Artikkeli on luettavissa myös englanniksi: Finnish Doctoral School of History Addressed the Question of National History
Kuluvan vuoden toukokuussa (21.‒22.5.2008) järjestettiin historiatieteiden tutkijakoulun kevätkonferenssi kymmenettä kertaa. Jatko-opiskelijoita saapui Tampereelle ympäri Suomen keskustelemaan niin omista väitöskirja-aiheistaan kuin pohtimaan tämänkertaisen konferenssin teemaa, joka oli kansallinen ja kansainvälinen historia. Sekä aiheiden että tutkimuksen kansainvälisyyttä käsitteli Tampereen yliopiston yleisen historian professori Marjatta Hietala. Helsingin yliopiston poliittisen historian professori Pauli Kettunen puhui puolestaan kansallisen katseen hyödyntämisestä tutkimuksen teossa. Esitelmien lisäksi jatko-opiskelijat käsittelivät teemoittain jaetuissa työryhmissä sekä konferenssin teemaa että omia väitöskirja-aiheitaan.
Vaikkei kevätkonferensseja ole järjestetty vuosikymmentä pidempään, on itse historiatieteiden tutkijakoulu vanhempi. Historian samoin kuin muidenkin tutkijakoulujen puitteita alettiin luoda vuonna 1987, jolloin Suomen Akatemia sinkautti käyntiin valtakunnallisen tutkijakouluohjelman. Alusta lähtien toiminnan organisointi on ollut kolmen tahon yhteistyötä: yliopistojen, Opetusministeriön sekä Suomen Akatemian. Mukana ovat kaikki Suomen yliopistolliset historian laitokset ja oppiaineet, vetovastuu kuuluu Tampereen yliopiston historian laitokselle. Historiatieteiden tutkijakoulun johtaja Pertti Haapala on tyytyväinen tutkijakoulun muassaan tuomaan tiiviimpään yhteistyöhön suomalaisten historian laitosten välillä. Vastaisuudelta hän toivoo opiskelijoiden liikkuvuuden lisääntymistä Suomessa sekä yhteistyön laajentumista myös rahoituksen suuntaan. Tutkijakoulu voisi koordinoida niitä palkkoja ja apurahoja, joita tutkijakoululaiset saavat eri lähteistä kuten Opetusministeriöltä, Suomen Akatemialta, yliopistoilta sekä erilaisilta säätiöiltä. Yhteistyötä on historiatieteiden tutkijakoulun koordinaattori Tapio Salmisen mukaan tehty myös eri tutkijakoulujen välillä, vaikkakin vielä lähinnä epävirallisesti. Koko tutkijakoulujärjestelmä on Suomessa suhteellisen nuori, joten kahvihuonekeskustelut käytännön asioista ovat tuntuneet hyödyllisiltä.
Tutkijakouluun voivat rekisteröityä kaikki historiatieteiden jatko-opiskelijat. Salmisen mukaan kouluun onkin rekisteröitynyt kattava otos väitöskirjaansa aktiivisesti ja täyspäiväisesti tekevistä. Kiinnostus koulua kohtaan näkyy myös keväiseen konferenssiin lähetettävien työpapereiden määrässä, joita oli tänä vuonna yli kaksinkertaisesti muutaman vuoden takaiseen verrattuna. Toukokuisessa konferenssissa tutkijakoulun johtaja Haapala pohdiskeli koulun tulevaisuuden näkymiä. Koulun tämän hetkinen rahoitus jatkuu vuoden 2010 loppuun, jolloin tutkijakoulu tullee hakemaan lisää palkallisia tutkijanpaikkoja. Vaikka palkallisten tutkijakoululaisten määrä tulevaisuudessa kasvaisi, muiden koululaisten osalta toimintaa kehitetään pitkälti nykyisenkaltaista, hyväksi havaittua avointa linjaa seuraten. Haapala pohti myös niitä seurauksia, joita jatkuvasti kasvava tohtorien määrä tuo muassaan. Hän epäili tilanteen johtavan uusien jatko-opiskelupaikkojen vähentymiseen, mutta samalla jatko-opiskelun ammattimaistumiseen sekä institutionalisoitumiseen. Hän toi esiin myös, että jatko-opiskelupaikkojen väheneminen aiheuttaa toisaalta kilpailun lisääntymistä ja toisaalta tuo enemmän ja keskitetymmin resursseja jatko-opiskelijoiksi hyväksytyille. Oli tilanne tulevaisuudessa sitten mikä tahansa, jatko-opiskelun päämäärä tulee pysymään samana, muistutti Haapala. Tohtoreiden tärkein tarkoitus ja anti on ollut ja tulee olemaan uusien ideoiden ja uuden tiedon tuottaminen.
Historiatieteiden tutkijakoulu perustettiin alkujaan vastaamaan moniin toiveisiin, joista päällimmäisenä olivat koulutuksen tehostaminen sekä sen laadun kohottaminen. Haapala kertoo, että näiden tavoitteiden lisäksi tutkijakoulujen kautta on pyritty lisäämään jatko-opiskelijoiden verkostoitumista niin Suomen sisällä kuin kansainvälisestikin. Tutkijakoulun koordinaattori Salminen näkee verkostoitumisen koulun ehkä tärkeimpänä tarkoituksena, jonka tukena myös kevätkonferenssi toimii. Oman konferenssinsa lisäksi tutkijakoulu on mukana rahoittamassa myös muita suomalaisia historia-alan tieteellisiä seminaareja, joissa jatko-opiskelijat voivat verkostoitua keskenään. Lisäksi koulu kannustaa jatko-opiskelijoita osallistumaan ulkomaisiin konferensseihin tarjoamalla matka-apurahaa, jonka tarkoituksena on kattaa osa kuluista. Sitä on mahdollista hakea kaksi kertaa vuodessa ja Salmisen mukaan tutkijakoululaiset ovatkin löytäneet matka-apurahan hyvin. Jokavuotiset tutkijakoulun kevätkonferenssit järjestetään tietoisesti kansainväliseen tyyliin. Oleellinen osa kaksipäiväistä konferenssia ovat esimerkiksi työpajat, joissa opiskelijat joutuvat esittelemään omaa työtään vieraille ihmisille. Näin opiskelijat tottuvat käytänteisiin, joita he joutuvat kohtaamaan kansainvälisissäkin konferensseissa. Samalla osallistumiskynnys niihin madaltuu.
Ajatuksia kansallisesta ja kansainvälisestä historiankirjoituksesta
Tutkijakoulun koordinaattori Tapio Salmisen mukaan joka vuosi konferenssia suunniteltaessa pyritään valitsemaan teema, joka kattaisi mahdollisimman laajasti kaikenlaisen historian tutkimuksen. Viime vuosina onkin pohdittu muun muassa historiatieteen paradigmoja ja metodeja. Tänä vuonna ruodittiin kansallista ja kansainvälistä historiaa, ja tutkijakoulun johtaja Pertti Haapala johdatteli koululaiset aiheeseen heti tervetuliaispuheenvuorossaan. Hän polemisoi kansallista historiankirjoitusta, mutta myös liiallista ja totaalista irtisanoutumista siitä.
Tutkijakoulun ensimmäisen luennon aiheena oli historiantutkimuksen kansainvälisyys, josta esitelmöi Marjatta Hietala. Hän puhui siitä, miten ihmisille nationalismin myötä syntyi tarve omaan kansalliseen historiaan ja tätä ei tutkijan sovi unohtaa. Hietala muistutti kuitenkin kansainvälisen ulottuvuuden merkityksestä kaikelle historiankirjoitukselle. Harvaa ilmiötä on mielekästä tarkastella eristyksissä ympäröivästä maailmasta tai edes yhden valtion rajojen sisällä. Myöskään viiteryhmien merkitystä ei sovi vähätellä. Malleja haetaan ja haettiin oman viiteryhmän ihannoiduilta edustajilta, jotka saattavat tai saattoivat asua hyvinkin kaukana. Toisena ääripäänä kansallisen historiankirjoituksen kanssa voidaan nähdä sellaiset historiantutkimuksen lajit, joissa pyritään ottamaan huomioon hyvin laajoja alueellisia ja ajallisia kokonaisuuksia. Hietalan mukaan tämäntyyppisessä historiankirjoituksessa kuvaan astuvat usein myös luonnontieteilijät sekä heidän käyttämänsä menetelmät. Ehkä tunnetuimpia lajin edustajia on Jared Diamondin vuonna 1998 ilmestynyt tutkimus Tykit, taudit ja teräs – Ihmisen yhteiskuntien kohtalot. Hietala muistutti aiheiden lisäksi myös itse historiantutkimuksen muuttuneen entistä kansainvälisemmäksi. Syitä on monia, esimerkkinä voidaan mainita 1960-luvulta alkaen lisääntyneet määrärahat ulkomailla opiskeluun, minkä ansiosta tutkijoiden on nykyään helppo suunnata ulkomaille opintojensa aikana. Tämän lisäksi uudet tekniikat, eritoten Internet, ovat tuoneet kansainväliset foorumit lähemmäs suomalaisia tutkijoita ja jatko-opiskelijoita.
Helsingin yliopiston poliittisen historian professori Pauli Kettunen puhui puolestaan kansallisen katseen hyödyntämisestä tutkimuksen teossa. Luennossaan Kettunen kritisoi muun muassa harhakuvaa, jossa kansainvälisen tutkimuksen ajatellaan ylittävän kansallisen näkökulman. Hän muistutti, että tutkimuksen kohteena on silloin usein nimensä mukaisesti kansainvälinen kysymys, eli kysymys, joka käsittelee yhden kansan sijaan useampia. Toisin sanoen laajan maantieteellisen alueen ilmiöiden tutkimisen sijaan tyytyy vertailemaan kansallisvaltioita toisiinsa. Kansallisen katseen aidosti ylittävä tutkimus ei kuitenkaan ole aivan harvinaista saatikka uutta.
Jos tutkimuskysymys niin sallii, suositteli Kettunen kansallisen katseen tietoista käyttämistä, sillä sen avulla kansallisesta näkökulmasta voi tulla tutkijalle varteenotettava metodi. Jos tutkija tietoisesti sisäistää kansallisvaltiollisen viitekehyksen omakseen ja käyttää sitä omana tapanaan jäsentää maailmaa, voidaan jo puhua metodologisesta nationalismista. Tällaisen näkökulman käyttäminen auttaa avaamaan monia kysymyksiä myös nykyhistoriasta. Nationalismi on nimittäin osa myös globalisaatioprosessia ja esimerkiksi kansainvälinen politiikka nähdään usein kansallisvaltioiden välisinä suhteina. Kansallisen katseen käyttäminen työssä omaa omat sudenkuoppansa. Tutkijan on varottava luomasta uutta kansallista tarinaa vanhan lisäksi tai sen tilalle. Tämä ei kuitenkaan ole mitenkään yksinkertaista, kuten Joensuun yliopiston Suomen historian professori Kimmo Katajala huomautti. Tutkiessaan yhteiskunnallisia konflikteja ja sosiaalisia protesteja eri Euroopan maissa hän yllättyi havaitessaan, että niitä ei selitetäkään itsestään käsin vaan kunkin maan oman kansallisen tieteen perinteen kautta. Tämä havainto sai Katajalan pohtimaan myös omaa tutkijasubjektiaan ja kysymään, kuinka voimakkaasti suomalainen historiatieteen traditio sitoo suomalaista tutkijaa. Haapala oli Katajalan ja Kettusen kanssa samoilla linjoilla; tutkijan on vaikea irtautua omasta viitekehyksestään ja välttää kansallisen idean vahvistamista. Vaatii tietoista yritystä kirjoittaa Suomen alueen historiaa mainitsematta kertaakaan Suomea – mutta tietenkin se on mahdollista.
Millä keinoin kansainvälistä huomiota suomalaiselle tutkimukselle?
Hietala pohti puheenvuorossaan myös sitä, miksei suomalainen historiantutkimus, ja erityisesti paikallishistoriantutkimus ole saanut osakseen suurempaa kansainvälistä huomiota. Hänen mielestään laajempaa tiedejulkisuutta saa varmimmin käyttämällä laajoja ja mitattavissa olevia aineistoja sekä turvautumalla ns. kovien tieteiden metodeihin. Tämä tuntuu hänen mukaansa unohtuneen suomalaisilta historian tutkijoilta. Hietala kertoi historiaa opiskellessaan jääneensä paitsi teoreettisia valmiuksia ja hakeneensa tutkimustensa teoreettisen pohjan yhteiskuntatieteiltä. Hän ihmettelikin, miksi enää ei tehdä yhteistyötä yhteiskuntatieteiden kanssa ja miksi mittaaminen ynnä muut vastaavat metodit on hylätty muun muassa mikrohistorian nimissä. Turun yliopiston Suomen historian professori Timo Myllyntaus huomautti, että nykyään mittaaminen on yleinen metodi lähinnä harrastelijahistorioitsijoiden keskuudessa. Myllyntaus muisteli, että 1950-luvulla historiatieteissä todellakin alettiin suosimaan kvantitatiivisia ja vertailevia tutkimusmenetelmiä, mutta 1970-luvulta alkaen innostus kyseisiä menetelmiä kohtaan laantui. Myllyntaus totesi, että saavuttaakseen huomiota kansainvälisesti tulisi rakentaa teoreettisia rakennelmia. Myös paikallishistoria voi olla kiinnostavaa jos se sisältää merkittävän teorian kehittelyä.
Kansallinen historia herättää monia kysymyksiä. Kuten Haapala avauspuheenvuorossaan sanoi, antaa kansallinen historia kansalle sellaisen ontologisen merkityksen, jota sillä todellisuudessa ei ole. Tieteessä onkin viime vuosikymmenien ajan nähty kansat kuvitteellisina ryhminä. Relativistisimmillaan kansan on nähty olevan jokin ihmisryhmä, jonka joku hahmottaa kansana. Haapala kuitenkin huomauttaa, että nationalismin myötä kansallinen historia on ollut ainakin länsimaisille ihmisille totisinta totta ja erityisesti valtiollinen ja poliittinen historia on ollut hyvin vahvasti kansallista historiaa. Näin ollen, vaikka kansallinen historia sisältää monia kysymyksiä ja voidaan nähdä osana myytin luomista, ei sitä voida sivuuttaa, sillä se on ollut ja on yhä osa monien ihmisten hahmottamaa todellisuutta.
Historian tutkijakoulun internetsivusto löytyy seuraavasta osoitteesta:
http://www.uta.fi/laitokset/historia/tutkijakoulu/
Historian tutkijakoulun työryhmissä käsitellyt työpaperit löytyvät osoitteesta:
http://www.uta.fi/laitokset/historia/tutkijakoulu/sivut/ko2008.htm