Elore

Sanattomat tunteet

Maria Syväniemi — 2024-12-22

Vuosisadan alussa agraarista Suomea koetteli kaksi suurta kriisiä: vuoden 1918 sisällissota ja sitä seurannut nälänhätä sekä 1930-luvun lama. Haastavat ajat ja yleinen niukkuus pakottivat monet perheet antamaan lapsensa elätettäviksi toiseen perheeseen. Köyhyys ja sijoituslapsuus on aiheuttanut kipeitä kokemuksia ja tunnemuistoja, joista puhuminen on ollut vaikeaa vielä vuosikymmeniä myöhemmin. Tässä artikkelissa pohdin, kuinka tutkija voi tavoittaa sanattomia tunteita kirjoitetusta muistitietoaineistosta. Tutkimuskysymykseni on, mitä lapsuuden muistot itkemisestä voivat kertoa sijoituslasten köyhyyden kokemuksista?

Artikkelin tutkimusaineisto on koottu vuonna 1985 järjestetystä kilpakeruukyselystä Sosiaalihuollon perinnekeruu (SKS). Teoreettisena viitekehyksenä on kokemushistoriallisesti virittynyt muistitietotutkimus sekä tunteiden historia. Mikrohistorian johtolankametodia sekä lähilukua soveltaen tutkin, miten itkumuistot avaavat lapsilähtöisen näkökulman sijoituslasten arkeen ja köyhyyden pitkäaikaisiin vaikutuksiin. Itkumuistojen perusteella sijoituslapsuuden kipeitä kokemuksia olivat eron hetki vanhemmista, nälkä, kiusaaminen, yksinäisyys ja väkivalta. Toisaalta muistot valottavat myös lasten sosiaalisia verkostoja ja sitä, miten yksikin välittävä aikuinen tai rakkaudellinen teko saattoi auttaa lasta selviytymään.

Itku avainmuistona auttaa hahmottamaan aineistosta tunnemuistot, joita muistelijan on ollut vaikea muuten sanallistaa. Itku näyttäytyy muistelukirjoituksissa viestinä, kommunikaation keinona ja selviytymisstrategiana. Usein kyyneleet olivat lapsen viimeinen keino kertoa hädästä, surusta tai kiintymyksestä. Itku itsessään toi lapselle fyysistä helpotusta, mutta pakotti myös ympärillä olevat ihmiset toimintaan. Kirjoitetussa aineistossa itku on myös retorinen valinta, sillä se osoittaa muistojen kipeyden ja merkityksellisyyden ilman, että muistelijan tarvitsee uppoutua syvemmälle tunteisiinsa.

Muistaa-verbi kerronnallisen asemoinnin välineenä kansanedustajien muistitietohaastatteluissa

Nanny Ira Marita Jolma — 2024-12-22

Muistaa-verbi on muistitietohaastatteluissa toistuvasti esiintyvä kielen keino, jonka funktioiden ja merkitysten systemaattinen tarkastelu on jäänyt tutkimuksessa huomiotta. Tämä artikkeli tutkii muistaa-verbin käyttöä osana muistelevan kerronnan keinoja entisten kansanedustajien muistitietohaastatteluissa. Eduskunnan kirjaston keräämää haastatteluaineistoa lähestytään kertomuksentutkimuksen ja muistitietohistorian näkökulmista. Laajuutensa ja jatkuvuutensa vuoksi kansainvälisestikin ainutlaatuinen aineisto on jäsennetty tekstimuotoiseksi tietokannaksi, josta on digitaalisin menetelmin poimittu kokoelma muistaa-verbin esiintymiä kerronnallisissa yhteyksissä. Esimerkkikatkelmien laadullinen analyysi keskittyy erityisesti muistaa-verbin käyttöön kerronnallisen asemoinnin teoriaa soveltaen. Haastatteluissa rakentuvia kertomuksia tarkastellaan sekä sosiaalisena toimintana ja vuorovaikutuksena että identiteetin muodostamisen välineenä.

Artikkelissa tarkastellaan, miten muistamisen tai muistamattomuuden sanallistaminen toimii kerronnallisena välineenä kansanedustajien muistitietohaastatteluissa sekä miten haastateltavat asemoivat itseään muistaa-verbin avulla myös suhteessa muistitietoa ja poliittista uraa koskeviin odotuksiin. Analyysin olennaisena lähtökohtana on kerronnan ja tarinan tasojen erottaminen. Kerronnallisen asemoinnin teorian mukaisesti huomio kiinnittyy myös näiden tasojen väliseen liikkeeseen ja sitä kautta syntyviin laajempiin identiteettiin ja normeihin liittyviin asemointeihin.

Analyysi havainnollistaa, että muistitietohaastatteluissa toistuvuudessaan arkiselta vaikuttavan muistaa-verbin funktiot eivät rajoitu menneisyyden uudelleen tulkinnan ja osallisuuden ilmaisemiseen. Sen sijaan muistaa-verbin avulla kerronnalliseen vuorovaikutukseen tuotetaan runsaasti erilaisia, toistensa kanssa limittäisiä ja ristiriitaisiakin merkityksiä.

Eeppisen runolaulun skeema, aihelmat ja uutta luova muuntelu

Venla Sykäri — 2024-12-22

Elias Lönnrot loi Kalevalan kertomusrungon pohjoisilta karjalais-suomalaisilta alueilta tallennetun eeppisen runolaulun pohjalta. Myöhemmin runsaaksi muodostuneen aineiston tutkimukseen syntyi suomalainen koulukunta, jonka analyysin ytimessä oli variaatio. Variaatio käsitettiin yleensä mekaaniseksi, eikä laulajien luovaa toimintaa pyritty dokumentoimaan tai tutkittu. Laaja aineisto on myöhemmin mahdollistanut runolaulututkimuksen yhä uusista näkökulmista. Eeppisen komposition perusteita on kuitenkin vertailevasti tutkittu lähinnä paremmat lähdetiedot sisältävillä Länsi-Inkerin aineistolla (Kuusi 1983; Harvilahti 1992).

Tässä artikkelissa jatkan suullisen komposition perusteiden analyysiä aineistonani pohjoisten runoalueiden eeppinen runolaulu. Tarkastelen kertomusten rakennetta, variaatiota ja luovaa muuntelua Anna-Leena Siikalan (1984) ja Lauri Harvilahden (1992) tapaan skeemateorian valossa. Havainnollistan skeeman käsitettä ja eeppisen skeeman toteutuksessa olennaisia sisältöyksiköitä, aihelmia, esimerkkiaineistolla Vienan Arhippa Perttusen ja Aunuksen Simana Kyöttisen Kilpalaulanta-runoista. Aihelmat ovat tyypillisesti kahden–kuuden säkeen yksiköitä, jotka perustuvat kiteytyneeseen ainekseen, mutta mahdollistavat laajan variaation. Käsitettä on käytetty loitsujen ja lyriikan analyysissä (Siikala 1992; Timonen 2004). Näissä lajeissa runon temaattinen sisältö koostuu aihelmista ilman kerronnallista runkoa. Esitän, että aihelmat toimivat myös epiikan sisältöyksikköinä – sillä erolla, että niiden johdantona on usein kerronnan rakenteita, kuten puheenvuoron ilmauksia. Rakenneyksikön ylirajaisuus mahdollistaa runolaululle tyypillisen aihelmien ja formulaisen aineksen liikkeen lajien rajojen yli. Artikkelin kolmantena teemana on luova muuntelu, jossa runon skeema olennaisesti muuttuu. Tällaisena tapauksena analysoin Kyöttisen Kilpakosinta-runoissaan toteuttamaa uuden aineksen sulauttamista.

Miten uskontoa luetaan?

Tuija Hovi — 2024-12-22

Ilmastonmuutoksen muovaamaa säälorea 2000-luvulla

Lotta Leiwo — 2024-12-22

Kuntarakenteiden muutokset haastavat käsityksiä paikallisidentiteetistä

Ari-Pekka Miettinen — 2024-12-22

Kulttuurit & historiat. Monitahoisia lähestymistapoja

Heli Syrjälä — 2024-12-22

Tiedosta, historiallisesti

Antti-Ville Villén — 2024-12-22

Veden perintö

Vesa Kyllönen — 2024-12-22

Tämän bibliografian lähtökohtana on se, että veteen liittyvä perintö on keskeistä kulttuurillemme. Veden perintö viittaa bibliografiassa hyvin laajasti sosiokulttuurisiksi ja historiallisiksi miellettyihin ilmiöihin, traditioihin ja oman elämämme kannalta merkityksellisiin kulttuurin ja yhteiskunnan osa-alueisiin. Kyse on veden kulttuureista ja veteen kytkeytyvistä näkemisen tavoista. Bibliografia osoittaa veteen liittyvän kirjallisen ja kulttuurisen tietouden olevan ajallisesti jatkuvaa: yhtä lailla yksilöllistä ja affektiivista kuin useamman kuin yhden yksilön kantamaa. Kaikki bibliografiaan sisällytetyt teokset ovat myös ajankuvia veteen liittyvästä inhimillisestä kiinnostuksesta. Suhde veden perintöön voi olla positiivisella tai negatiivisella tavalla arvottavaa – tässä bibliografiassa tosin enimmäkseen perinnettä kunnioittavaa ja vanhemmassa aineistossa jopa ihannoivaa. Veden perintö löytyy yhtä lailla vanhoista uskomuksista ja kansanuskosta kuin modernista ja jälkimodernista kulttuurista.

Veden perintö

Outi Fingerroos — 2024-12-22

Perinteentutkija, kulttuurigerontologi ja sukupuolentutkija – haastattelussa hiljattain eläköitynyt Sinikka Vakimo

Anna Kinnunen — 2024-12-22

Vedet ja vesistöt koulumatkamuistojen maisemassa

Päivi Granö — 2024-12-22

Artikkelin aiheena ovat visuaaliset, ylisukupolviset, dialogissa tuotetut koulumatkakuvaukset. Kuvien ja niihin liittyvien tekstien pohjalta tarkastelen koulumatkamuistoja, joissa esiintyy vesielementti jossakin muodossaan. Keskeisiä näkökulmia ovat paikkaan sitoutuvat keholliset tunnemuistot ja niiden sanallinen ja visuaalinen kerronta. Aineiston tuottivat keväällä 2022 kahdeksan opettajaopiskelijaa opintotehtävänään yhdessä isovanhempansa tai vanhempansa kanssa dialogisena piirtämis- ja kerrontaprosessina. Metodi perustuu kulttuuriseen visuaaliseen analyysiin. Keskeisimmät muistutetut vesimaisemat olivat joet. Erityisesti sillat herättivät muistoja aistikokemuksista ja sosiaalisista suhteista. Nuoremmalle sukupolvelle muistelujen kuuleminen ja kuvien työstäminen oli tärkeä kokemus.

Liikkeellä märillä mailla

Kirsi Maria Laurén — 2024-12-22

Tarkastelemme suosuhteeseen liittyvää digitaalista estetisointia, joka tapahtuu useimmiten valokuvaamalla. Artikkelin aineistona on kahdella suoalueella tehdyt kävelyhaastattelut, joissa on keskitytty erityisesti suon kokemiseen digitaalisten laitteiden kanssa. Tarkastelemme suokokemuksia ympäristön estetisoinnin ja affektin käsitteiden avulla pohtien sitä, miten digitaalisten laitteiden läsnäolo näkyy ihmisten luontokokemuksissa.

Tutkimusalueina ovat kaksi herkkää, suojeltua suoaluetta Suomessa: Lapissa sijaitseva Viiankiaapa ja Pohjois-Karjalan Lieksan ja Ilomantsin rajalla sijaitseva Patvinsuon kansallispuisto. Molemmat alueet ovat sekä ekologisesti että esteettisesti arvokkaita ja ne kuuluvat Natura 2000 -ohjelmaan. Alueet ovat hauraita eri tavoin: kaikkia suoalueita ja niiden lajistoa uhkaa ilmaston lämpeneminen ja kuivuminen, mutta Viiankiaavan alle suunniteltu mineraalikaivos tekee siitä myös akuutisti uhatun ja keskustelun polttopisteen.

Avaamme artikkelissamme myös digitaalisiin laitteisiin ja aistikokemuksiin tarkentavaa kävelyhaastattelumenetelmää sekä vetisten suoalueiden erityisiä piirteitä, jotka tuottavat paitsi haastateltavien kokemuksen että erityisen aineiston. Suolla on käveltävä peräkkäin pitkospuilla ja välimatkat ovat pitkiä, siten myös haastatteluista tulee pitkiä ja polveilevia.

Digitaalinen teknologia laajentaa ihmisen ympäristön havainnoimisen tapoja, mikä vaikuttaa myös esteettiseen arvostukseen ja luontosuhteeseen. Laitteet ja sovellukset motivoivat luonnon havainnoimiseen, lisäävät tietoa luonnosta, helpottavat elämää ja hälventävät pelkoa esimerkiksi eksymisestä.

Valokuvaamiseen ja estetisointiin ei suhtauduta ehdottomasti. Luonnossa liikkujat tiedostavat laitteiden luonnosta etäännyttävän vaikutuksen, mutta samaan aikaan lisääntynyt tieto esimerkiksi nähdään lisänä. Ennen muuta suokokemus on vaikeasti sanallistettava ja affektiivinen.

Talveen liittyviä tunteita saariston arjessa – kirjeitä ja päiväkirjoja jäiden keskeltä

Riina Haanpää — 2024-12-22

Tarkastelemme artikkelissamme kahden aikakauden ja saaristopaikkakunnan asukkaiden talveen ja erityisesti jäihin liittyviä tunteita ja vaikutuksia arkeen. Kysymme, mitä yhteneväisyyksiä ja eroja jääolosuhteet tuovat tutkimiemme kahden saaristolaisen elämään. Aineistoina käytämme Porin Reposaaressa vuosina 1897–1953 eläneen Urho Saralehdon päiväkirjoja sekä eteläisessä Nauvossa Borstön saarella vuosina 1917–1979 eläneen Erna Anderssonin kirjeitä ystävättärelleen.

Keskitymme esittelemään henkilökohtaisten biografisten lähteiden mahdollisuuksia syventyä affektiivisiin sisältöihin ja tutkimuskysymyksiin. Millaisia tunteita päiväkirjat ja kirjeet välittävät ja miten luemme näitä aineistoja affektiivisella otteella? Miten niissä paikantuvat talven sääolosuhteet ja jäätilanne? Millä tavoin saaristolaisuus hahmottuu jäistä ja omasta elämästä kirjoittamisen kautta?

Aineistomme osoittavat, että jää ja talven olosuhteet ovat vaikuttaneet tunteisiin; ei vain arjen käytäntöihin tai elinkeinon harjoittamiseen ja elannon saamiseen. Jäistä kertominen on ollut hyvin affektiivista ja se yhdistää erilaisia saaristopaikkakuntia eri aikoina. Jääolosuhteet ovat muovanneet tunnerekisteriä, jolla omaan lähiympäristöön on suhtauduttu. Sille on asetettu toiveita ja sitä on kiitetty tai pelätty. Jääolosuhteet ovat myös muovanneet sosiaalista elämää, sillä jäätilanne on voinut eristää tai se on voinut erityisesti helpottaa etenkin lasten ja naisten liikkumista saaristossa. Jää on näin tullut osaksi merkityksellistä ympäristösuhdetta ja on olennainen osa erilaisia saaristolaisuuksia. Jään voidaan tulkita olevan tärkeä yhdistävä tekijä saaristolaisuuden affektiivisuudessa ja kokemuksellisuudessa.

Vesi vanhin voitehista

Kati Kallio — 2024-12-22

Tulkintoja historiallisesta kansanperinteestä käytetään yhteiskunnassa laajasti. Laajoja kansanperinneaineistoja kattavat tutkimukset on kuitenkin tehty pääosin jo 1900-luvun alkupuolella oman aikansa tulkintakehysten puitteissa. Tämän tutkimuksen kriittiselle arvioinnille, lähteiden uudelleenluennoille ja tutkimustiedon popularisoinnille on suuri tarve. Tallentunut historiallisen kansanperinteen aineisto on kuitenkin valtava ja vaikeasti tulkittava. Digitaaliset menetelmät luovat mahdollisuuksia laajojen sähköisessä muodossa olevien aineistojen nopeampaan ja laajempaan tarkasteluun, mutta niihin sisältyy myös monenlaisia rajoitteita.

Tässä artikkelissa annan esimerkin siitä, miten moninainen ja monitulkintainen voi olla yhdenkin lyhyen, nykykulttuurissa käytetyn sananlaskun historiallinen käyttö- ja merkitystausta. Samalla käsittelen digitoidun karjalais-inkeriläis-suomalaisen kansanrunousaineiston laskennallisesti avustetun luennan menetelmällisiä mahdollisuuksia ja ongelmakohtia.

Kansanrunoudessa ajatus veden vanhuudesta kiteytyy vaihtelevien rinnakkais- eli paralleelisäkeiden ryppäiksi. Yleisin keskeissäkeen muoto on ”Vesi vanhin veljeksistä”. Aihelmien yleisin, joskaan ei ainoa käyttöyhteys on rautaan, tuleen, puuhun tai käärmeeseen liittyvä parannusloitsu. Vesi vanhin voitehista -muoto esiintyy erityisesti saunassa löylyn ja kylvettämisen avulla parantamisen, voiteen valmistamisen sekä Tulen sanojen yhteydessä. Aineistosta aukeaa laaja mielikuvien ja motiivien verkosto, jossa vesi asettuu vanhimmaksi ja linkittyy paikoin Väinämöiseen. Itämerensuomalaisen suullisen runouden maailmassa vanhuus tarkoittaa tietoa ja tieto puolestaan väkevyyttä, kykyä vaikuttaa asioihin ja hallita niitä.

Vesi vanhin voitehista -säkeen nykyinen sananlaskunomainen käyttö asettuu jatkumoon edeltävien suullisten käyttöjen kanssa, mutta linkittyy ennemminkin nykykulttuurin proosamuotoisten ilmaisujen kuin historiallisen runokulttuurin kanssa. Paljon aiempia merkityksiä tai merkitystasoja – kuten ajatus vanhuuden voimasta tai loitsuilla, löylyllä ja kylvettämisellä parantamisesta – on jäänyt taa, mutta etenkin kytkös saunaan puhdistumisen paikkana pysyy.

Past presencing and heritage-making in school

Inés Matres — 2024-12-22

Tal och tystnad kring sexuellt våld

Sofia Wanström — 2024-12-22

Folkloristit pimeyden äärellä

Mila Santala — 2024-12-22

Joitakin täydennyksiä juhannuskokkojen historiaan

Kaisa Kyläkoski — 2024-12-22

Katsauksessa täydennetään aiempaa juhannuskokon tutkimusta esittämällä historiallisia lähteitä 1700- ja 1800-luvulta. Nämä vahvistavat jo aiemmin tunnetun itäisen kokkokulttuurin, mutta kertovat myös esimerkkejä juhlatavasta luopumisesta eli perinteen muuttumisesta. Suurin muutos koettiin 1800-luvulla, jolloin erityisesti Zacharias Topelius nosti juhannuskokon ajattomaksi suomalaiseksi ilmiöksi, jonka historiaa ei ollut tarkoituksenmukaista muistaa.

Veden perinnön äärellä juhlavuoden päätteeksi

Pihla Maria Siim — 2024-12-22