Elore

Luonnon ja sydämen rytmissä

Helena Karhu — 2023-12-20

Yhä useampi suomalainen tuntee elävää yhteyttä oman kulttuurinsa vanhimpina pidettyihin shamanistisen kulttuurin muotoihin. Shamaanirumpu toimii yhtenä välineenä, joka edistää ikivanhaksi koetun luontoyhteyden vahvistumista. Vaikka historiallisia todisteita suomalaisten käyttämistä shamaanirummuista on vähän, viimeisen 30 vuoden aikana shamaanirumpujen tekijöiden ja käyttäjien määrä on voimakkaasti kasvanut. Nykyään rumpujen voi todeta olevan näkyvä osa suomalaisten shamanististen harjoittajien toimintaa.

Tutkimukseni käsittelee Saamenmaan eteläpuoleisen Suomen shamaanirumpujen syntyä ja niihin liitettyjä merkityksiä käyttäjilleen. Tarkastelen shamaanirumpujen arvoja ja vaikutuksia transformatiivisen tutkimussuuntauksen keinoin. Menetelmällisesti käytän autoetnografiaa, intuitiivisia haastatteluita ja havainnointia. Autoetnografisen jaksoni aikana vuosina 2019–2022 olen valmistanut ja maalannut 79 shamaanirumpua sekä osallistunut useisiin rumputapahtumiin, myös järjestäen niitä. Olen haastatellut autoetnografisen aineiston lisäksi yhdeksää rummuntekijää ja rummuttajaa. Näiden haastatteluiden perusteella olen tarkastellut rummun merkityksiä "sielun jatkeena", luontoyhteyden voimistajina, parannusvälineinä, neuvoa antavina välineinä sekä "oman äänen voimistajina". Rummun voi nähdä osana sekä yksilöllistä että yhteisöllistä voimaantumisprosessia. Vaikka suomalaisia ei pidetä alkuperäiskansana, käytän Linda Tuhiwai Smithin kehittämää alk,uperäiskansojen tutkimusagendaa hahmottamaan suomalaisen shamanismin selviytymisprosessia kohti itsemääräämisoikeutta.

Rummut kuuluvat suomalaisten shamaanien ja shamanististen harjoittajien nykypäivään, ja niillä on muuttuvia sekä kasvavia merkityksiä käyttäjilleen. Rumpu ei ole välttämätön shamanismin harjoittamiselle, mutta liittyy usein erityisesti näkyväksi tulemiseen ja voimaantumiseen. Suomalaisten shamaanirumpujen esimerkin kautta voimme lähestyä koko suomalaisen shamanismin nykytilaa ja ymmärtää sitä muutosta, joka on mahdollistanut lisääntyneen shamanistisen toiminnan näkyvyyden.

“Ihmismieltä laajempaa näkökulmaa asioihin”

Hanne Metsähinen — 2023-12-20

Shamanistiset parannusmenetelmät ovat osa täydentävien ja vaihtoehtoisten hoitomuotojen kenttää, jonka tavoitteena on kokonaisvaltainen terveyden ja hyvinvoinnin ylläpitäminen. Artikkelissa tarkastelemme autoetnografisen menetelmän avulla asiakkaan kokemusta shamanistisesta parannustapahtumasta, jonka keskiössä on shamaanin matka henkimaailmaan. Tutkimuksen aineistona ovat autoetnografiset päiväkirjat parannustapahtumasta, jossa toinen tutkijoista oli asiakas ja toinen shamaani.

Parannustapahtumaan osallistuu shamaanin ja asiakkaan lisäksi myös muita aineellisia ja aineettomia toimijoita, joiden osallisuutta asiakkaan kokemukseen tarkastelemme yhdessä kuvittelemisen käsitteen avulla. Yhdessä kuvitteleminen mahdollistaa shamaanin toimimisen henkimaailman parannuksen välittäjänä ja vaikuttaa asiakkaan kokemukseen parannustapahtumasta. Kokemus shamanistisen parantamisen vaikutuksista ei kuitenkaan rajoitu yksittäiseen rituaaliin, vaan on pidempi useille elämän osa-alueille ulottuva prosessi.

Autoetnografiassa tutkija-kokijoiden kaksoisrooli on vaikuttanut tutkijan kokemuksesta kirjoittamiseen osana tutkimuskohdetta sekä kirjoitetun aineiston analyysiin ja tulkintaan. Kokemuskerronnan, analyysin ja tulkinnan prosessi alkaa ja näkyy lukijalle aukikirjoitettuna jo tutkimuspäiväkirjassa ja eriteltynä tutkimustekstissä. Kirjoittaminen on näin kehollinen tiedonmuodostuksen ja merkityksenannon muoto. Kahden tutkijan vuorovaikutus johti oman kokemuksen pohdintaan ja kuvittelemisen käsitteen kehittämiseen; yhdessä kuvittelusta tuli menetelmä sanoittaa yhdessä jaettua aineellis-aineettomien toimijoiden aikaansaamaa kokemusta.

Lisäksi tutkimus vahvisti käsitystämme sekä shamanismin että autoetnografian yhteisöllisyydestä. Vuorovaikutteinen autoetnografinen tutkimus samalla kentällä tai saman aiheen parissa tuo uusia näkökulmia erityisesti autoetnografian keskiössä olevaan kokemuksen ja sen aineellisten ja aineettomien toimijoiden osallisuuden ja vuorovaikutuksen tutkimiseen.

Stalinin roskat

Nika Potinkara — 2023-12-20

Tarkastelen tässä artikkelissa Ruotsiin 1940-luvulla pakolaisena saapuneen inkerinsuomalaistaustaisen Jalo Rowéuksen elämänkerrontaa, jossa keskeiseksi nousee eletyn elämän ja oman persoonan reflektointi Inkerinmaalle sijoittuvaa varhaislapsuutta ja inkerinsuomalaisten historiaa vasten. Kerronta heijastaa kulttuurisesti jaettua kärsimyskertomusta ja asettuu samalla osaksi yksilöllisen refleksiivisyyden normiin pohjaavaa terapeuttista diskurssia. Vaikean menneisyyden käsittely näyttäytyy henkisenä työskentelynä, jonka tavoitteena on itsensä löytäminen, psyykkinen eheytyminen ja ylisukupolvisen kärsimyshistorian taakasta vapautuminen.

[Artikkelin tunnuskuva: Yksityiskohta Axel Ebben veistoksesta "Mannen som bryter sig ut ur klippan". Kuva: Wikipedia / Jorchr. CC BY-SA 3.0]

Tietäjä Paavo Kuosmasen kääntymys ja kerettiläisyyden synty rahvaan kirjallistumisen, eletyn uskonnon ja pietismin kohtaamisena

Olli Viitaniemi — 2023-12-20

Artikkeli uudelleenarvioi käsityksiä Savo-Karjalan herännäisyyden syntyvaiheista rahvaan kirjallistumisen, eletyn uskonnon ja hengellisen auktoriteetin oikeuttamisen näkökulmista. Herännäisyyden syntyä on perinteisesti kuvattu Paavo Ruotsalaisen (1777–1852) elämänvaiheita seuraten. Pielisen Karjalassa herätysten alkusyynä on kuitenkin kerrottu Alakeyrityn kylällä asuneen tietäjä Paavo Kuosmasen (1761–1837) kääntymiskertomusta, jossa outo enkelihahmo nuhteli Kuosmasta pyhätyörikkomuksesta. Oudon kokemuksensa myötä Kuosmasen kerrotaan vaihtaneen tietäjän toimet sanan tutkisteluun. Kuosmasen ja keyrittyläisten herätyksen vuoksi heränneitä ryhdyttiin kutsumaan alkuun "keyrittyläisiksi" ja myöhemmin "kerettiläisiksi", joiden erityispiirteeksi nähtiin poikkeuksellinen uskonnollinen lukuhalu.

Kuosmasen ja muiden keyrittyläisten rippikirjojen lukutaitomerkintöjen analyysi kuitenkin osoittaa, että pitkälle edennyt kirjallistuminen oli vasta heidän jälkeensä herätykseen liittyneiden ominaisuuksia. Kertomusta Kuosmasen kääntymyksestä levisikin alkuun rahvaan suulliskirjallisessa kulttuurissa pyhätyörikkomukseen liittyvänä uskomustarinana. Vaikka kerettiläisten seuroissa luettiin hartauskirjoja, niissä ilmeni myös ekstaattista hurmoksellisuutta ja unissasaarnaamista, joiden muuntuneissa tajunnantiloissa on nähtävissä yhtäläisyyksiä kansanuskon spesialistien tekniikoihin. Herätys kriisiytyi vuoden 1819 ”rytäkkäkesäksi” kutsuttuun hurmokseen, jonka sai asettumaan uskonnollista kokemusta hartauskirjojen avulla tulkinnut Paavo Ruotsalainen. Kriisin jälkeen herännäisyydessä vahvistui hengellisen auktoriteetin oikeuttaminen ekstaattisen kokemuksellisuuden sijaan kyvyllä tulkita hengellistä kokemistodellisuutta pietistisen hartauskirjallisuuden kehyksessä.

Uudet ajat ja uudet tulkinnat

Pihla Maria Siim — 2023-12-20

Apeutumisen voima

Susanna Jurvanen — 2023-12-20

Kulttuuriperintöyrittäjyyttä määrittelemässä

Tarja Kupiainen — 2023-12-20

Toistamisen taito. Runokieleen pitäytyvän tutkimuksen rajoja ylittämässä

Outi Lauhakangas — 2023-12-20

Suomen koloniaalin osallisuuden kontekstit haltuun

Lotta Leiwo — 2023-12-20

Varjoon jäänyttä

Merja Leppälahti — 2023-12-20

Ihailua ja pettymyksiä

Merja Leppälahti — 2023-12-20

Kone, kärsimys, kulttuuri. ihmistieteellistä eläintuotannon tutkimusta

Heidi Henriikka Mäkelä — 2023-12-20

Pelin ja leikin lumo

Heli Syrjälä — 2023-12-20

Kun kunta lakkasi olemasta. Kylä- ja kotiseutuyhdistykset kuntarakenteen muutoksiin reagoivina toimijoina

Niina Koskihaara — 2023-12-20

Andreas Backan lisensiaatintutkimuksesta

Pertti Anttonen — 2023-12-20

Hiljennetyt äänet, kuuluvat äänet

Siria Kohonen — 2023-12-20

Innostavia kuulumisia itkuvirsitutkimuksen kentiltä

Sakari Korpikallio — 2023-12-20

Laulujen laulamisen merkityksistä

Jón Jakob Lindström — 2023-12-20

”Nykyajan” kerrostumia folkloristiikassa

Kaarina Koski — 2023-12-20