lasten suusta

Inkeri Hakamies — 2022-12-30

Yksityiset elämäntarinat ja yhteinen menneisyys

Tuija Hovi — 2022-12-30

Minuus ja menneet huoneet – Päiväkirjakirjoittaminen minuuden rakentamisena ja maailman säilyttäjänä

Johanna Kujala — 2022-12-30

Päiväkirjojen jäljillä. Historiantutkimus ja omasta elämästä kirjoittaminen -teos on kulttuurihistoriallisesti suuntautunut ja se on lähtökohdiltaan nykyisessä elämänkerronnan (life writing) tutkimuksessa, joka keskittyy tarkastelemaan monimuotoisia omaelämäkerronnallisia kirjoittamisen ja itsestä kertomisen tapoja. Tutkimuksellisesti teoksen artikkelit kiinnittyvät suomalaiseen ja eurooppalaiseen traditioon. Päiväkirjojen välittämät – sekä menneet että nykyiset – tunteet ja kokemuksellisuus ovat teoksen kantavana teemana. Ne ovat toisaalta tutkijan tarkastelussa päiväkirjojen riveíllä, ja toisaalta riveiltä luettu herättää tunteita, joita artikkeleiden kirjoittajat eivät myöskään jätä huomiotta.

Kirjan kirjoittajat ovat historian - , kirjallisuuden – ja kulttuurintutkijoita, pyrkimyksenään nähdä päiväkirjan kirjoittaminen laajassa historiallisessa kontekstissa. Teoksessa tarkastellut päiväkirjat edustavat pitkällä aikavälillä päiväkirjakirjoittamisen historiaa: vanhin teoksessa käsitelty päiväkirja luotaa antiikin ajan sotaretkien herättämiä tuntoja ja tuoreimmat sijoittuvat 2000-luvulle.

Kaikille mahdollista, jokaisen ulottuvilla?

Tarja Kupiainen — 2022-12-30

Erilaisten maailmojen lumoissa

Heli Syrjälä — 2022-12-30

Unohtaako vai kyseenalaistaako oppimansa, kas siinä kysymys

Antti-Ville Villén — 2022-12-30